Elämä selän takana

Peruskoulun viimeisillä metreillä piti päästä pois oman kylän junttipiiristä. Leveälahkeisten housujen ja pipoitta pakkasessa kärvistelyn lisäksi piti päteä käymällä mahdollisimman usein etelässä. Pohjoisessa oli nimittäin vain poroja ja pari hassua joikaavaa saamelaista. Rovaniemi oli silloin realistisin vierailupaikka, sillä se oli lähin kaupungiksi tunnistettava. Kun sinne oli vanhempiensa suostuttelun jälkeen onnistunut itsensä saamaan, aina oli pakko käydä merkkivaatekaupoissa ja kantaa heräteostettuja brändikuteita kuin voitonmerkkejä. Olen vieraillut sivistyksessä toverit! Olen tervehtinyt jumalaa etupuolelta! Oma kyläni oli tuomittu selän taakse.

Asun nykyään Rovaniemellä. Suomen kaupunkien joukossa Rovaniemi on kylmää susirajaa vartioiva erakko. Kotibileissä Roi on se, joka istuu hiljaa halpaa kaljaa juoden, eikä jaksa vetää takkia päälle, kun käy ulkona tupakalla paukkupakkasessa. Hän tuntee paikalta vain yhden ihmisen, eikä tee keskusteluissa aloitetta, joten muut olettavat hänen olevan ihan ufo. Toisin sanoen Rovaniemi ei ole enää varhaisteinivuosieni etelä, vaan minähän – hitto vie – asun edelleen pohjoisessa. Niin, ja täälläkin on niitä pirun poroja.

Kuuntelen radiota ja linjoille soittaja kertoo pakenevansa Roista junalla Ouluun. Katson huumedokumentin, jonka päähenkilöllä on myös tavoitteena päästä äkkiä pois Roin eristävästä ilmapiiristä. Arvatkaa onnistuiko. Itse mietin, missä on oma haluni karata maailmalle, kun nykyinen sijaintini on kerran rajattu maailman ulkopuolelle. Ilmeisesti leijun jossain tyhjiössä.

Päätimme syyskuun puolella pitää Jängän lehtikokouksen Ivalossa erään jäsenemme vieraanvaraisuudesta nauttien. Matka oli huimaava, sillä ruska läimehti keltaisenoranssina vielä uljaamman auringonlaskun seuralaisena. Saariselällä sankasta sumusta hiipi esiin kitukasvuisia koivuja, ja olo oli, kuin olisi astunut fantasiaelokuvan maailmoihin. Hätkähdyttävää oli se, ettei tuulilasin takana ollut mikään tietokoneen luoma illuusio, vaan ihan yhtä konkreettinen olemassaoleva asia kuin minäkin.

Matkassa ilahdutti eniten aito ihastumiseni. Ajattelin, että paikallisena olisin jo turtunut Lappiin. En yksinkertaisesti osaisi hämmästyä enää mistään. Olen sitä paitsi lapsena ja nuorena sahannut samoja matkoja Lapissa loputtomiin, joten luulisi, että olisin jo nähnyt riittävästi. En ole nähnyt paljon mitään. Olen tuijottanut vain omia kangistuneita mielikuviani.

Löydän jatkuvasti kaikkea erilaista olentoa, tapahtumaa ja puuhastelua. Ei se vaadi juuri kummempaa, kuin heittää pois sellainen paradoksi, että elämä on jossain muualla. Jängän piirissä olen törmännyt moneen aktiiviseen kulttuuri-ihmiseen, jotka luovat sen sijaan, että juoksisivat tyrkytetyn valmistarjonnan äärelle. Säästää omanarvontuntoa, kun lakkaa kuuntelemasta stereotyyppisiä yleistyksiä omasta asuinseudusta. Suurin osa niistä – yllätys yllätys – tulee omista päänsisäisistä alemmuudentunteistamme. Elämä on sinussa ja siellä se pysyy vastaisuudessakin, minne sitten ikinä hiippailetkin, älä huoli.

Kuulemma harva pariisilainen on käynyt Eiffel-tornissa, koska he eivät yksinkertaisesti näe siinä mitään jännittävää. En minäkään käy nykyään merkkivaatekaupoissa kuin pienen pakon edessä. Se on vain niin tylsää.

Jenni Mutenia