Kettiönpöydän ääreltä

Ehtymätön mahdollisuuksien universumi on keittiönpöytä. Eikö vain? Kodin tärkein kapistus. Sen ääressä vaihtokaupitellaan ajatuksia ja suunnitellaan sunnuntainviettoa. Jänkä-lehti on viiden naisen talkootyömaa, tapahtumapaikkana keittiönpöytä. Tavoitteena ei ole maailmanvalloitus vaan lappilaiseen kulttuuriin kurkotus tässä lähellä, laajassa Lapinmaassa. Kokemukset yhteenkuuluvuudesta, yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä ovat Jängän teemana tällä kertaa.

Lähetimme seitsemän lappilaisen kunnan kulttuuritoimijoille postia, jossa toivoimme heiltä näkemyksiä oman kunnan kulttuuritapahtumista ja yhteisöllisyydestä. Kiitos Kittilä, Salla, Enontekiö, Muonio ja Posio houkuttelevista esimerkeistä. Lappi tarvitsee matkailijansa ja ymmärtää myös paikallisten ihmisten tarpeen kokoontua, eläytyä, eheytyä ja siten voida hyvin kaamoksen sylissä ja kesäyön valossa. Lapissa perinteet periytyvät ja uusia juttuja luodaan ja leivotaan rinnan.

Eräs nuori taiteentekijä kommentoi kipakasti, että Lapissa toteutuu säilyttävän kulttuurin resepti: samalla muotilla vuodesta vuoteen tilataan ja tehdään mämmiä ja kuravettä. Kuka päättää, mitä tehdään ja tilataan? Tukeeko kunta yksisilmäisesti vain tietyn taiteen alan, tiettyjen virkamiesten veljenpoikia? Eikä se taida olla rahakysymys alkuunkaan, mitä kunnassa on tarjolla. Se on ensisijaisesti asenne- ja arvokysymys. Vai onko monipuolisuuden, erilaisuuden ja vaihtoehtoisuuden kasvun esteenä sittenkin kaiken hajaannuttava kateus, joka pääsee muhimaan ilman ymmärrystä yhteisöjen voimasta? Oman ja muiden olemassaolon ja osaamisen arvostaminen on kaiken alku kulttuurin tekemisessäkin.

Jänkä-lehti on ilmestynyt nyt viisi vuotta. Toimituskunta kiittää kaikkia lehden sisällön tuottamiseen osallistuneita. Oishan se soma, jos Jänkä ilmestyisi joka kuukausi ja voisimme raportoida kaikkea kuun ja tunturin välissä. Pöydästä tehdas? On aivan nokko viiden naisen talkoiluksi, jos voimme olla pieni paja jängän reunalla.

Uuden lehden suunnittelu alkaa ajatuksesta, mitä meillä jo on, mitä meille on lähetetty, mitä on nähty ja koettu.

Esimerkiksi viime kesänä Kurtakon kulttuuriviikolla monituinen ohjelmakimppu kukki maatalon pihalla ja ladon nurkissa. Oli hyväntuulista musiikkia, uniikkia yhden naisen teatteria, piiritanssia, runoilua ja tarinointia, johon oman hyytävän, mutta onnellisesti päättyneen eksymistarinan toi 4-vuotias tyttö. Kotikutoinen ilmapiiri innosti hänetkin esiintymään. Kurtakon tapahtuma on vissisti saanut alkunsa kurtakkolaisen tuvan pöydän ääressä.

—–

Yritän sulautua Inarin sydäntalvessa valtaväestöön alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla. En ymmärrä tavuakaan minua ympäröivästä saamenkielestä. Juontajat taitavat näppärästi saamen, englannin ja suomen. Istumme pakkasillassa tiivisti porontaljoilla odottaen seuraavaa esitystä. Hiljalleen laskeutuvat lumihiutaleet valaisevat muutamien valonlähteiden lisäksi. Lumiteatterin hämärässä yleisön eteen nousee tumma hahmo, joka ravistelee lumet hartioiltaan ja sylistään, ottaa reppunsa uumenista rummun soittaakseen terveiset omalta intiaaniheimoltaan ja esi-isiltään aikojen takaa. Tasainen rummutus ja lumihiutaleet sitovat meidät yhdeksi ihmisten heimoksi, tämän pallon kansalaisiksi. On lämmin yhteenkuuluvuuden tunne.

Johanna Suopanki