Kolttasaamelaisen kulttuurin voimaa – ja voimattomuutta

Petsamon kolttasaamelaisten pysyvästä asuttamisesta Inarin alueelle toisen maailmansodan jälkeen tuli tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Tapahtumaa on juhlittu näyttävästi, ja kolttasaamelaiset ovat olleet monin tavoin esillä tiedotusvälineissä niin täällä pohjoisessa kuin koko valtakunnassakin.

Syyllistettynä eläminen

Aina suomalaisten kansatieteilijöitten Petsamon alueelle 1920- ja 1930 -luvuilla suuntautuneista tutkimusmatkoista lähtien on hoettu, arvailtu ja ennustettu kolttakulttuurin ennen pitkää kuolevan. On myös jaettu kolttaväestöä oikeisiin erämaa-alueiden kolttiin ja ns. tienvarren kolttiin tai ”maantiekolttiin”. Näillä tarkoitettiin Paatsjoen ja Petsamon kylien kolttasaamelaisia, jotka asuin-alueistaan johtuen aiemmin joutuivat tekemisiin Petsamon maantien eli silloisen valtatie 4:n mukanaan tuoman valtakulttuurin ja uudenlaisten työmahdollisuuksien kanssa. Suonikylän erämaa-alueilla asuneet säästyivät näiltä vaikutuksilta osittain aina talvisotaan asti.

Suonikylän kolttasaamelaisten sodanjälkeinen asuttaminen alkuun tiettömälle Sevettijärven alueelle oli omiaan säilyttämään siellä heimon omia kulttuuripiirteitä muita alueita kauemmin. Paatsjoen ja Petsamon kylien asukkaiden asuttaminen Inarijärven eteläpuolelle ripotteli heidät Pikku-Petsamon, Keväjärven, Mustolan, Tsarmijärven ja Nellimin alueille suomalaisen ja inarinsaamelaisen asutuksen joukkoon. Huolimatta olosuhteiden erilaisuudesta eri puolilla koltta-aluetta -sekä Sevettijärvellä että Keväjärven-Nellimin alueilla- syntyi kitkaa kolttasaamelaisen, inarinsaamelaisen ja suomalaisen asujaimiston välillä. Alueen alkuperäiset asukkaat kokivat elinmahdollisuuksiensa kaventuneen kolttasaamelaisen asutuksen ja heidän elinkeinoihinsa liittyneiden käyttöoikeuksien takia. Kolttasaamelaisia syyllistettiin tunkeutumisesta toisten alueille, ja halveksuntaa aiheuttivat myös heidän itäisiä piirteitä omaava pukeutumisensa, erilainen kielensä, erilainen uskontonsa ja monet erilaisuudet niin arkielämän tavoissa kuin juhlissakin.

Vanhempien asenteet siirtyivät lapsiin ja heijastuivat julmana vastakkainasetteluna lasten ja nuorten maailmassa kouluissa ja asuntoloissa. Tämä johti sodanjälkeisten suurten ikäluokkien oman syntyperän ja kulttuurin kieltämiseen ja hakeutumiseen muualle töihin. Juuri kukaan ei jatkanut koulunkäyntiä ylioppilaaksi asti puhumattakaan korkeakouluopinnoista. Vanhemmilla ei riittänyt voimia kannustaa lapsia opintielle. Tämä viivästytti kolttasaamelaisen kulttuurin kehittymistä ja kolttakansan itsetunnon nousua. Kun koltankieleen saatiin ortografia ja sitä alettiin opettaa peruskoulun ala- ja yläasteella Sevettijärvellä, eteläpuolen kylissä Nellimissä, Keväjärvellä ja Ivalossa oli huutava pula kielen opettajista. Eteläpuolinen koltta-alue jäi entisestään jälkeen itsetunnon muotoutumisessa.

Myöhemmin 1970-luvulla eripuraa aiheuttivat kolttasaamelaisille myönnetyt uudet asuntotontit ja -tilat. Puhuttiin ”ilmaisista taloista”, joita ei millään muotoa olisi sallittu annettavan uusille polville. Samalla näillä puheilla kasvatettiin lisää syyllisyyden taakkaa kolttasaamelaisten mieliin. Työyhteisössä esiintyvä jatkuva arvostelu sai jonkun jopa jättämään työpaikkansa. Uusien tilojen saanti ja uusien asuintalojen rakentaminen kasvatti lähellä Ivaloa sijaitsevan Keväjärven kylän kokoa moninkertaiseksi. Kylään asettui asumaan sekä Keväjärven että Nellimin ja Sevettijärven kylien kolttaperheiden jälkeläisiä. Yhteydet omaan sukuun ja perinteeseen väljenivät, koltansaame puhuttuna kotikielenä sai väistyä suomen kielen tieltä. Erityisesti näin tapahtui Keväjärvellä, jonka väestö myös suurelta osin harjoitti nykyaikaisia palveluammatteja. Nellimissä ja Keväjärvellä poronhoito ei säilynyt kolttasaamelaisten toimeentulon lähteenä, joten myöskään perinteinen elinkeino ei ollut kielen säilymistä tukemassa Inarijärven eteläpuolen kylissä.

Keväjärven kylän kasvaessa voimakkaita tukitoimia olisi pitänyt osata kohdistaa juuri sen koltta-väestölle. Kun kysymyksessä ei ollut perinteinen kylä kouluineen, palveluineen ja kokoontumis-tiloineen, toivottua yhteisöllisyyttä ei syntynyt inarinsaamelaisen alkuperäisväestön, eri kylistä koostuvan kolttaväestön ja suomalaisväestön välille.

Juhlan jälkeen

Kolttasaamelaisen asutuksen 60-vuotisjuhlallisuudet toivat esille nuoret kolttasaamelaiset ja korostivat samalla Sevettijärveä kolttasaamelaisuuden keskuspaikkana. Tämän päivän kysymykset koskettavat kuitenkin koko kolttayhteisöä niin koltta-alueella kuin kaikkialla Suomessa ja maan rajojen ulkopuolellakin. Petsamossa syntynyt ikäpolvi alkaa olla vähemmistönä kolttakansan sisällä ja paljasjalkaiset sevettiläiset, nellimiläiset, keväjärveläiset, inarilaiset, ivalolaiset, rovaniemeläiset, oululaiset, helsinkiläiset , turkulaiset, tukholmalaiset ja göteborgilaiset kolttasaamelaiset ovat suurta enemmistöä. Suuret ikäluokat, jotka aikanaan jättivät kotiseutunsa ja muuttivat työn perään etelään, ovat siirtymässä eläkkeelle ja aikaa myötä tiiviisti pohtimassa suhdetta omaan henkiseen perintöönsä. Omaperäinen kolttasaamelainen kulttuuri säilyi vanhan polven kaitsemana ja tiukan perimätiedon mukaisena menneen vuosituhannen lopulle. Tänä päivänä voimme nähdä monien asioiden muuttuneen: elinkeinojen, elämäntapojen, pukeutumisen…

Paljon myönteistä julkisuutta saaneen 60-vuotisjuhlan jälkimaininkeina voi herättää joukon kysymyksiä, joihin sodan jälkeen syntynyt kolttasaamelainen sukupolvi seuraavana perinteen- kantajana joutuu ottamaan kantaa: Halutaanko perinteistä pitää kiinni? Annetaanko yhtenäiskulttuurin entisestään levitä kolttasaamelaiseen maailmaan? Haetaanko vaikutteita muista saamelaisryhmistä? Annetaanko kaikkien kukkien kukkia? Nostetaanko yksilöllisyys etusijalle? Tarvitaanko sisäisen tiedon ja perimmäisten arvojen tilalle uusia määritteitä? Odotetaanko, että EU antaa tarkan direktiivin vähemmistökulttuurien ja niiden perinteisten arvojen suojelemiseksi vai toimitaanko itse?

Paljon myönteistä on tapahtunut kolttasaamelaisen kulttuurin ja koltankielen kehittämistyössä niin ennen juhlaa kuin juhlan aikana ja varmaan myös sen jälkeen: on saatu uutta oppimateriaalia, on synnytetty koltankielen virtuaaliopetus, on perustettu Saamelaismuseo Siidan toimesta historiaa ja kulttuuria esittelevä näyttely Sevettijärven perinnetalolle, on julkaistu kolttasaamelaista käsityötä esittelevä kuvasto ja sanasto sekä saatu kielen opiskeluun kauan odotettu kielioppikirja. Suullista ja hiljaista tietoa on vielä paljon olemassa. Lisäksi saatavilla on kirjallista tietoa – sitä haluaville – riittävässä määrin.

On hämmästyttävää, että vielä tänä päivänä julkisessa sanassa 60-vuotisjuhlallisuuksien aikaan erehdytään toteamaan kolttasaamelaisten muuttaneen toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitosta Suomeen…

Irja Jefremoff

HM Opettaa matkailu- ja kulttuuriaineita
Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa