LAPISSA KASVATETTU

Minulta on kysytty, olenko lappalainen. Ei, en ole. Olen lappilainen. En ole mahtipontisen ylpeä kertoessani kotikuntani olevan Sodankylä, mutta en missään nimessä häpeä sitä. Olen sodankyläläinen, se siitä.

Jänkä sai mielenkiintoisia kyselyvastauksia lappilaisilta nuorilta juttuun ”Tällainen ilmapiiri tekee nuoresta runoudellisen”. Kysyimme mm. aikooko nuori muuttaa pois ja miksi. Löytyi sävel, johon minunkin täytyy yhtyä: viimeistään lukion jälkeen muutetaan muualle opiskelemaan. Ollaan kyllä huolissaan kotikylän tulevaisuudesta, mutta sitä ei silti jäädä parantamaan. Vastaukset huolestuttivat, mutta kuka minä olin huokaamaan – sillä en usko asuvani Sodankylässä enempää kuin seuraavat kaksi vuotta.

Olen asunut samassa kylässä ja samassa talossa koko ikäni. Päiväkodissa olen pilkkinyt, lassonnut poronsarvia ja todennut haalareiden lämmityskyvyn mitättömäksi. Olen hiihtänyt oikealla lumella, en kertaakaan ulkoilmaputkessa. Muistan todistaneeni porolauman takapihallani. Tässä vaiheessa hymyilyttää: lapselle Lappi on vähintäänkin mielenkiintoinen kasvualusta. Minut on kasvatettu Lapissa, mutta 17 vuoden jälkeen veri vetää muualle. Mitä todennäköisimmin parinkymmenen vuoden kuluttua tilanne on toinen, kun yritän taistella loskan läpi metroon ja myöhästyn minuutilla. Siihen on kuitenkin vielä 20 eteläistä vuotta.

Olin viime kesänä kymmenestä lomaviikosta alle kaksi kotona. Ensimmäisen kolmen viikon poissaolon jälkeen palasin takaisin viikoksi. Kun linja-auton ikkunasta vihdoin näkyi Seo-huoltoasema, oli huojentunut olo – olin kotona. Ruisleipä ei ollut selvästikään ainoa asia, mitä lomallani olin ikävöinyt. Mikään ei ollut muuttunut. Viikon jälkeen olin jo enemmän kuin halukas lähtemään pois. Havainnosta syntyi yksi johtopäätös. Minulla on kaksi kotia: Sodankylässä ja siellä, missä ikinä itse olenkin.

Auroora Vihervalli

lukiolainen
toimituskunnan jäsen