Lappilainen kylä

Kylä on pienin asutusyhteisö, jossa ihmiset eivät välttämättä ole keskenään sukua. Vuonna 2011 päätimme ruveta esittelemään Jänkä-lehdessä lappilaisia kyliä niin, että kyläläiset itse kertoisivat kotikylistään. Saimme kyläkertomukset 23 kylästä eri puolilta Lappia.

Lapin maakunnassa on 21 kuntaa, neljä kaupunkia ja lähes 300 kylää, joten ehdimme tuoda niistä Jängän sivuille vain pienen osan. Nostimme esiin kyliä eri puolelta Lappia. Ensimmäisenä esiteltiin Sallan Saija, josta on Venäjän rajalle vain muutama kilometri. Käsivarren kylistä pääsivät Jängän sivuille Kilpisjärven kylä ja Iitto, joka oli sata vuotta Suomen pienin kylä, lieneekö vieläkin? Väylänvarren kylistä esiteltiin Turtola ja Väylänpää. Kolttasaamelaisten omasta kylästä Sevettijärvestä kirjoitti Satu Moshnikoff, koltansaamelaisen kulttuurin ja kielen tuntija ja esitaistelija. Kaamasen kylässä kohtaavat hedelmällisesti paikallinen ja muualta muuttaneiden kulttuuri. Nämä esimerkkeinä.

Joet olivat aikansa valtateitä, joita pitkin sauvottiin yhä syvemmälle koskemattomiin erämaihin. Vesistöjen solmukohtiin syntyi sakeampaa asutusta, kyliä ja taajamia. Asumapaikkaansa ensimmäisenä valitsemaan päässeet osasivat tehdä sen tarkoituksenmukaisesti. Veden läheisyys oli tärkeää, mutta talo rakennettiin töyräälle tai rinteelle niin, ettei vesi päässyt huljuttamaan perustuksia. Etelän tai lännen suuntaan avautuva maasto raivattiin viljapelloille. Asumapaikoista myös riideltiin ja tapeltiin, tapettiinkin. Tilaa oli, mutta entisajan ihmiset tarvitsivat laajan reviirin.

Perinteiselle kyläyhteisölle oli tyypillistä vahva ryhmähenki ja yhteistoiminta, kuten talkoot. Kaikki tunsivat toisensa. Vaikka lappilaisissa kylissä on paljon samankaltaisuutta, paljon on erojakin johtuen esimerkiksi kylän sijainnista, historiasta ja eri vetovoimatekijöistä. Jokaisella kylällä on omat kirjoittamattomat sääntönsä, jotka ovat muotoutuneet aikojen kuluessa. Kylillä on salaisuutensa, jotka vain kyläläiset tietävät. On polkuja, joiden käyttötarkoitus ja historia on asukkaille tuttu: tuosta lähtee polku vanhalle heinäjängälle, tuolta taas ansajotokselle. Jos polulla on nykypäivän kulkijoille merkitystä, se levenee vähitellen mönkijän tai muun maastoliikenneajoneuvon levyiseksi.

Monia kiinnostavia kyliä jäi esittelemättä. Esimerkiksi Meltauksentien varressa sijaitseva Osma, pieni lammen rinteeseen rakennettu taloryhmä, jonka nimi on kuin villin erämaan kuiskaus. Osma tarkoittaa ahmaa. Lapin sodassa polttamatta jääneet kylät ovat historiallisia aarteita vanhoine rakennuskantoineen. Pelkosenniemen kunnassa Kairalan ja Suvannon rakennukset jäivät pystyyn, samoin Rovaniemen seudulla sijaitsevan Marrasjärven talot. Näissä kylissä on jopa 1700-luvulta peräisin olevia rakennuksia. Entä mitä kuuluu Muonion kunnan Kerässieppiin, joka tuli 60 vuotta sitten koko Suomen tietoisuuteen, kun viisivuotiasta Anjaa etsittiin erämaasta? Tytön riipaiseva kohtalo koski ihmisten sydämiä niin, että perustettiin Vapepa eli vapaaehtoisten auttajien verkosto.

Päällystetyiltä teiltä erkaantuu kapeita sorateitä, joiden takana on taloja ja taloryhmiä. Siellä asuu ihmisiä, joille nyky-yhteiskuntien mukavuudet eivät ole ensisijaisia. He osaavat lukea luontoa ja nauttia ympäristön hitaasta muuttumisesta vuodenaikojen mukaan.

Keväisin monet kylät heräävät talviunesta, kesäasukkaat saapuvat vanhoille kotipihoille. Tullaan uusilla autoilla, kesäkalusteet nostetaan esiin, grillataan, lämmitetään sauna, kunnostetaan rakennuksia, leikataan ruohoa – muistellaan menneitä. Joskus nousee kylään uusi talo, mikä antaa toivon pilkahduksen kylän elämän jatkumisesta.

Paula Alajärvi