Laskuvarjohyppy intin vihreissä

Istuimme Casassa vieri vieressä kavereiden kanssa ja jännitimme ensimmäistä sotilaslaskuvarjohyppyä.

Casa on lentokone, josta laskuvarjohypyt tehtiin. Varmasti jokainen jännitti itse hyppyä, mutta juuri sitä varten oli kärsitty viimeiset kaksi viikkoa. Kukaan ei enää tässä vaiheessa jättäisi käyttämättä tilaisuutta ansaita viininpunainen baretti. Matka tähän pisteeseen oli ollut pitkä.

Idea hakeutua Suomen armeijan erikoisjoukkoihin tapahtui monia vuosia ennen valintakokeita. Olin vielä reippaasti alaikäinen, kun jo unelmoin vaativasta ja ankarasta erikoisjoukkokoulutuksesta. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin olin ryhtymässä. Kaikki henkinen ja fyysinen valmistautuminen vaati töitä. Minun kohdallani asiaan liittyi myös sosiaalinen valmistautuminen. Olin teininä melko ujo ja viihdyin paljon omissa oloissani. Jostain syystä näin oli käynyt, vaikka olen perusluonteeltani hyvin sosiaalinen ja jopa ekstrovertti. Ujous karisi pois liikuntaneuvojakoulussa, jossa sai jatkuvasti olla esillä ja esiintyä. Siellä kehittyivät muun muassa ryhmätyöskentelytaidot, jotka ovat hyvin tärkeitä taitoja erikoisjoukoissa. Sosiaalisesti mukautuvampana ryhmätyöskentely ja tiivis kasarmielämä on paljon mielekkäämpää. Ennen valintakokeita kävin salilla, juoksin vauhtikestävyys- sekä peruskestävyyslenkkejä, hiihdin, uin ja tein oikeastaan kaikkea sellaista, mitä valintakokeissa tiesin olevan luvassa.

Valmistautuminen kannatti ja minut valittiin koulutukseen! Ennen ensimmäistä hyppyä jokaisen laskuvarjojääkärintaimen on koettava hyppykoulutus. Tämä henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen haastava koulutusjakso tuntuu kovimmallakin jantterilla. Päivä toisensa jälkeen jatkuva hikoilu Utin kankailla kantamus selässä sekä samaan aikaan vaadittava suorituskyvyn nousu vei myös omat voimani vähiin. Kyky suorittaa ja ajatella samanaikaisesti osoittautui vaikeammaksi kuin osaa alkuun ajatellakaan. Kaikesta huolimatta ja myös itselleni yllätyksenä pääsin läpi maanpäällisestä helvetistä ja vieläpä keho täydessä toimintakunnossa ilman loukkaantumisia.

Ensimmäinen hyppy tyhjyyteen

Ensimmäinen sotilaslaskuvarjohypyn aamu valkeni. Ilma oli hyvin sumuinen. Herätys oli aikaisin. Hyppykamat mukaan ja ei muuta kuin odottamaan Casaa. En muista enää, missä hyppyerässä olin, mutta muistan, kuinka edellinen hyppyerä laskeutui hiljaa sumuisessa taivaanrannassa. Näky herätti kunnioitusta inttikavereitani kohtaan. Tiesin, että he olivat tehneet sen! Hypänneet liikkuvasta koneesta tyhjyyteen luottaen tiukasti siihen, että varjopakkaamon työntekijät olivat tehneet työnsä moitteettomasti.

Casa saapui taivaalta propellit pyörien hakemaan oman hyppyeräni. Kerosiini haisi vahvasti ja propellit aiheuttivat tuulen kasvojani vasten. Koneessa oli punainen verkkopenkki varattuna jännittyneille sotureille. Siihen istuminen ilman rinkkaa sujui leppoisasti. Mieli kelasi jatkuvasti toimenpiteitä, joita kuuluu tehdä ilmassa hypyn jälkeen. Maahanlaskupyörähdystä ei ollut aikaa miettiä vielä siinä vaiheessa, sillä en voinut tietää, mihin suuntaan tuuli kuljettaa minua kanervaisella hyppykentällä. Putoanko vatsalleni, kyljelleni vaiko perseelleni? ”Ensimmäinen erä ylös, koukku kiinnitä!”, huusi hyppymestari. Jännitys muljahti vatsassani. Kiinnitin koukun koneen katossa olevaan vaijeriin. Seuraavaksi tarkistettiin omat ja kaverin varusteet. Kaikki kunnossa. Jonon ensimmäinen huusi: ”Ykkönen valmis, erä valmiina!” Painostava hiljaisuus. Milloin tahansa hyppymestari huutaa jonon ensimmäiselle: ”Valmiina! Mene!”

Lopulta käsky kävi. Olin muistaakseni hyppyerän kolmas tai neljäs. Ensimmäinen hyppäsi. Koneessa kävi ilmanpaineen tuoma humina. Jono eteni seuraavaan. Hän hyppäsi. Minunkin oli pakko hypätä. Astuin toisen jalkani koneen sivulla olevalle askelmalle. En kuullut käskyä ”Mene!”, mutta tunsin läpsäisyn pakarassani. Sitten hyppäsin! Pyörin ilmassa hervottomasti. Huusin ilmassa ääneen ”101, 102, 103,104, 105, 106”, kuten hyppykoulutuksessa oli käsketty laskea. Tämän jälkeen varjon viillekkeet alkoivat suoristua ja tasata menoa hieman. Ääneni rauhoittui ja suuntasin katseeni kohti varjoa tarkistaakseni, että se on kunnossa eikä reikiä ole enempää kuin pitää. Sitten katse sivuille, etten ole matkalla kohti kaveria tai laskeutumassa nopeampaa vauhtia kohti maata kuin aiemmin hypänneet kaverini. Kaikki kunnossa. Sain nauttia lennosta. Kone kaikkosi ja kaiken sen humun ja metelin jälkeen ilmassa oli uskomattoman rauhallista, kuolemanhiljaista. Katsoin nyt jo hieman kirkastuvaa maisemaa ja nautin varjon kannattelusta. Mieleeni juolahti ajatus kivestä hyppykentällä allani. Ajatus pelotti ja aloin tarkkailla, mihin suuntaan olin ajautumassa. Luojan kiitos, en ainakaan kohti puuta. Suunta oli kohti tasaista kanervikkoa.

Viininpunainen baretti

Kouluttaja ilmoitti megafoniin senhetkiseksi korkeudekseni 50 metriä. Olin ajautumassa maahan vasen kylki edellä. Suuntasin kantapääni kohti menosuuntaa ja valmistauduin kierähdykseen. Maa läheni silmissäni. Suljin silmäni ja valmistauduin iskuun. Jalkani tavoittivat maan ja kierähdin kehoni ympäri. Tunsin jaloissani kipua. Pakettini ei välttämättä ollut tarpeeksi tiukka. Onneksi ei tuullut! Olisin joutunut taistelemaan tuulta vastaan, kuten jouduin myöhemmin tekemään monta kertaa. Sain varjon maassa hallintaani. Adrenaliinia ei ole koskaan ennen virrannut veressäni niin paljon. Punainen baretti oli ansaittu! Ainakin sille päivälle. Varjo laukkuun ja kamat kantoon. Koulutus oli opettanut toimimaan hyppykentällä nopeasti, sillä tosipaikassa tilanne on erittäin vaarallinen. Vihollisen on helppo nähdä koneesta laskeutuvat laskuvarjojääkärit. Sitten juoksin kokoontumispisteelle. Hiki virtasi jälleen, sillä liivi, ase ja varjo laukkuineen painavat. Vielä ei onneksi ollut rinkkaa. Juostessani mietin viininpunaista barettia, sillä se päässä mennään seuraaville lomille! Se ei totisesti tullut ilmaiseksi.

Se, joka ei ole kokenut laskuvarjojääkärikoulutusta, ei voi ymmärtää, mitä koulutus vaatii. Minulle se oli vuosien työ ja laskuvarjojääkärivuosi oli elämäni rankin. En ole ansainnut barettia joka päivä, vaikka pitäisi. Pidän sen silti kaapissani, sillä se muistuttaa siitä, että pystyn kaikkeen, mihin vain ikinä ryhdynkin. Kiitos kurssin 59 henkilökunta ja etenkin varusmiestoverit!

Mikael Häätylä
Kirjoittaja on kotoisin Sodankylän Vaalajärveltä