Kohtaaminen hakkuuaukiolla

Latasin reppuun varmuuden vuoksi kumisaappaat ja villatakin. Sää oli lämmin, mutta ilma enteili sadetta. Hakkuuaukea oli jo vuosia ollut mieluinen mustikkapaikkani.

Ajoin puomille, jatkoin jalkaisin mäkistä soratietä ylös ja mutkittelevaa polkua metsän halki aukiolle. Ripustin repun kuivaan oksantynkään ja aloin poimia. Olin saanut jo pikkuämpärin täyteen, kun alkoi tihuttaa. Sade yltyi kunnon kuuroksi ja raskaat pisarat kastelivat ohuen vaatetukseni läpimäräksi. Sadetakki oli unohtunut.

Kun sade taukosi, ripustin märät vaatteeni kuivumaan puiden oksille. Puin pelkän villatakin yläkroppaan ja kumisaappaat jalkaan. Jatkoin poimimista, olo tuntui mukavalta seuraavaan sadekuuroon asti, joka ei ollut sen vähävetisempi kuin edellinenkään.

Harmaanutuisen maiseman läpi näin syrjäsilmällä jotakin, mikä ei kuulunut maisemaan. Vaaleat häilähdykset puiden välissä materialisoituivat pakettiautoksi katettuine peräkärryineen suunnasta, josta en tiennyt autolla paikalle päästävänkään.

Kun ajopeli pysähtyi, ovista hyppi kirkkaan oransseihin sadeasuihin sonnustautuneita ihmisiä, jotka arvasin marjastajiksi. He katselivat ympärilleen ja varmasti huomasivat minut ja vaateliputukseni ja näyttivät neuvottelevan. Seisoin jähmettyneenä ja tuijotin porukkaa kuin tomppeli, käteni ei noussut tervehdykseen – ei tosin heilläkään. Vesipisarat valuivat hiustenlatvoista ja imeytyivät märkään villatakkiin, noro valui jo niskaa alas.

Poimijat nähdessäni ensimmäinen ajatukseni oli: kuka suojelee meitä tavallisia kotitarvepoimijoita? Jos tulijat levittäytyisivät aukealle, voisin ihan hyvin vaihtaa maisemaa. He tekisivät työnsä perusteellisesti.

Mutta mitä raskaammilta märät vaatteeni alkoivat tuntua, sitä enemmän itseni kanssa käymäni dialogi alkoi kallistua thaipoimijoiden puolelle. Ajattelin suomalaisia, niitä kymmeniätuhansia lappilaisiakin, jotka olivat joutuneet lähtemään hakemaan leipää ja elinmahdollisuuksia muualta. Joku sanoisi, että he joutuivat Ruotsissakin tekemään kaikki ne työt, jotka eivät kelvanneet ruotsalaisille.

Mutta eivätkö thaimaalaiset ja ukrainalaiset tule Suomeen tekemään juuri sitä työtä, joka kelpaa enää harvalle suomalaiselle? Marjanpoimintaa. Jos suomalaiset poimisivat yhtä ahkerasti marjoja kuin thaimaalaiset, kyllä siitä jotakin kostuisi. Tosin marjakilon hinta ei ole missään suhteessa suomalaisiin elinkustannuksiin. Mutta jättävätkö suomalaiset vetämättömyyttään poimimatta marjat jopa omaa käyttöä varten? Pohdintani loppukaneetiksi sain: vieraspoimijoille ajan tasalla olevat säännöt ja sopimukset, joita on tarkasteltava uudestaan joka vuosi kokemukset huomioon ottaen.

Poimijat nostivat valtavat saavit olalleen ja suuntasivat suorassa rivissä tasaisin välein askeltaen aukion poikki kohti metsänreunaa, ja katosivat sadesumuun. Seitsemän heistä oli pukeutunut juuri samanlaisiin sadeasuihin, pisimmällä heistä oli vähän pitempi, haalistunut takki. Mukanani ei ollut kameraa, mutta tuskin unohdan näkyä ihan pian.

Seuraavana päivänä kiiruhdin katsomaan, olivatko vieraspoimijat putsanneet ”minun” marjapaikkani. Eivät olleet. He eivät olleet poimineet marjamättäitä edes autonsa ympäristöstä. Varmasti tältä saralta löytyy yhtä monta kokemusta kuin on kokijaa, mutta tämä oli minun kokemukseni elokuulta 2014.

Paula Alajärvi