Koltan naisia

Kaisa (Taisia) Gauriloff huokaili täytettyään 90 vuotta syksyllä 1973 Inarin Mustolassa vanhan Petsamontien varrella, että koko entinen elämä alkaa kadota. Siinä hän puhui totta ja oikein, mutta jätti vaatimattomuuttaan sanomatta, että hän itse pelasti katoamasta arvokkaan kaistan kansansa entistä elämää, sen kulttuurin kauneutta ja viisautta, ja piti sitä vielä vanhoillaankin auliisti esillä. 

Kaisa oli sadunkertoja, tallentaja, viestintuoja kauan sitten menneistä päivistä, joista aika oli siivilöinyt pois pahan.Hänen satumaailmansa oli Kuolan rannikoiden, Petsamon järvien ja havumetsien luonnonkansan elämänpiiri. Ihmiset elivät siellä tavalla, joka oli muuttunut ja muuttui vain verkalleen sukupolvien vieriessä. Luonto oli opettanut ihmiset hyväksymään ja sietämään kaikenlaista, mitä elämä antoi tai otti. Ulkopuoliset kulkijat huomasivat ihmeekseen, ettei juuri mikään tullut näille vaatimattomille ja neuvokkaille omillaan eläjille yllätyksenä. 

Legenda-Kaisa, kuten lahjakasta naista alettiin jo varhain arvostaen nimittää, puhui äidinkielenään koltansaamea ja toisena kielenään nuoruusajoilta tuttua venäjää. Tarina-aarteensa hän oli omaksunut näillä kielillä. Suomea Kaisa-mummo opetteli vain välttämättömän tarpeen vaatiman verran. 

Sveitsiläis-venäläinen kirjailija Robert Crottet (1908-1987) tutustui kolttakansaan Petsamon Suonikylässä 1938 ja eli sen parissa lähes vuoden. Sodan jälkeen hän tuli takaisin Suomeen auttaakseen maansa menettänyttä, siirtolaisena harhaillutta kansaa. Crottet tallensi koltantarinoita etenkin Kaisan – myös muiden – muistista ja julkaisi niistä ranskankielisen kokoelman ’Forêts de la lune’. Viehättävä teos ilmestyi suomeksi Erkki Tantun ilmeikkäin piirroksin kuvitettuna nimellä ’Kuun metsä’ (Otava 1954) 

Monet Kaisan tarinoista pohjautuvat ortodoksiseen mytologiaan, mutta yhtä kaikki niissä vilistävät staalot ja noidat, metsän ja veden eläimet, porot, hylkeet, sudet ja neuvokkaat kolttasaamen naiset ja miehet – totta kai. Useimmat tarinansa Kaisa oppi isoäidiltään. Äidistään hän jäi orvoksi kaksivuotiaana ja eli isoäidin hoivissa ensin meren rannalla Kuolavuonon Kildinin maalla ja myöhemmin poromiehen vaimona Petsamon Suonikylässä. Kaisa-mummon hengenlahjat periytyivät jälkeläisille, joista monet menestyvät elämässään henkisen kulttuurin, erityisesti musiikin alalla.

***

Isoäidin iän ja aseman saavuttanut Anastasia Moshnikoff kutoi raanua aitan viileydessä. Oli hautova helle Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistopäivän jälkiviikolla suurena sopulikesänä 1970. Pojantyttäret, joille Naska-muori opetti raanunkutomisen taitoa, olivat vielä unen mailla niin kuin liki koko kylä, sillä helteellä valkea yö oli päivää ja aamupäivä raukeaa nukkuma-aikaa.

Naska-muori uurasti, pujotti lankaa loimien lomaan, taputteli kämmenselillä kudelmaan kerroksen toisensa perään kaukana muinaisuudessa opitun ja perityn, muualla aikoja sitten unohdetun tekniikan mukaisesti. Hikipisarat kimalsivat tuulten uurtamilla hienopiirteisillä kasvoilla ja hiusrajassa. Aitan räystäiden alta kantautui pääskyspesyeiden eloisa sirkutus. Kissa pistäytyi ovesta sisään ja kyhnäisi tervehdykseksi kylkeään kutojan sääreen, oikaisi kynnysmatolle pitkin pituuttaan ja taisi nukahtaa. 

Naska kutoi kutomistaan. Raanun tilaaja oli aikonut tulla noutamaan sitä viikon loppupuolella. Ja hyvä olikin, että oli tulossa, sillä perheen huoltaja, Naskan poika, oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin moottorikelkkaonnettomuudessa, ja perheen uuden talon rakennustyö oli jäänyt kesken. Sen loppuun saattaminen vaati paljon varoja ja ponnistusta koko perheeltä. Äiti Olga kantoi nyt suurinta vastuuta perheen elämästä ja selviytymisestä Naska-mummon tuella. 

Yhteinen aherrus tuotti tuloksen. Mummokin sai nähdä tilavan, lämpimän ja nykyaikaisesti varustetun uuden kodin valmiina ja lapsenlasten varttuvan siinä kelpo aikuisiksi. Ikivanhaa perinnettä kuljettavat raanujen kutomapuut eivät jääneet unohduksiin eivätkä vaille käyttöä. Taito siirtyi lastenlapsille.

***

Vassi Semenoja, Helena Semenoff ja Tyyne/Domna Fofonoff kuuluvat siihen ikäpolveen, joka vuosikausien uuvuttavan evakkovaelluksen jälkeen juurrutti ja sopeutti kolttasaamelaisen väestön Sevettijärven ja Nellimin uudiskyliin Inariin. Kun Sevetin asutuksen alusta oli 1979 kulunut 30 vuotta ja pahimmat vaivat voitettu, nämä kolme suurenmoista naista levyttivät hienon sikermän kansansa perinnemusiikkia, leud’deja, kertovia balladinomaisia joikuja, kansanrunoutta kukkeimmillaan.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmestyi kirkollisten yhteisöjen kustantamana Uuden testamentin Johanneksen evankeliumi koltaksi. Sen käänsi suomenkielestä ryhmä valistuneita kolttanaisia ’kansakoulupohjalta’, kuten asia ilmaistiin. Leudd- ryhmä oli käännöstyössä innolla mukana. He takoivat koltansaamen kirjakieltä kuin Ilmari kerran Sampoa Kalevalan kansalle. He palauttivat kansansa horjunutta itseluottamusta neuvoillaan ja esimerkillään, nostivat ihmisten omanarvontuntoa, sanalla sanoen tekivät lähtemättömän jäljen heimonsa kulttuurihistoriaan.
***
Pieni vikkeläliikkeinen Aleksandra Kiprianoff katosi keskellä kirkasta kesäpäivää 1989. Muutamia vuosia aikaisemmin leskeksi jäänyt 76-vuotias Sandra lähti mökistään Sevettijärven rannalta tuntemattomaan salaperäisesti ja äkkiä kuin olisi haihtunut pois maailmasta. Läheiset arvelivat Sandran ehkä livahtaneen rakkaille syntymämailleen Petsamon puolelle. Mielettömät kulkupuheet tiesivät muka espanjalaisen sirkusseurueen siepanneen Sandran kylältä ja kuljettavan häntä näyttelyhäkissä karavaaninsa mukana maailmalla.

Vuoden kuluttua muuan marjastaja löysi 30 kilometrin päästä mättäiseltä jängältä kadonneella mukana olleen käsilaukun jäännöksiä ja joitakin muita tuntomerkkejä. Niiden perusteella voitiin päätellä, että tavallisesti vireä ja seurallinen vanhus oli muistihäiriössään eksynyt, uupunut, saavuttanut matkansa pään siinä paikassa ja vaipunut erämaan syliin, luonnon suureen kiertokulkuun.

Sandran katoamista murehtiessaan monet ihmiset johtuivat ajattelemaan, onko koko juuriltaan riepotellun kolttakansan, sen aineellisen ja henkisen kulttuurin kohtalona kadota samaan tapaan: haipua hiljaa pois, sulautua valtayhteisöjen suureen maailmanmereen vaivihkaa ja kenenkään huomaamatta. Niin ei toki käyne, vaikka niin vuosikymmenten ajan hoettiin ja pelättiin käyvän.

Viitteitäkään siihen suntaan ei hevin enää näy. Syvään juurtunut, omavaloinen kulttuuri ei noin vain nujerru, vaan nousee ja elää. Vahvat, viisaat, pelottomat naiset kantoivat sen kriittisten aikojen, suoranaisten vaaran vuosien yli. Nyt sen nuoret voimat hengittävät vapaasti ja voimakkaasti. Nämä yhteiseen tietoisuuteen useilla luovan ja esittävän taiteen aloilla nousseet nuoret lahjakkuudet eivät parin edellisen polven tapaan peittele syntyperäänsä, eivät häpeile kieltään. He ovat kelpo esikuvia monelle muulle onnellisesta tulevaisuudesta kamppailevalle suomalais-ugrilaisen sukupuun haaralle.

Jorma Korhonen