Johanna Sinisalo tasapainoilee tieteen ja myyttien välisellä nuoralla

Pikkutyttönä Johanna Sinisalo sai siskojensa kanssa kissanpennun. Hän suree vieläkin sitä, että he olivat liian nuoria ymmärtämään lemmikkieläimiin liittyvää vastuuta. Tiedustelen, kuuluuko kirjailijan arkeen eläimiä nykyään.

Kesäisin muurahaisia ja lehtokotiloita, joiden kanssa minulla on tulisia reviiririitoja. Läpi vuoden linnut pyrähtelevät pihan puissa ja pitävät konserttejaan. Lemmikkejä minulla ei ole.

Useissa Johanna Sinisalon teoksissa eläimillä on tärkeä osa. Oletko kokenut erityisiä yhteisymmärryksen tai yhteenkuuluvuuden hetkiä luontokappaleiden kanssa?

On aina yhtä uljas hetki havaita luonnossa elävä suuri nisäkäs. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaellusretkellä tapahtunut kohtaaminen vuorikaurisperheen kanssa Italian Alpeilla – rauhoitetut eläimet olivat oppineet, että ihminen ei ole niille uhka, ja ne päästivät hyvin lähelle. Alppikauris oli hyvin lähellä sukupuuttoa metsästyksen vuoksi, ja ”metsästäjäkuninkaaksi” nimitetty Italian kuningas Viktor Emanuel II pelasti lajin perustamalla niille suojelualueen Gran Paradisoon. Hänellä oli itsekäs tarkoitus suojella alppikauriita, jotta niitä riittäisi hänelle itselleen jahdattaviksi. Mutta juuri tämän toimenpiteen ansiosta kanta elpyi.

Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta eläinten kanssa siksi, että olin tullut niiden reviirille pelkästään lihasvoimin ja vuorten vaaroja uhmaten. Tunsin samalla nöyryyttä, koska olimme kummatkin lajeina luonnon armoilla, mutta ne olivat ylivoimaisesti soveltuvampia niihin olosuhteisiin.

Onko olemassa turhaa eläintä?

Ihmisen tuomat vieraslajit ovat usein uusissa elinympäristöissään täysin turhia ja vahingollisia. Australia ja Uusi-Seelanti ovat kammottavia esimerkkejä siitä, miten ekologinen tasapaino on turmeltu vääränlaisten eliöiden tuonnilla. Ihminen itse lienee yksi maailman turhimpia eläimiä, ellei turhin, ainakin nykyisessä määrässään, levinneisyydessään ja elintavoissaan.

Kirjailija toteaa, että Ihmisen on helppo tuntea sympatiaa ja suojelunhalua silmää sellaisia eläimiä kohtaan, jotka ovat ulkoisesti viehättäviä, uljaita tai älykkään oloisesti käyttäytyviä, kuten vaikkapa pandakarhut tai delfiinit. Jonkin kuoriaislajin suojeleminen tuntuu turhalta. Historiasta tunnetaan kuitenkin tapauksia, joissa ”turhan” tai ”vahingollisen” eliölajin hävittäminen horjauttaa luonnon tasapainoa arvaamattomasti. Maon Kiinassa alettiin hävittää järjestelmällisesti varpusia, koska ne söivät viljaa. Kun varpusia surmattiin riittävästi, tuhohyönteisten määrä lisääntyi räjähdyksenomaisesti ja sadot olivat todellisessa vaarassa.

Liha on ylellisyysruokaa

Sinisalon teoksissa tulee esiin ihmisen välinpitämättömyys ja ymmärryksen puute muuta luontoa kohtaan. Kirjailija pitää erittäin suurena huolenaiheena valtamerien saastumista ja kalakantojen tyrehtymistä. Hän lisää, että vähintään yhtä tärkeää on huolehtia sellaisten eliöiden hyvinvoinnista, joita ei suoraan käytetä ravinnoksi. Valtamerien selkärangattomien pieneliöiden rooli ekologisessa tasapainossa on merkittävä. Ympäristön saastuminen tulee tuottamaan ravintoketjuun häiriöitä, joista kärsii viime kädessä ihminen. Mehiläinen on tyypillinen esimerkki eliöstä, joka on meille näkymättömällä tavalla tärkeä.

Tehomaatalous ja lihan hinnan pitäminen alhaalla tehdasmaisen kasvatuksen keinoin pitäisi saada kitkettyä. Sinisalo ei vastusta lihan syöntiä sinänsä, mutta varsinkin kun punaisen lihan syönnin haitalliset terveysvaikutukset sekä suuri hiilijalanjälki ovat nykyään erittäin hyvin tiedossa, liha pitäisi palauttaa suhteellisen harvoin nautituksi ylellisyysruoaksi ja ravinnon proteiinit hankkia pääosin muista lähteistä. Lihantuotantoeläinten pitäisi saada elää kohtuullisen lajinmukaista elämää.

Enkelten verta

Väitetään Albert Einsteinin sanoneen, että ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa, jos mehiläiset häviäisivät maailmasta. Miten sait idean kirjoittaa juuri mehiläisistä?

2000-luvun alkupuolella kuulin ensimmäistä kertaa mehiläisyhdyskuntien joukkokuolemista. Minulle valkeni hyvin nopeasti, että suuntaus on hyvin vakava ja vaarallinen myös ihmisen näkökulmasta. Halusin käsitellä asiaa fiktiokertomuksen keinoin.

Ennen päivänlaskua ei voi, Linnunaivot ja Enkelten verta vaikuttavat vaatineen paljon eläinkuntaan ja luonnonoloihin liittyvää taustatyötä. Kirjailija kertoo:

Hankin yleensä paljon lähdekirjallisuutta. Tilaan nettikirjakaupoista aihettani sivuavaa materiaalia. En luota kaikkeen netistä löytyvään, mutta esimerkiksi Wikipedia-artikkelien viittauksista saa hyvää tietoa suhteellisen luotettavista lähdeteoksista. Kun tutustun lähteisiin, saan yleensä hyviä ideoita siitä, miten voin käyttää tietoja fiktion aineksina. Esimerkiksi romaanissa ”Enkelten verta” hyödynnetään paljon sitä, miten mehiläisiä on eri kulttuureissa pidetty kuolemattomuuden edustajina ja maailmojen välissä matkaavina olentoina. Oli lyhyt hyppäys luoda fantasiaa, jossa näin ”oikeastikin” tapahtuu. Myös Uuden-Seelannin kea-lintujen älykkyys, sopeutuvuus ja tapa alkaa käyttäytyä liian helpon ravinnonsaannin yhteydessä kuin pahankuriset, ilkivaltaiset kakarat, oli huima löytö, jota käytin ”Linnunaivot” -teoksessa.

Entäpä jos kaikki olisikin totta?

Kirjoissasi nivoutuvat luonto ja myyttisyys, on olemassa olevan maailman tapahtumia, kuten mehiläisten joukkokatoamiset, ja toisaalta peikkojen tapaisia myyttisiä olentoja. Miten maailmojen tasapaino löytyy? Katoaako eläinkerronnalta kärki, jos siitä tulee liian myyttinen tai liian luonnontieteellinen?

Mielestäni on tavattoman kiinnostavaa tasapainotella juuri sillä ohuella nuoralla, joka on uskomusten ja myyttien sekä tieteen välillä. Monesti ne risteävät tai ovat suorastaan samansuuntaisia tai -sisältöisiä. Haaste on nimenomaan säilyttää se ”entäpä jos tämä olisikin totta” -kärki.

Linnunaivoissa kea-linnun kepposissa on suunnitelmallisuutta. Mikä on haastavinta, kun kirjoitat eläimen näkökulmasta, kertojana eläin?

Linnunaivoissa en oikeastaan mennyt eläimen näkökulmaan, vaan rinnastin tietyntyyppisen ihmisen ja tietyntyyppisen eläimen kokemuksen maailmasta ja käyttäytymistapojen yhtenevyydet. Tärkeintä on se, että ei siirrä liikaa inhimillisiä ominaisuuksia eläimeen – emme voi koskaan tietää tai ymmärtää, miten eläin maailman kokee. Eläimen käyttäytymisehdot, aistimukset ja refleksit ovat varmasti täysin omanlaisiaan, eikä niitä ihminen pysty analysoimaan kuin aivan pinnallisesti.

Tieto ruuan alkuperästä on kadonnut

Onko ihmisten suhtautuminen eläimiin muuttunut? Voiko kaunokirjallisuus vaikuttaa asenteisiin?

Olin tavattoman ilahtunut ja hämmästynytkin, kun kuulin ”Enkelten verta” -romaanin ilmestyttyä useiden lukijoiden muuttaneen ruokailutottumuksiaan. Tällä tavalla varmasti voidaan kaunokirjallisuudenkin keinoin ainakin vähän vaikuttaa. Usein kyse on tiedon puutteesta – esimerkiksi mehiläiskadosta voidaan helposti ajatella, että kyllä kai sitä ilman hunajaakin pärjätään, mutta on eri juttu, miten pärjätään ilman sadon pölyttäjiä. Kun otetaan tiedon lisäksi käyttöön draaman keinot – vaikkapa visio siitä, mitä tapahtuisi ilman mehiläisiä – vaikutukset on helpompi ymmärtää ja sisäistää kuin pelkästään kylmää tilastotietoa tutkimalla.

Kirjailija harmittelee sitä, että liharuoan yhteys eläimiin näyttää joltain osin olevan täysin kadonnut. Kuuluisa kokki Jamie Oliver koetti Yhdysvalloissa saada koululapset ymmärtämään, mitä heille syötetään. Hän näytti, miten kanan teurasjätettä ja lisäaineita sekoitettiin vaaleanpunaiseksi kammottavaksi tahnaksi. Lapset kavahtivat seosta, mutta kun Oliver friteerasi taikinaa nuggeteiksi, jenkkilapset söivät sitä hyvällä halulla. Heiltä puuttui kyky yhdistää ruoan alkuperä ja ruoka toisiinsa, vaikka se tehtiin heidän silmiensä edessä.

Voin kuvitella, että jauhelihan yhteys possuun tai lehmään on suomalaiseltakin lapselta yhtä lailla hukassa – ehkä aikuiseltakin. Sen verran eläinoikeustietoisuus on toki kehittynyt, että vaikkapa turkistarhauksen vastustaminen on kiihtynyt, luomulihan kysyntä noussut ja kasvisruokailun kannatus lisääntynyt, Sinisalo toteaa.

Porotalous ja petoeläimet

Lapissa poronomistajat ovat huolissaan karjansa hupenemisesta petojen ravinnoksi ja vaativat suurempia metsästyskiintiöitä. Mitä mieltä olet ihmisten määrittelemästä villieläinten määrän säätelystä? Onko porotalouden ongelmille olemassa kestävää ratkaisua?

Olen seurannut petokeskustelua. On helppoa väittää, että etelän kaupunkiasuja ei voi tietää mitään porotalouden todellisista ongelmista. Silti en pysty hyväksymään sitä, että eläinlajeja tuhotaan vain siksi, että ihminen menettää joitakin hyötyjä. Täällä etelämmässäkin esimerkiksi tahdotaan metsästää enemmän ilveksiä, koska ne saalistavat liikaa niitä eläimiä, joita metsästäjät itse haluaisivat ampua. Ymmärrän kantojen säännöstelyn ajatuksen, mutta jos perimmäinen syy harventaa petoja on vain saaliseläinten säilyttäminen omaksi huviksi, en pysty näkemään sitä järkevänä.
Olen seurannut Nellimin tapausta, jossa koetettiin harjoittaa poronhoitoa niin, että perinteiseen saamelaiseen poronhoitoon kuuluva, petojen aiheuttama suuri vasahävikki koetettiin sietää. Siitä aiheutui erinäisten lain porsaanreikien kautta porojen pakkoteurastuksia. Mielestäni porotalous on elinkeino, johon liittyy riskejä, kuten mihin tahansa muuhunkin elinkeinoon, ja yhteiskunta on jo nyt valmis kompensoimaan taloudellisia menetyksiä – aivan samalla tavalla kuin etelän viljelijät saavat katokorvauksia. Siksi en ymmärrä petoeläinten demonisointia enkä sitä, että hyvin hieno perinteinen elinkeino koetetaan luonnon monimuotoisuuden kustannuksella muuttaa voiton maksimoinniksi.

Paula Alajärvi

Sinisalolle lähettivät kysymyksiä myös Hertta Alajärvi, Jenni Mutenia ja Johanna Suopanki