Olen verkon silmässä kala

Mies oli suojautunut perusteellisesti: kelkkahaalari, saappaat, silmikkokypärä ja paksut hansikkaat. Hänen käsissään sojotti monen metrin pituinen riuku, jonka toisessa päässä paloi tuohikäppyröihin sytytetty tuli. Ampiaiset olivat rakentaneet tukikohtansa aivan lasten leikkipaikan läheisyyteen. Pienin oli jo kerran joutunut hyökkäyksen kohteeksi.

Pesän vaiheilla alkoi kiivas kuhina ja pörräys, kun mies sohi pesää rikki. Osa eläimistä sinkosi karkuun, mutta ihmeen sitkeästi ne puolustivat kotiaan. Maahan tippui kärventyneitä ja palavia eläimiä tulisina soihtuina. Tuho näytti totaaliselta. World Trade Center.

Seuraavana päivänä kävin tarkistamassa taistelutantereen. Ison pesän pohjat olivat vielä osin kasassa. Irrotin ne alustastaan petkeleellä. Sisällä oli jäljellä ampiaisten toukkia kennoissaan. Ruohikon sekaan oli pudonnut kymmenittäin erikokoisia ampiaisia. Ne olivat pökertyneitä tai tekivät kuolemaa. Niillä ei ole ambulanssia eikä pelastushelikopteria. Vai onko, mistä minä tiedän?

Keräsin pesänpohjat ja ampiaiset pussiin, jonka tyhjensin kauas metsään. Siellä saa luonto päättää, mihin ryhtyy. En tiedä, olisiko ollut armeliaampaa tappaa koko sakki.

Kaksi ihmistainta kulki rantapolkua kohti laituria onget olalla. Minä kannoin matopurkkia. Lierot olivat löytyneet mehevän mullan kätköistä perunamaasta. Tehtäväni oli katsoa, etteivät lapset putoa sukelluksiin ja irrottaa sattumanvaraisesti ilmassa viuhuvat koukut takinhihoista ja laiturinreunoista sekä auttaa kalojen lopettamisessa. Ja ennen kaikkea pujottaa koukkuun hankalat lierot. Siitä en pitänyt.

Mietin, miksei mato-ongintaa ole kielletty kaksinkertaisen eläinrääkkäyksen takia. Kalat tosin saadaan pian pois koukusta ja hengiltä. Lapset oppivat perinteistä kalastustapaa. Koetaan, miten kalaruoka hankitaan, kun se ei ilmesty pannuun valmiina fileinä kaupan tiskiltä. Peratessa tutkimme ahvenien ja särkien anatomiaa. Ihmettelimme särjen uimarakkoa ja päättömän kalan hyppimistä perkuulaudalla.

Hyöty- tai lemmikkieläimiä pitävät ihmiset oppivat kokemuksen kautta näkemään, jos eläin kärsii. Käyttäytymisestä voi päätellä paljon. Käsiini osui Tiede-lehden artikkeli, joka käsitteli eläinten kivuntuntemuksia. Tutkimuksessa oli ruiskutettu kirjolohien huuliin etikkahappoa. Kalat rupesivat kiertelemään levottomasti akvaariossa ja hieroivat suutaan pohjaan. Jotkut kieltäytyivät syömästä ja leyhyttivät kiivaasti kiduksiaan. Morfiinia saatuaan kalat rauhoittuivat.

Tutkimuksessa todettiin, että ainakin eläimet, joilla on aivot ja kipureseptoreja, todennäköisesti kärsivät kivusta. Aivollisiin kuuluvat kaikki selkärankaiset eli nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet ja kalat. Euroopan parlamentti määritteli vuonna 2010 kalat tunteviksi olennoiksi, joiden hyvinvointi jäsenvaltioiden on otettava huomioon.

Ongenkoukussa kiemurteleva mato ei kuulu selkärankaisiin, kuten eivät hyönteisetkään. Eläinten kivuntutkimus on kuitenkin vielä alkutekijöissään. Kaikilla eläimillä on luomakunnassa oma paikkansa, jota tutkimus ja käytännön elämä vähitellen avaa. Niiden tahallinen kaltoinkohtelu ei kuulu ihmismäiseen käytökseen. Eläimet ovat kanssaeläjiämme maapallolla ja mittaamattomien ajanjaksojen evoluution tuloksia – kuten ihminenkin.

Paula Alajärvi