Carpe diem ei tuo valaistusta

Olen alkanut suhtautua yhä epäilevämmin siihen, kun ihmiset sanovat, ettei heillä ole aikaa. Yleensä ajanpuute koskee sitä, mikä on arvokkainta heidän elämässään. Oleskelu ystävien ja perheen kanssa tai oman haaveen saavuttaminen, oli se sitten instrumentin soittamisen opetteleminen tai vaellusmatka kaukomaille, ei nyt sovi toteutettavaksi ainakaan tällä hetkellä. Miksi aikaa sitten riittää kaikkeen joutavaan ja turruttavaan? Sen murehtiminen, ettei tee mitään, on turhuudessaan voittamatonta.

Koko kesän jouduin vastakkain aikakysymyksen kanssa useaan otteeseen. Minulla oli tehtäviä, jotka minun oli velvollisuus suorittaa ja joiden jälkeen sitten oikeuttaisin itseni lomailemaan. Tuloksena oli, että tein erittäin vähän mitään. Aloittaminen oli todella rankan henkisen ponnistuksen takana, enkä juuri nauttinut huonon omantunnon varjostamasta vapaa-ajasta. Kömpelöt yritykseni sekä töihin että lomailuun ovat ajaneet pohtimaan suhdettani aikaan.

Kesän kirjalista onneksi antoi vähän laveampaa perspektiiviä ahdinkooni. Toisinajattelijan käsikirja Ravistettava Omskakas julisti aikaamme kiireen ja tehokkuuden huipentumaksi. Me jopa puhumme ja kävelemme huomattavasti nopeammin kuin ihmiset sata vuotta sitten. Colin Beavanin kirjoittamassa kirjassa Ekovuosi Manhattanilla elettiin vuosi kuluttaen mahdollisimman vähän luonnonvaroja ja huomattiin ekoratkaisujen vapauttavan huomattavasti aikaa sosiaaliseen elämään. Työmatkapyöräilyn ansiosta ei tarvinnut enää istua ruuhkassa eikä enää lähteä erikseen salille kuntoilemaan. Lopulta ajan kaikkivoipaisuus katosi Stephen Hawkingin päivitetyssä bestsellerissä Ajan lyhyempi historia, kun yritin ymmärtää suhteellisuusteoriaa. Mitä suurempi painovoima on, sitä hitaammin aika liikkuu, ja mustien aukkojen vetovoima on niin suuri, että aika pysähtyy.

Oivalsin asioita. Kiire ja nopeus ovat kulttuurillisia ilmiöitä, aikaa säästävät keksinnöt voivat pikemminkin toimia päinvastoin ja universumin mittakaavassa aika ei ole vakio saati ikuista. Illuusio ajan kaikkivoipaisuudesta alkoi hälvetä.

Pakkomielle, että jokainen minuutti elämästä eletään täydellä palolla, koituu ansaksi. Huomasin pian toimintani ajautuneen muiden odotusten täyttymiseksi. Jos vetää kestoteatteria yleisön edessä, hukkaa itsensä ja lopulta juopuu eksistentialistisesta ahdistuksesta. Ennen täysillä elämistä vetäisisin syvään henkeä ja miettisin, mitä täysillä eläminen minun kohdallani oikeasti tarkoittaa.

Kuolleiden runoilijoiden seurassa latinalainausta Carpe diem hoettiin kyllästymiseen asti. Pidän elokuvasta ja sen elämänjano on tarttuvaa, mutta toivoisin siltä pientä tarkennusta meille, jotka onnistuvat tekemään hetkessä elämisestäkin velvollisuuden. Ihmisen ei tarvitse ihan heti tietää, mitä haluaa elämältä. Sen pohtimiseen hänellä on aina aikaa.

Jenni Mutenia