Niemivaaran keijukaiset ja Tengeliön ruusut
Tänä vuonna on kulunut 250 vuotta ranskalaisen tutkimusmatkailijan Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n kuolemasta. Maupertuis oli syntynyt vuonna 1698 Bretagnen Saint-Malossa. Hän kuoli vieraillessaan matemaatikkokollegansa Johann Bernoullin luona 1759 Sveitsin Baselissa. Hänet on haudattu Solothurnin kantoniin, Dornachin kyläkirkkoon. Maupertuis on jäänyt tutkimusmatkailun maailmanhistoriaan Tornionlaaksoon vuosina 1736–37 tekemänsä tutkimusretken ansiosta. Hän johti Ranskan Kuninkaallisen Tiedeakatemian retkikuntaa, johon kuuluivat hänen lisäkseen ranskalaiset akateemikot Charles Étienne Louis Camus, Alexis Claude Clairaut, Pierre-Charles Le Monnier ja Réginald Outhier sekä ruotsalaisen tieteen edustajana tähtitieteilijä ja lämpömittarin kehittäjä Anders Celsius.
Retkikunnan tieteellisenä tehtävänä oli maapallon tarkan muodon määrittäminen. Sen ajan tieteen suureksi ongelmaksi oli näet muodostunut kysymys siitä, onko planeettamme pyörimisliikkeensä vaikutuksesta navoiltaan litistynyt – kuten mandariini – vaiko päinvastoin suippeneva – kuten sitruuna. Litistyneen maapallon kannalle oli asettunut painovoimateorian isä englantilainen Isaac Newton, mutta Ranskassa pidettiin itsepintaisesti kiinni René Descartes’n eetteripyörreteoriaan nojautuvasta päinvastaisesta tuloksesta, jota Cassini-sukuisten astronomien Ranskan sisällä tekemät geodeettiset mittaukset näyttivät tukevan.
Kysymys maapallon muodosta, jos mikä, on globaali ongelma. Sen ratkaiseminen edellytti maailmanlaajuista tutkimusta ja ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Asian selvittämiseksi Ranskan Kuninkaallinen Tiedeakatemia varusti kaksi retkikuntaa: Charles Marie de La Condaminen retkikunta purjehti Espanjan kruunun alaisiin maihin päiväntasaajalle Peruun, kun taas Maupertuis’n retkikunta saapui pohjoiselle napapiirille Tornionlaaksoon.
Molemmat retkikunnat saivat tehtäväkseen mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellisen pituuden maastossa. Tornionlaaksossa mitattava matka sattui sopivasti suurin piirtein Tornion ja Pellon väliseksi. Mittaus toteutettiin kolmiomittauksena, jonka kiintopisteinä etelästä pohjoiseen lueteltuina olivat: Tornion Suensaaren vuonna 1686 rakennetun Hedvig Eleonoran kirkon torni, Nivavaara, Kaakamavaara, Huitaperi, Aavasaksa, Horilankero, Niemivaara, Pullinki ja Kittisvaara. Noin neljäntoista kilometrin mittainen perusviiva mitattiin Tornionjoen jäälle Ylitornion korkeudelle.
Osoittautui, että pohjoisessa mitattu meridiaaninkaari on pitempi kuin päiväntasaajalla tai kotona Ranskassa mitattu, mikä todisti maapallon litistyneisyyden ja Newtonin teorian oikeellisuuden. Litistymissuhteeksi retkikunta sai 1 : 179. Tämä arvo on tosin liian suuri. Nykyisin tuntemamme oikea arvo on noin 1 : 298.
Pellon Niemivaara on erityisellä tavalla piirtynyt retkikunnan matkakertomuksiin ja jopa suureen maailmankirjallisuuteen yhdessä lähellä virtaavan Tengeliöjoen kanssa. Maupertuis kirjoittaa teoksessaan La Figure de la Terre, 8. elokuuta 1736:
Voimakas tuuli ja veneiden huonokuntoisuus hidastivat matkantekoa. Viimein veneet saapuivat, me astuimme niihin ja soudettuamme järven yli tulimme Niemivaaran juurelle kolmen aikaan iltapäivällä.
Tämä järvien ympäröimä vaara, jonka luo päästäkseen oli koettava niin monet vastukset, toi mieleen satujen lumotut seudut; se olisi hurmaavaa missä tahansa muualla kuin Lapissa. Sen toisella rinteellä kasvaa harvaa metsää, ja maa on siellä tasaista kuin puistokäytävillä. Puiden lomassa voi käyskennellä katsellen kaunista järveä, joka huuhtelee vuoren juuria. Toisella puolella on aivan kuin kallioon hakattuja saleja ja huoneita, joista vain katto puuttuu: nämä kallioseinämät ovat niin pystysuoria, niin korkeita ja sileitä, että niitä luulisi ennemminkin rakenteilla olevien palatsien seiniksi kuin luonnon aikaansaannoksiksi. Näimme useita kertoja järveltä kohoavan usvia, joita paikkakuntalaiset nimittävät haltioiksi ja jotka heidän mukaansa ovat vuorten suojeluhenkiä. Niemivaaralla oli pelottava maine, sillä siellä sanottiin olevan karhuja. Me emme kuitenkaan nähneet ainoatakaan; vaara vaikuttikin enemmän keijukaisten ja haltiatarten kuin karhujen asuinpaikalta.
Pappi Réginald Outhier täydentää teoksessaan Journal d’un voyage au Nord:
Juuri ylittämämme järvi oli nimeltään Ajanki. Se leviää vaaran pohjoispuolella ja yhtyy sen eteläpuolella oleviin toisiin järviin. Näiltä etelämpänä olevilta järviltä näimme kohoavan usvia, joita jotkut seudun asukkaat pitävät henkinä ja nimittävät haltioiksi. Sotilaat, jotka olivat meillä soutajina ja työmiehinä, eivät olleet yhtä taikauskoisia.
Niemivaara lumosi de Maupertuis’n täysin; minun olisikin turha enää puhua siitä sen kuvauksen jälkeen, jonka hän on esittänyt teoksessaan La Figure de la Terre. Tällä vaaralla on todella niin vastakohtaisia ja vaihtelevia kallio-muodostumia, että näky on yhtä viehättävä kuin omalaatuinenkin. Luulisi, että tässä paikassa, joka on metsien ja järvien kätkössä parin peninkulman päässä asutuilta seuduilta, kohtaisi pelkkiä karhuja ja villipetoja; kuitenkaan emme nähneet siellä muuta kuin ”haltioita”, joista jo mainitsin.
Suomalaisen luonnonsuojelun uranuurtaja, pitkäaikainen valtion luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola kirjoitti Niemivaarasta 1975:
Niemivaaralla ei ole aivan Aavasaksan korkeutta eikä mahtavuutta, mutta jyrkkä ja jylhä jyppyrä sekin on, ja siinä on samalla jotakin suloista ja leikkisää. Se on kuin mikäkin jukuripäinen sonnimullikka suurten vaarojen ja tunturien rinnalla.
Niemivaaran erikoisuus ovat kalliopatjasta sivusuuntaan lohkeilleet merkilliset ”kivilatomukset”, joiden voisi luulla olevan osasia muinoin murentuneista jatulien hautakammioista. Jatulinpylväiksi niitä sanotaankin. Kalliola kuvailee:
Täällä on sileitä vaakasuoria kalliopintoja ja toisaalta jyrkkiä pystyjä seinämiä kerrallisine rakoilupatjoineen, on pitkiä muureja ja niissä porttimaisia aukkoja askelmineen, ja on loppumattomiin katottomia saleja ja kammioita. On siinä täysi linnoitus pesäkkeineen ja bunkkereineen. Oikein huvittaa moni ihmisen rakennelmia muistuttava piirre. Satumaisia linnanraunioita keskellä hiljaista erämaata, vartijoinaan vain jokin koukero-oksainen vuosisatoja vanha aihkipetäjä tai hopeanharmaa kelo. ”Linnakkeet” ovat hajallaan melko isolla alueella ja eri tasoilla vaaran rinteessä. Välillä luulee niiden jo loppuneen, kunnes taas tulee yllätyksenä vastaan uusi ”korsu” uusine piirteineen.
Sekä Maupertuis’n että Outhiern kertomuksissa mainitaan Ajangin salaperäisestä saivojärvestä kohoavat usvat, joissa paikalliset asukkaat olivat näkevinään haltioita. Elettiin 1700-lukua. Emme voi tietää, oliko tämä silkkaa kaunokirjallis-romanttista maalailua vai oliko paikallisessa kansanperinteessä säilynyt jotain perintöä lappalaisesta mytologiasta. Niemivaaran merkilliset kalliomuodostelmat ovat saattaneet aikoinaan olla seitoja. Kenties koko vuorikin on ollut pyhänä pidetty ailigas.
Luetaanpa vielä ote Maupertuis’n matkakuvauksesta 8. elokuuta 1736:
Tulimme neljällä veneellä Tengeliönjoelle, jonka kosket ovat pahempia veden vähyyden ja kivisyytensä kuin vuolautensa vuoksi. Hämmästyksekseni tapasin sen rannoilla, näin lähellä kylmää vyöhykettä, yhtä heleänpunaisia ruusuja kuin meidän puutarhoissamme kasvavat.
Kyseessä lienee tornionlaaksonruusu (Rosa majalis ’Tornedal’), joka on metsäruusun kerrannaiskukkainen muunnos. Maupertuis’n matkakertomus käännettiin kohta ilmestymisensä jälkeen englanniksi, ruotsiksi, saksaksi ja latinaksi. Kaukaisen Pellon paikannimet Niemi ja Tenglio (tässä muodossa) tulivat tunnetuiksi Euroopan suurissa sivistyskeskuksissa. Niemivaaran keijuista ja Tengeliöjoen ruusuista muodostui yhteen kuuluva kaunokirjallinen aihelma eli topos.
Maupertuis’n englantilaisessa käännöksessä esiintyvä keijukainen (fairy) sai aiheena kirjaimellisesti siivet selkäänsä. Englannin kirjallisuudessahan keijut ovat tärkeitä Shakespearen Kesäyön unelmasta alkaen. Keijukaisten koto voitiin nyt sijoittaa Niemivaaralle Lappiin. Skotlantilainen James Thomson – joka parhaiten tunnetaan patrioottisesta hymnistään Rule Britannia – kirjoittaa runoelmassaan Seasons (1740):
Where pure Niemi’s fairy mountains rise,
And fringed with roses, Tenglio rolls his stream.
Frans Mikael Franzén (1794) käänsi tämän:
Till Niemis berg, där sköna elvor sväva
Och över Tenglios bädd en krans av rosor väva.
Pastori John Bell kirjoittaa teoksessaan The Tears of the British Muse (1771):
Ev’n on the Tenglio-bank my roses blow
John H. Wynne laati Englannin kuninkaallisen prinsessan huvitukseksi kokoelman kukkaissatuja, Fables of Flowers (1773). Kokoelmassa kerrotaan erään keijukaisen lentomatkasta maapallon ympäri:
Who twice the Arctic circle pass’d
And view’d bright Hecla’s flame;
At length, through many a waste of snow,
To fair Niemi came.And thence where Tenglio rolls his stream
Survey’d the prospect round ;
Beheld its banks with verdure deck’d
And blushing roses crown’d.
Charlotte Smith puolestaan kirjoittaa elegisessä sonetissaan LIII vuonna 1784:
The shivering native, who by Tenglio’s side
Beholds with fond regret the parting light
Sink far away, beneath the dark’ning tide,
And leave him to long months of dreary night
Janetta Philipps kirjoittaa lentävästä keijukaisesta teoksessa Song of Ariel (1811):
Oft have I plucked near Tenglio’s stream
The blushing roses there that grow,
Or watched pale Cynthia’s silver beam
Trembling on Lapland’s hills of snow.
Vain neljätoistavuotias runoilija Felicia Dorothea Browne kirjoittaa teoksessaan The Laplander to his Reindeer (1812):
How oft has the summer, in mantle of green,
Array’d the wild Tenglio’s side;
Since thou, oh, my reindeer! my servant hast been,
My faithful companion and guide!
Näistä esimerkeistä ilmenee että muutamia Tornionlaakson paikkakuntia kuten Ajankijärveä, Niemivaaraa ja Tengeliöjokea ympäröi Euroopan kirjallisuudessa harvinaislaatuinen runollinen hohde. Saattaa olla, ettei mistään muusta Suomen paikkakunnasta – Imatrankoskea ehkä lukuun ottamatta – ole kirjoitettu yhtä paljon eurooppalaisia runoja. Ranskassa on muutama vuosi sitten julkaistu Maupertuis’n matkasta kertova kuvitettu lastenkirja, johon Pellon Niemivaarakin on kuvattu.
Reino Kalliola toteaa Niemivaaran vaipuneen varsinaiseen prinsessa Ruususen uneen ja jatkaa
”Ehkä näin onkin parasta. Niemivaara on säilynyt turistiliikenteen hälyltä ja muulta turhalta julkisuudelta. Todelliset luonnon ja runouden ystävät ja retkeilijät löytävät kyllä Niemen satulinnaan ja osaavat antaa arvon juuri sen yksinäisyydelle ja luonnonkuvan eheydelle ja erämaan rauhalle.”
Osmo Pekonen
Kirjoittajan ranskankielinen matkailututkimuksen
väitöskirja tarkastettiin
Lapin yliopistossa 16. kesäkuuta.
Kirjallisuutta:
Badinter, Elisabeth (2003). Voyage de Laponie de Monsieur de Maupertuis. Pariisi: Seuil. (Lastenkirja.)
Kalliola, Reino (1975). ”Pellon Niemivaara”. Tornionlaakson vuosikirja, ss. 83–92.
Niinisalo, Suvi (2004). Keijukaisten lähteillä. Jyväskylä: Atena.
Outhier, Réginald (1975). Matka Pohjan perille. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
Pekonen, Osmo (2009). La rencontre des religions autour du voyage de l’abbé Réginald Outhier en Suède en 1736–1737. Väitöskirja, Lapin yliopisto.