Keksi sie, minä otan rahat!

Taiteilija on perinteisesti se, joka ei ensimmäisenä ajattele työnsä taloudellista hyötyä, kunhan saa sanomisensa sanottua. Mutta jos taiteeksi mielletään myös ideointi ja se, mitä luomme omilla käsillämme, työn hinta on yhä veteen piirretty viiva. Kuvataide on kylläkin konkreettista, ja taitelija voi määritellä hinnan taululleen. Muun luovan työn arvo on edelleen suuri mysteerio.

Lukaseppa tuo ja sano mielipiteesi! Keksippä nä kun olet annettu siihen! Jos annat sen vitosella niin saatan ostaa. Lukaiset siellä juhlassa runojasi. Ei me mitään pystytä maksamaan, mutta kahavit saat ja pullaa. Lähettäkää meille käsikirjoituksianne nimettöminä, niin me saatamme esittää niitä.” Nimettöminä!? Oi ja voi, niin tuttuja puheita aitovieriltä ja kylien pinnoista.

Tosi harvoin kuulee sellaisia helmiä kuin ”Luetko ja kommentoitko minun tekstiä, saat pari euroa sivulta? Teet minusta muotokuvan, niin maksan kyllä kunnolla. Neulo parit kunnon villasukat ja kerro hinta.”

Luovat tekijät väheksyvät usein myös itse omia töitään.

Ei kai tuosta mitään ilkeä pyytää. Ei se mitään maksa, no anna kymppi.” Tuttuja lauseita ovat nämäkin, kovin tuttuja.

Mutta mitä tehdä, kun arvostusta on, mutta arvoa ei? Mikä on luovan työn arvo yksittäiselle ideanikkarille? Juuri sellaisen työn arvo, mitä virkamiespiireissä kutsutaan ”projektiksi”. Mikä on sellaisen kokonaisvaltaisen ideoinnin arvo, josta hyötyy koko kunta, kenties seutukunta, jopa maakunta? Minkä korvauksen ideasta ja sen kehittelystä saa henkilö, joka keksii vuosi vuodelta toistuvan kulttuuritapahtuman? Mitä saa ideanikkari, joka ei istu päällikkönä miljoonaprojektissa?

Kysyä sopinee, kuinka monet kokonaisvaltaisesti kehitellyt ideat karkaavat käsistämme parempiin suihin, rahan äärelle, projektien kruunuiksi? Ja väkisin mieleen pyrkii ajatus: Keksi sie, minä otan rahat! En erittele nyt yksittäisen ihmisen keksimiä tapahtumia, mutta niitä on Lapissakin hyvin paljon ja minusta nähen tietty Kemijärvellä ja Savukoskella.

Kulttuurimatkailu on meillä nyt kova sana, ja mikäpä se siinä. Nyt jos koskaan kuukausipalkkaiset virkamiehet ja kohtuullisen palkkion saavat päättäjät miettivät nupit punaisina ideoita kulttuurimatkailun kehittämiseksi. Ja hyvä kaikki tämäkin ja etenkin se, että oman kulttuurin arvostus on lopulta nostamassa tiukkaa pipoaan. Mutta eivätkö kunnat voisi ostaa kehityskelpoisia tapahtuma- ja ohjelmaideoita myös vapailta taiteilijoilta, aivan kun lehti ostaa juttuja vapailta kirjoittajilta? Kuntien pitää järjestää säännöllisesti myös kilpailuja luovista kehittämisideoista, sillä hiljaisissa vesissä ne isot kalat tykkäävät edelleen uida.

Tässä kohdin joku huomaa, että onhan teillä ne lakisääteiset tekijän-oikeudet. Niistä tuleekin pitää kiinni, entistä tiukemmin! Valitettavasti joissakin piireissä ei edes tiedetä, että esimerkiksi käsikirjoittajalla on työhönsä tekijän oikeudet, joissa hän on oikeutettu korvauksiin. Sille riittää, kunhan saa sepustuksensa estradille!

Olen kantapään kautta oppinut, että yritän pitää mölyt mahassani ainakin siihen saakka, kun saan ideani paperille ja tekijänoikeuteni merkattua. Mainitsin taannoin eräässä vapaiden taiteilijoiden puolesta puhuvassa yleiskirjeessä seuraavaa: ”Olemme ehkä niittäneet mainetta ja kunniaa, mutta mitä teemme kruunulla, jos varpaat on jäässä.”

Pirjo Maununtytär

Jängän kolumnisti Kemijärveltä