Epäonnistumisen tarpeellisuudesta

Nykyajan valinnanvapauden paljoudessa ihmisyksilö nähdään oman elämänsä hallitsijana. Jokainen voi olla oman maailmansa osa-alueet työstä vapaa-aikaan hallitseva super-ihminen, joka porskuttaa eteenpäin silkalla tahdonvoimalla. Olenko siis ainut, joka kompuroi, kun muut tuntuvat kiitävän vaivattomasti eteenpäin onnistumisesta toiseen? Onko koko elämänsä hallitseminen edes mahdollista?

Roolimalliksemme on hivuttautunut parempi minämme. Se muistuttaa herkeämättä, millaisia meidän pitää olla syyllistäen hillomunkin ahmimisesta ja turhan roskasarjan töllöttämisestä. Sen mielestä töyssyt eivät kuulu elämään, vaan omasta polusta voi tehdä suoran ja selkeän. Parempi minämme riehuu, kun epäonnistuminen on häivytetty ympäriltämme näkymättömiin.

Facebook tarjoaa loistavan keinon luoda muille itsestään paranneltu versio. Tilapäivityksien perusteella ihmisten elämä tuntuu olevan aina täynnä seikkailua ja saavutuksia. Mitäpä siitä syyttämään, sillä kaikkihan me haluamme näyttää hyviltä toisten silmissä. Se on tosin harmillista, että epäonnistuminen näkyy nyt korkeintaan Seiskan b-julkkiksien toilailujen synnyttämänä myötähäpeänä.

Epäonnistumisten näkymättömyys on vaarallista, sillä siitä tulee vierasta, outoa ja lopulta pelottavaa. Epäonnistuminen demonisoituu mielissämme katastrofiksi ja lopulta lamaannuttaa meidät paikoillemme. Haaveet ja seikkailut jäävät tavoittelematta, koska suorituksen täytyy onnistua pilkulleen. Jos yrittää hallita kaiken, ei lopulta tule tekemään mitään. Viimeistään aika, asioista kaikista demokraattisin, tulee vastaan, eikä hetki enää palaa takaisin.

Tiedän, että liki jokainen elämänhallintateollisuuden pilipaliguru opettaa epäonnistumisen hyväksymistä, mutta se ei riitä. Mielestäni epäonnistuminen silloin tällöin on jopa välttämätöntä kahdesta syystä.

Ensinnäkin epäonnistuminen kirkastaa meille elämän realiteetit. Elämän irrationaalisuus kun on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Emme voi ottaa kaikkia tekijöitä huomioon, sillä jo aivojemme rajallisuus tekee käsityksemme maailmasta yksinkertaiseksi. Epäonnistumisen pelko saa meidät ajattelemaan asioita epärealistisissa mitoissa. Epäonnistuminen taas näyttää rajamme ja on harvoin lopullinen katastrofi. Suurin osa epäonnistumisen peloistamme ovat ylimitoiteltuja.

Toiseksi epäonnistuminen ei johda elämän pysähtymiseen. Se pikemminkin pyyhkii pöydän tai tarjoaa toisen oven, kun vanha keino osoittautuu epäpäteväksi. Epäonnistuminen paikantaa virheet, joille olimme sokeita. Parhaimmillaan se jopa tarjoaa uuden, mieluisemman suunnan elämällemme. Joskus taas huomaamme, ettei se järisytä arkeamme juuri millään lailla.

Tavoitteiden asettaminen elämälle on välttämätöntä jo elämisen mielekkyyden kannalta, mutta jos teemme elämästä pelkkää käsikirjoitettua näytöstä, ajaudumme ahdinkoon. Onnistumisen tunnekin saa sitten täyden arvonsa, kun annamme itsellemme luvan epäonnistua. Minä epäonnistun aika ajoin siinä, että hyväksyisin epäonnistumiseni. Sallittakoon epätäydellisyys myös tässä asiassa.

Jenni Mutenia