Miten minusta tuli suokansaa

Olen saanut vapauden rakastua hillasuohon ihan omasta aloitteestani. Muut marjastamisen eri alalajit on pakkosyötetty minulle vauvasta lähtien, koska kuulemma “mustikan poiminta on mukavaa toimintaa, saa ajatella useita asioita kerrankin kunnolla”. Kotiväki ei koskaan vienyt suolle väkisin. Vasta orastava teini-ikä pakahduttavan vapauden- ja seikkailunkaipuun myötä pakotti minut sinne. Ensimmäinen kertani hillajängällä osui sielussani johonkin tarpeelliseen kohtaan, ja siitä lähtien suo on ollut koti ja turvapaikka.

Hillastus oli kuulostanut vanhojen huruakkojen touhulta. Minkä vuoksi kukaan vapaaehtoisesti lähtee sääskensyötiksi nihkeäkulkuiseen maastoon etsimään marjoja, joita legendojen mukaan vain harvat ja valitut ylipäätään löysivät? Onneksi nuoren mieli on arvaamaton, ja jossain mieleni melankolian perukoilla tunsin juuri tuolla hetkellä tarvetta kokea jotain suurta, uutta ja yksinäistä. Aika on ehkä ripistellyt kultahippuja banaalimpien muistojeni päälle, mutta se sallittakoon. Todellisuudessa saatoin olla vain pitkästynyt ja isä sattui kysymään mukaan.

Otin mukaan kupin. Mummi ämpärin. Isä jotain realistista siltä väliltä. Tuolloin elimme vielä aikaa, jolloin televisiosta ei valunut tauotonta virtaa häämekkoja, tissejä ja lähisuhdeväkivaltaa. Sentään Sinkkuelämää tuli. Kahden tunnin päästä. Kuka hullu suolla jaksaisi niin kauan ollakaan?

Ensimmäinen askel suon laidassa upotti isän reittä myöten silmäkkeeseen. Sen kerran jälkeen en ole edes kuullut muiden humpsahdelleen silmäkkeisiin, lukuun ottamatta kulunutta kesää, jolloin isäpuoleni oli ulahtanut kunnolla suohon, kainaloita myöten. Kuulemma. Todistajat tosin puuttuvat. Isät suossa piristävät mieltä kyllä kummasti.

Löysin muutaman hillan. Se oli helppoa, mukavaa ja mukaansatempaavaa. Miksi ja miten? Sen piti olla tylsää ja kaikin puolin hanurista. Mutta suon verkkainen tenho keinutti mukaansa. Kävelyn sietämätön raskaus tuntui sopivan vankoille kintuilleni ja lyhykäinen varteni ei harmistu marjojen perään kumartelusta hetikään niin paljon kuin pitkänhuiskeat selät. Jängällä oli rauha ja jotakin alkukantaisen kotoisaa. Välillä joku roukuu ja kahisee, mutta eläimet eivät pelota. Ihmisiä soilla ei juuri kohtaakaan. Ehkä siellä juuri siksi on niin turvaisa olo.

Lähtiessä isä näytti lähteen. Söin hillat mukista pois ja täytin sen lähdevedellä. Halusin viedä äidille mukillisen maagista vettä, koska äiti ei itse halua kulkea suolla eikä pääsisi tuota lähdettä kokemaan. Suon moninaista kasvikuntaa ja outouksia piti hämmästellä niin tarmokkaasti, että Sinkkuelämän asettama kahden tunnin aikaraja oli lähestymässä. Piti lähteä kipittämään. Saman tien metsikön puolelle päästyäni kaaduin ja lähdevesi valui takaisin kotiinsa. Perkele. Ole siinä sitten hurja luonnon ihmeitä tarkasteleva seikkailijatar, kun itkua tihrustaen aikuisuuden partaalla joutuu äidille selventämään mistä tämä dramaattinen itkustus johtuu.

Seuraavalla kerralla minullakin oli mukana ämpäri ja sitä lähdettä etsin vieläkin.

Kerttu Korhonen