Metsä meille kuiskailee

Ajoin Sodankylästä Posiolle syyskuisessa tihkusateessa Kemijärven kautta. Kuusamoon johtavalta tieltä käännyin Maaninkavaarantielle. Muistin posiolaisen juoksijan Kaarlo Maaningan, joka voitti kaksi mitalia – hopeaa (10 000 m) ja pronssia (5 000 m) – Moskovan olympialaisissa vuonna 1980. Maaninkavaarantietä ajaessa tuli näkyviin Posion maaston luonne – tie oli suora, mutta jatkuvaa nousua ja laskua. Tutkimusten mukaan jääkauden aikainen mannerjäätikkö on tällä alueella uurtanut maaperään luode-kaakko-suuntaisia kuruja ja laaksoja, jotka näkyvät myös vesistöjen suunnassa ja muodossa. Maasto oli ilmeisesti Kaarlo Maaningan juoksuharjoitteluun riittävän haastavaa.

Olen edellisen kerran käynyt Posiolla yli kymmenen vuotta sitten, silloin teatterifestivaaleilla. Mietin ajaessani, mitä asioita Posiosta nousee mieleen. Pentikin juuri 50 vuotta täyttänyt yritys, Sirniön seppäkylä, Himmerki, yhä suositummaksi nousevat luontokohteet, kuten Korouoman rotkolaakso, Riisitunturin Kansallispuisto ja Livojärven hiekkarannat. Kirkonkylän keskustaan saapuessani huomion kiinnitti Pentikin valtava, harmaa logistiikkakeskus ja kohta sen jälkeen Pentik-mäen kulttuurikeskukseksi nimetty alue tehtaanmyymälöineen ja kahviloineen.

Posiolla vietetyn parin päivän jälkeen totesin taas kerran, että käynti paikan päällä antaa moninkertaisesti elävämmän ja runsaamman kuvan kuin tietojen hankinta vaikkapa netin kautta.

Olimme Jänkä-lehden kokouksessa sopineet, että teen juttua tavanomaisesta poikkeavista maan- ja metsänkäyttötavoista. Maata viljellään ruuan hankkimiseksi ja metsä antaa meille puuta – puutavaraa rakennusmateriaaleiksi, polttoaineeksi, joulukuusiksi, juhannuskoivuiksi – ja selluksi. Helsinkiläinen toimittaja Ilkka Malmberg halusi ostaa hehtaarin maata kokeakseen, millaista maan omistaminen on. Sopiva hehtaari löytyi Posiolta. Tämä hehtaari tuotti toista sataa kirjoitusta Helsingin Sanomiin, joiden pohjalta syntyi teos nimeltä Hehtaari. Antoisampaa maapalasta kirjallisessa mielessä on vaikea kuvitella. Halusin käydä tutustumassa siihen.

Kittilän Veitservasassa taas on perheyritys nimeltä HaliPuu. Yrityksen toimintaympäristö on komealla mäntykankaalla. Puut saavat humista rauhassa ilman vaaraa tulla kaadetuksi, sillä Riitta Raekallio-Wunderinkin yritys tarjoaa matkailijoille hyvinvointipalveluita: uinumista riippumatoissa ja puiden halaamista puhtaassa suomalaisessa metsässä.

Sitten kuulin vielä yhdestä tavasta hyödyntää metsämaata hakkuita tekemättä. Espoolainen Teemu Lehto osti Sallasta 12 hehtaaria metsämaata, jota hän myy netissä aarin (100 x 100 m²) kokoisina paloina. Yrityksen nimi on Unelmaa eli maa plus unelma. Ostaja saa maapalaan vain hallinto-oikeuden, joka kuitenkin antaa suuremmat mahdollisuudet kuin jokamiehenoikeus. Palstat rajataan gps-koordinaateilla, mitään virallista maanmyyntitoimitusta ei tehdä, linjoja ei raivata eikä pyykkejä laiteta.

Näille kaikille tavoille käyttää metsämaata on yhteistä se, että puustoa ei raivata pois ja alue pidettäneen paljolti luonnontilaisena.

Paula Alajärvi