artikkelit

Jäähyväiset Jänkä-lehden ystäville

Arvoisa lukija, olet Jänkä-lehdelle kaikkein tärkein. Ilman sinua lehden tekeminen olisi ollut turhaa. Tärkeitä olette olleet myös te, jotka olette tehneet mahdolliseksi Jänkä-lehden saamisen lukijoille asti. Lehti on tehty pääsääntöisesti palkattomalla työllä, mutta taitto, painatus ja posti ovat siivunsa haukanneet. Jänkä-lehteä varten perustettu yhdistys Jänkä ry on saanut tuloja lehden vuosikerta- ja irtomyynnistä, avustuksista ja lahjoituksista. Kiitos Taike, Sodankylän kunta ja monet mainostilaa ostaneet yritykset! Alun taloutta helpottivat myös Lapin kulttuuripalkinto vuonna 2011 ja opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä kulttuurilehtien laatupalkinto vuonna 2012.

Tunnen suunnatonta haikeutta kirjoittaessani viimeistä pääkirjoitusta Jänkä-lehteen. Olen ollut vakuuttunut välttämättömyydestä tuoda esille lappilaista taide- ja kulttuurielämää sekä lappilaista elämäntapaa niille pyhitetyn lehden sivuilla. Ja olen edelleen. Ja nimenomaan paperilehden tänä digitaalisena aikakautena, lehden, jonka voit ottaa käteesi, selailla, säästää ja lukea vielä uudestaan. Olemme kiinnittäneet erityisesti huomiota lehden ulkoasuun, niin ettei se loukkaa silmää esineenäkään.

Haikeutta Jänkä-lehden lakkauttamisesta tunnen myös siksi, että se on ollut iso osa henkilökohtaista elämääni. Perhe, suku ja ystävät, lehden toimittajat ovat tehneet työtä Jänkä-lehden, siis lappilaisen kulttuurin puolesta työtuntejaan laskematta. En osaa arvioida Jänkä-lehden merkitystä Lapin kulttuurista tiedottamiselle. Olemme tehneet sen, mitä olemme pystyneet. Mieleni tekee verrata Jänkä-lehteä kirkasvetiseen puroon monien muiden samaan suuntaan pyrkivien purojen rinnalla.

Maailma on nyt toinen kuin 18 vuotta sitten, jolloin ensimmäinen Jänkä-lehti painettiin. Digitalisaatio kaikkine ilmiöineen on sekoittanut lehtimaailman suuntaa ennen näkemättömällä tavalla. Sen puristuksessa printtilehdet sopeuttavat toimintaansa parhaansa mukaan, muutos on ajan kiivas ruoska. Tämän päivän kaaos ja painajaiset eivät parikymmentä vuotta sitten käyneet edes unissa. Lapseni tosin muistavat muistuttaa minua, ikäihmistä, siitä miten paljon paremmin moni asia kuitenkin nykyään on. Totta sekin.

Lappilaisen kulttuurin ja elämäntavan esille tuominen ja puolustaminen tarvitsevat yhä tekijöitä. Uskon ihmisten väliseen kohtaamiseen, kasvokkain asettumisesta nousee toistemme todellinen ymmärrys. Uskon myös maantieteen merkitykseen. Helsinki on edelleen Suomen johtava kulttuurinen kaupunki, mutta sieltä on tänne Sodankylään lähes tuhat kilometriä. Olemme näkymättömissä, sieltä asti ei ehditä paneutua Lapin rikkaaseen monikulttuuriseen ympäristöön. Elämme kolmen valtakunnan naapurina, joiden rajoille ovat syntyneet voimissaan olevat omaleimaiset kulttuurit. Täällä ovat myös kolmen saamenkansan juuret ja heidän ponnistelunsa säilyttää oma kielensä ja identiteettinsä. Lapin kulttuurissa on edelleenkin kenelle tahansa loputtomiin tutkittavaa.

Paula Alajärvi

Koko (vero)rahan edestä

Ei sitä näköjään 30 vuodenkaan patikointiharrastuksen perusteella ymmärrä ottaa huomioon olosuhteiden vaatimuksia. Sus siunakkoon Aslakin!

Sillä kertaa – eli mennä toissa kesänä – oli juhannuksen jälkeen sikakuuma. Tuolla Ivalojokivarressa, Kutturan kylässä. Jälkeenpäin kertoivat elohopean huidelleen 27 plusasteen tietämissä.

Mutta kun suunniteltu oli, ja sehän on kamalan tärkeää niissä hommissa, niin nostettiin rinkat selkään. Janojuomaa kulki mukana pari litraa puteleissaan. Semmoisen viikon mittaisen reissun reitti noudattelisi juoksevia vesiä niin, että jos neste loppuisi, olisi helppo kurvata koukkaamaan lisää.

Oli se pirun kuuma lähtö. Ja paarman pahalaiset ne piruja vasta olivatkin. Ei muistu mieleen vastaavaa ilmiötä vuosien varrelta. Ne pörräsivät kimpussa kuin sääskiparvi. Hiki hatussa paarustettiin hissunkissun, kunnes oli kurvattava kahvinkeittoon puron varteen.

Hyvä leiripaikka löytyi pikku lammen rannalta ja siihen nousi teltta. Aikanaan vetäydyttiin yöpuulle, heh. Makuupussiin ei ollut mitään asiaa, kunhan oli alustan pehmikkeenä. Sitten iskivät kauheat krampit molempiin koipiin. Molempien koipiin.

Eikä se vielä mitään. Kumppani pyysi tunnustelemaan pulssia ja meikäläinen oli havaitsevinaan, että tahti oli muuten tasainen, mutta joka neljäs lyönti jäi väliin. Mitä, mitä? Puhelimessa ei ollut kenttää – mitäs jos tarvitsisi äkkiä apua! Reittisuunnitelma muuttui saman tien.

Seuraavan päivän kuumimmat hetket makailtiin vähäisiä varjoja koivunkäkkäröistä etsien. Illalla lampsimme takaisinpäin Ivalojoen varteen. Ei vieläkään kenttää puhelimessa ja pulssihäiriö jatkui.

Neljäntenä päivänä tallustelimme rantaa pitkin kohti Kutturaa ja sitten yhdessä kohtaa kännykkään ilmestyi yksi pykälä. Tohtisiko, kehtaisiko, viitsisikö, voisiko? Soittaa 112:een…Mielessä oli kesä pari vuotta aiemmin, jolloin meidät haettiin erämaasta rajavartioston helikopterilla oman rytmihäiriöni takia. Taasko niitä pitäisi vaivata?

Lopulta painallus puhelimen näytöllä 112-sovelluksen kuvakkeeseen. Sen ansiostahan soittajan sijainti näkyy heti. Oireet kuvailtiin ja toisessa päässä luvattiin tulla paikan päälle tuota pikaa.

Siinä odotellessa jokea liukui alavirtaan verkkaisesti kanootti. Samalla alkoi voimistua Aslak-kopterin jyrinä. Kun melojapariskunta alkoi olla kohdallamme, nostin käteni ja suoran peukaloni ylös. Viitoin taivaalle ja huusin niin lujaa kuin jaksoin:

– Me meinataan liftata tohon!

Melkein saman tien helikopteri kaarsi joen ylle, teki kierroksen yläpuolellamme ja laskeutui pienelle suolämpäreelle. Jostain syystä kanoottiporukka ei jatkanut matkaansa, vaan pysähtyi katselemaan rantamme suuntaan.

Kopterista ramppasi paikalle pari miekkosta ja nainen, siis kaksi ensihoitajaa ja lentäjä. Lopputulos oli se, että hoitajat päättivät sydänfilmin otettuaan ottaa myös kumppanin kyytiin ja viedä Sodankylään terveyskeskukseen.

– Sinä et mahdu mukaan! lentäjätär totesi raa´asti. No, eikun ihmiset ja kamat koneeseen ja minä köpöttelemään kylään. Ei se pulssijuttu mikään vakava tapaus ollut eikä siitä kärsinyt potilas jäänyt hoitoon. Tapasimme illalla majoitusliikkeessä.

Retken saldo: perheessämme on Lapin julkisten pelastus- ja terveyspalvelujen käytön tilanne nyt 1-1. Yhdestä merivartijoita kaivanneesta ongelmatapauksesta mennä kesänä en kerro, kun se ei sattunut Lapissa.

Retken opetus: kannattaa tosiaan ladata se 112-sovellus puhelimeen, pelastajat näkevät heti, missä avun tarvitsijat ovat.

Retken jälkeinen toivomus: Aslak-helikopterin voisi rahoittaa verovaroin. Se on ainoa pelastushelikopteri, joka pyörii lahjoitusten varassa.

Ahti Koskinen, Helsinki

Orankiharjulla voi hengittää turvallisesti

Sodankylästä on matkaa Pellon Orangin kylään 212 kilometriä. Se ei ole lappilaisittain pitkä matka – välimatkat mitataan täällä pikemminkin sadoissa kuin kymmenissä kilometreissä. Silti en ole tullut käyneeksi Oranki Art -näyttelyssä ennen tätä kesää, vaikka näyttelystä on vuosittain tiedotettu aina, kun uudet teokset on tehty ja laitettu esille. On ollut kiinnostavia kuvia, ja mielessä on käynyt välähdys: tuolla pitäs käydä. Koronapandemian aikana riskiryhmäläisen kulttuurikäyntikohteet ovat vähissä, mutta Oranki Art on turvallinen käyntipaikka. Niinpä vihdoin ryhdyin tuumasta toimeen.

Nyt kun aikomus vihdoin toteutui, huomasin taas kerran, että paikan päällä käynti ja teosten katsominen on aivan muuta kuin kuvien katsominen ruudulta tai lehdistä. Samoin on kulttuuritilaisuuksiin osallistuminen läsnä olevana: ihmisten tapaaminen, äänet, tuoksut, ainutkertaisen tapahtuman vivahteet. Nyt kun olemme koronapandemian vuoksi joutuneet pysymään omien seinien sisällä, livenä tapahtuva ihmisten kohtaamisten merkitys on harvinaisuuttaan korostunut. On opittu paljon uusia konsteja käyttää tietotekniikkaa kulttuuripalvelujen tekemiseksi ja levittämiseksi, mutta ne eivät poista aidon ihmiskontaktin merkitystä. Nyt kun pelko ja määräykset ovat lientyneet, ihmisillä on kova halu kokoontua ja seurustella keskenään minkä tahansa syyn nojalla.

Suuri osa yhteisistä tapaamismahdollisuuksista toteutuu kansalaisten vapaaehtoistyöllä, joka lähtee omasta innostuksesta, halusta edistää itselle tärkeitä asioita. Oranki Art -näyttelyjen kokoamisessa ja vuosittaisessa hoitamisessa ei ole ollut kellokorttia eikä kuukausipalkkaa. Mutta eipä ole byrokratia päässyt kiipeämään soraharjulle. Pekka Syväniemi on antanut kotitilansa maan ja oman ateljeensa taiteen ja kulttuurin käyttöön korvauksetta. Hän määrää siellä, eikä taida olla kova määräilijä – uskon, että taiteen ja tekemisen vapaus on alueella korkeassa kurssissa.

Pekka Syväniemen ja Oranki Art ry:n ydinjoukon 20 vuoden aikana tekemä työ on iso panostus lappilaiseen kulttuuriin. Näyttelyjen suunnittelu, osallistujien valinta ja kontaktit heihin, apurahojen hankinta, teoksista huolehtiminen, esittelykierrokset, markkinointi – nämä tulevat etsimättä mieleen. Kuinka paljon tylsempi maailma olisikaan ilman tällaista toimintaa, ja miten vähillä kiitoksilla – aineellisilla tai aineettomilla – näitä töitä tehdään.

Tiedustelin Pekka Syväniemeltä Oranki-sanan alkuperää. Se on jäänyt salaisuudeksi, vaikka on Orankilaki, Orankitie ja Orangin kylä. Oranki Art on luonut yhteyksiä ympäri maailman. Yksi yhteistyökumppani on YATOO, a Korean Nature Artists´Association. Tuomas Korkalo osallistui yhdistyksen järjestämään ympäristötaidekuraattoreiden konferenssiin Koreassa vuonna 2013. Yhdistyksen nokkamiehet olivat jo vuosia seuranneet Oranki Artia. He ihmettelivät, mistä Oranki Art oli keksinyt niin mahtavan nimen tapahtumalle. Oranki – Orankee tarkoittaa muinaisten kiinalaisten keksimää nimitystä itsepäisistä syrjäseutujen ihmisistä, jotka haluavat elää kaukana muista.

Meistä lappilaisistako he puhuvat?

Paula Alajärvi

Lentokaloja Raanujärvelä!

Se se kampraati porisi viimi keyäänä mökilä ko olthiin, että hään son nähny lentokaloja niinki pohjosessa ko Raanujärvelä!

Mie se siihen, että kunkhaan se niin, että miien vain ole havanu, vaikka kohta jo kakskymmentä vuotta täythöön olen senki järven rannoila klonunu.

***

No se alko väärti porisehmaan, että ko se hään lähti käyhmään iltamyöhäsellä verkoila tuola Konttalahessa, se käviki melkonen tuuri! Katto, soli jo pikkusen myöhäsempi ilta, tietekki ko se töitten jälkhiin lähti verkoile. Moottorikelkala vielä oistotti, soma keliki sattu. Ollu paljon pakkastakhaan ja päivänvaloaki riitti.

No niin se sitte hään lappasi verkot jääle ja plokkasi kalat poies. Riethaan hyä tuuri vielä; riskisti oli ollu haukea ja vielä kuhhaaki. Se se hään kisko verkot takasin jään alle ja lähti posottahmaan kothiin.

***

Kotiakko sitte pääsi, soli väärti hunteeranu, että alkaapa se jo ollakki ilta, että hään ei taiakhaan kehata korjata niitä kaloja nytten. Perkaa net sitte aamula. Käsiäki vähän paleli ja vaimo vielä houkutteli sauhnaan.

Niin se sitte ittekki laisku ja hunteerasi, että se hään antaa niien kalojen olla ulkona hangessa. Sunkhaan net siittä miksikhään mene, ei veikkosten henki! Ja niin se jätti siihen hangele net kalat plastiikkipussiin, lappo vielä lapiolla pikkusen lunta pääle. Nuin, ettei hurtat elikkä se puolikesy kettu käy niitä hieromassa.

***

Mutta kortto soikhoon! Pukkasiki sitte yön aikana Muurmannin suunalta, tuolta Parentsin mereltä, riethaanmoisen matalapaineen. Märkää vitiä sato reilun kolmekkymmentä senttiä maahan.

No, se aamula ko väärti heräsi, se sihtasi klasista ulos ja havatti, että ryökäle, lumitöihin häätyy lähteä ja varsin. Se tärhäytti Voortin käynthiin ja alko vetehleen kartanoa puhtaaksi lingola. Välhiin vilkasi taappäin, niinko ruukathaan ja niin se sitte havatti, että o’ Jiesus senthään!

Ilma mustahnaan jotaki kummalista möykkyä! No se tieten ensin hunteerasi, että mitäh ryökähleen sutturoita sielä lentelee. Sitte se hoksasi; kaloja lenteli pitkin kartanoa aivanko riekkoja syksylä Isovaaran pusikoissa!

Soli väärti unheuttannu ne kalat sinne hankheen ja niin soli nähty Raanujärven ensimäiset lentokalat!

Yksi oli kuulemi ollu vielä oikhein akropaattiki! Soli kieppunu toistakymmentä kertaa pyykkinarun ympäri ennen ko oistotti vittikhoon!

Hannu Lantto

Pakina teoksesta Hunteeringit

Lapin luonto on täynnä lumousta – mutta kuinka kauan?

Lumottu Inarin Lappi – Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeopas. Vesa Luhta ja Martti Rikkonen. Metsähallitus 2019.

Hienoa, että Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeoppaasta on saatu uudistettu painos. Alkuperäinen julkaistiin vuonna 1997, joten se on jo pitkään ollut loppuunmyyty ja on tietenkin kaivannut päivitystä.

Vesa Luhta ja Martti Rikkonen ovat tehneet suuren työn kirjan ajanmukaistamisessa. Vaikka uusi teos mukailee vanhan sisältöä, siinä on paljon myös uusia kohteita. Kun vanhassa kirjassa esitellään 67 luonto-, maisema- ja kulttuurikohdetta, niin uudessa niitä on jo 107. Kirjassa liikutaan Inarin ja pohjoisen Sodankylän sekä Utsjoen alueella.

Teos on erinomainen ja houkutteleva opas retkeilijälle ja Lapin luonnosta kiinnostuneelle. Vesa Luhta kirjoittaa selkeästi ja mukaansatempaavasti ja Martti Rikkosen kuvat ihastuttavat. Kirjassa pääsee tutustumaan niin erämaa-alueisiin kuin kylämiljöitä lähellä oleviin kohteisiin. Kirja tarjoaa monipuolista tietoa: mukana on historiaa, elinkeinoja, tarinoita ja tietoa eläin- ja lintulajeista.

Tekstiä elävöittävät mukaan otetut kaunokirjalliset lainaukset tunnetuilta Lapin lumon kokeneilta kirjailijoilta. Vätsärin erämaan kuvaus esimerkiksi päättyy lainaukseen E. N. Mannisen vuonna 1943 ilmestyneestä kirjasta Saattoi olla miehen onni: ”Saaret ja niemet piirtyivät tummina äärinä taivaan viimeisten kajojen alla. Tähtien sumut hohtivat sinenmustissa korkeuksissa. Tuuli, purjehtijan väärti, oli juuttunut ehtoolla hämärän seitteihin, huoahtanut ja hiljaa kuollut.” Luhta siteeraa myös suurta Lapin ystävää mikkeliläistä Saara Harviaista, joka puolestaan todisti tunturimittarin nopeaa tuhotyötä pohjoisissa tunturikoivikoissa 1960-luvulla. Vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Pohjastunturit hän kirjoittaa: ”Melkein kauhistuneina katsoimme kuinka koko laakson vihreät lehdet hävisivät. Tunturikoivut menivät ensin, sitten seurasivat vaivaiskoivut, mustikat, pihlajat. Vain raita säästyi, surullisen näköisenä se yksinään riiputteli lehtiään.”

Ilmasto muuttuu

Ilmastonmuutoksen seurauksia arktisessa luonnossa Vesa Luhta luettelee useita: puulajien kasvu on lisääntynyt, tundran raja on siirtymässä, moni tunturin laki on kasvamassa umpeen, mittarituhot leviävät tunturikoivualueilla, palsasoiden ikivanhat palsat sulavat, pysyvä lumi tulee myöhemmin ja se näkyy riekkokannoissa, järvet jäätyvät entistä myöhemmin ja säätilat vaihtelevat nopeasti. Luhta peräänkuuluttaa elämäntapamuutoksia niin yksityisten ihmisten elämässä kuin erityisesti teollisuudessa. Jos etenemme tällä vauhdilla ilmaston lämpeneminen tietää maailmanlaajuisesti neljän asteen nousua ja Inarin Lapissa se saattaa merkitä jopa 6 – 8 asteen lämpenemistä. Ja tämä tietää katastrofia koko nykyiselle eliöstölle herkällä arktisella alueella. Häviämässä ovat jo tunturikiuru, kiljuhanhi ja naali.

Lumoava Lappi

Vesa Luhdan ja Martti Rikkosen luontokirja kutsuu ja innostaa pakkaamaan repun ja askeltamaan niin uusiin kuin vanhoihinkin luontokohteisiin ammentamaan voimaa ja mielenrauhaa lumoavista maisemista. Samalla kirja herättää ison kysymyksen siitä minkälainen Lappi on seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä, kun ollaan jälleen tekemässä uudistettua laitosta!

Tiina Heinänen

Elokuvaura Lapissa

Olin kesäkuun alussa Luostolla opettamassa Lapin Kirjallisuusseuran järjestämällä kurssilla elokuvan käsikirjoittamista. Sen kurssin jälkipuheissa ja yhteydenotoissa minua pyydettiin kirjoittamaan Jänkä-lehteen kirjoitelma, joka käsittelisi omaa ammatinharjoittamistani, siis elokuvakäsikirjoittajan ja ohjaajan työtä ja sitä, kuinka se luonnistuu täältä pohjoisesta käsin. Asun Rovaniemellä ja olen 35-vuotias medianomi. Toimeentuloni saan käsikirjoittamalla ja ohjaamalla elokuvia ja TV-sarjoja.

Opiskelin aikanaan Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa viestinnän koulutusohjelmassa. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että kyseinen koulutusohjelma ei niinkään suuntaudu elokuvaopintoihin, vaan painopiste on radion, television ja journalistiikan opinnoissa. Koulu oli kuitenkin lähinnä asuinkuntaani ja halusin pysyä Lapissa. En ole koskaan asunut, opiskellut tai hakenut työtä Helsingissä. Yleinen käsitys on se, että elokuva-ala keskittyy juuri sinne. Käsitys pitää paikkansa, sillä esimerkiksi Rovaniemellä ei toimi yhtäkään elokuvia tuottavaa yritystä ja minun lisäkseni täällä asuu ainoastaan yksi ammatikseen työtään tekevä fiktiopuolen elokuvaohjaaja. Mutta kuinka siis työskenteleminen onnistuu täältä käsin?

Olen tehnyt lyhyen urani aikana toistakymmentä lyhytelokuvaa harjoitusmielessä ja noustakseni alalle, sittemmin ammattiurani aikana muutaman lyhytelokuvan televisiolle, yhden pitkän näytelmäelokuvan ja toiminut menestyneimmän suomalaisen TV-sarjan Sorjosen ohjaajana. Olen elokuvillani voittanut isojakin palkintoja ympäri maailmaa ja ollut tärkeimpien elokuvafestivaalien kilpasarjoissa. Saisin tämän kaiken halutessani kuulostamaan varsin glamourikkaalta – että juoksen alituiseen ympäri Suomea ja maailmaa erilaissa tapahtumissa ja ihmisiä tapaamassa, mutta todellisuudessa olen melkoinen kotihiiri enkä juuri lähde esimerkiksi elokuvajuhlille muuta kuin siinä tapauksessa, että minulla on oma elokuva sen ohjelmistossa. Arkeni, siis työroolini puolesta, on melkoista yksinpuurtamista, stressaamista rahan riittävyydestä ja sen odottamista, että joku jutuistani menisi tuotantoon. En tiedä, kuinka erilaista eläminen – tämän ammatin harjoittaminen – olisi Helsingissä, koska minulla ei ole kokemusta siellä asumisesta, mutta minua ei ole koskaan riittävästi kiehtonut edes ottaa selvää. En edes usko, että asuinpaikalla on väliä.

Kerron tästä esimerkin. Eräs käsikirjoittakollegani, joka on opiskellut Salfordin yliopistossa käsikirjoittamisen maisteriksi, asuu Helsingin keskustassa ja on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja viihtyy ”minglaamassa” tapahtumissa, joissa voi luoda kontakteja elokuvatuottajiin, ohjaajiin ja muihin mahdollisiin työntarjoajiin ja on käsikirjoittanut vain yhden ”läpi menneen” TV-elokuvan, jonka ohjasin vuonna 2014. Minulla on siis enemmän käsikirjoitusmeriittejä, vaikka asun pohjoisessa, olen huonommin koulutettu enkä edes pyöri piireissä. Tarkoitukseni ei ole vertailla, kumpi on menestyneempi, vaan kertoa käytännön kokemus siitä, että elokuva-alalla pärjäämiseen ei välttämättä tarvita yksiötä Helsingin keskustasta taikka läsnäoloa jokaisissa mahdollisissa kokkareissa.

Kotisohvalta Sorjoseen

Sorjosen ohjaajanpestin sain kotisohvalta. Olin viettämässä vapaapäivää elokuvaa katsellen, kun puhelin soi. Langan toisessa päässä oli sarjan luonut Miikko Oikkonen, joka tiedusteli, kiinnostaisiko minua tulla ohjaajaksi Sorjoseen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miksi hän soittaa juuri minulle Rovaniemelle, kun Helsingissä olisi pilvin pimein työn haluavia ohjaajia. Lopullinen valinta itse tehtävään meni tietysti muutaman palaverin kautta, mutta lähtökohtaisesti hän halusi minut, koska piti edellisestä elokuvastani. Jo tehdyillä töillä oli siis suurin merkitys. Asiaa auttoi, että tulen hyvin toimeen Ville Virtasen kanssa, joka näyttelee Sorjosessa pääosaa, ja että Ville oli puhunut minusta hyvää Miikolle.
Ensimmäisen pitkän elokuvani puskin läpi vuosien itsepintaisella käsikirjoittamisella. Puskemisella tarkoitan sitä, että minun asemassani ohjaajana & käsikirjoittajana on oltava hyvin aktiivinen, koska jos en itse usko juttuuni, ei kukaan muukaan usko. Lopulta saimme yli kahden miljoonan euron budjetin ja kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Elokuva kuvattiin Pohjois-Norjassa keväällä 2016.

Matkalle mahtuu myös kaatumisia. Tänä kesänä Suomen elokuvasäätiö kaatoi yllättäen yhden pitkän näytelmäelokuvani etenemisen ”tuosta vain”. Olin kirjoittanut sitä kolmisen vuotta ja saanut siihen kaikki mahdolliset tuet, myös elokuvasäätiön. Silti he kaatoivat hankkeen vaiheessa, jolloin käsikirjoitusta pidettiin jo valmiina tuotantoon – poliisiaiheisista tarinoista on ylitarjontaa, kuului heidän perustelunsa. Järkytys oli niin suuri – ja ainahan tällä alalla oleminen on tuntunut epävarmalta – että pyörittelin ajatusta lopettaa elokuvien käsikirjoittamisen ainakin joksikin aikaa ja hakea oikeita arkitöitä vaikkapa kelkkatehtaan kokoonpanijana.
Sen sijaan että olisin keskittynyt niiden oikeiden töiden hakemiseen, sain kirjoitusinspiraation ja pari kuukautta myöhemmin minulla olikin pari uutta hakemusta sisällä Suomen elokuvasäätiössä, yksi ulkopuolelta tarjottu kirja-adaptaatio ja muutama tunnusteleva yhteistyönaloitus kahden muun kirjoittajan kanssa, ja nyt taas odotellaan…

Jussi Hiltunen
Elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja

• lyhytelokuva Hiljainen viikko (2011)
• novellielokuva Perintö (2014)
• lyhytelokuva Talvisydän (2016)
• ensimmäinen pitkä elokuva Armoton maa (2017)
• TV-sarja Sorjosen 3. kauden 4. – 6. osien ohjaaja
• lukuisia palkintoja kotimaisilta ja ulkomaisilta elokuvajuhlilta 

Mitä vielä voidaan lakkauttaa?

Sanomalehti Lapin Kansan Menoinfo-palstalla huomiotani kiinnitti ilmoitus: Törmängin kirjasto on avoinna joka päivä. Törmängin kylä on noin 70 kilometrin päässä Rovaniemeltä, Meltaus – Pello-tien varressa. Lähdin tutustumaan kirjastoon. Maitolaiturille perustettu omatoimikirjasto sijaitsee kylätien risteyksessä. ”Tämä kirjasto on näpäys yhteiskunnallemme, kun kirjastoauto lopetti kulkemisen”, sanoo törmänkiläinen kyläaktivisti. Se on erinomainen esimerkki kylien omaehtoisista luovista ratkaisuista.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän selvityksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta on sitä mieltä, että koko Suomi on pidettävä asuttuna. Mitä sillä tarkoitetaan? Miten lakataan pitämästä asuttuna? Ei ole vaikea arvata, että asutuksen alasajo aloitetaan harvimmin asutuilta seuduilta eli pikkukylistä. Koulut, kaupat, posti, julkinen liikenne ja teiden kunnossapito on jo lakkautettu. Teiden korjaamisen tarve kuitataan varoituskylteillä: routavaurioita, kuoppia, päällystevaurioita – jos tie sattuu olemaan päällystetty. Varoitukset kattavat esimerkiksi Meltosjärvi – Aavasaksa-välisen taipaleen kokonaan.

Kesällä Inarin pohjoisosan asukkaat olivat ilman puhelin- ja nettiyhteyksiä yli kaksi vuorokautta. Ei ollut mahdollista saada yhteyttä edes hätänumeroon. Asian tutkimiseen perustettaneen monihenkinen komitea. Onhan tapahtunut selkeä lakisääteisten peruspalvelujen laiminlyönti.

Monilla Lapin kylillä on nousun, kukoistuksen ja laskun kaari samanlainen kuin Törmängillä. Perustettiin pientiloja raakaan korpeen, kuokittiin käsipelillä pellot, kitkutettiin eteenpäin parin lehmän ja tilapäistöiden avulla. Leivänjatketta sai kalastuksesta, tervanpoltosta, metsästyksestä ja marjastuksesta. Kun valtio tarvitsi käteistä, kaadettiin ikimetsät kylän ympäriltä nurin. Muutama vuosikymmen meni kylässä kovalla tohinalla, kaikille oli työtä, nurkat pullistelivat savottaväkeä. Kylään tuli kauppoja, posti kulki, maan antimille oli ostajia. Mutta kun arvopuu oli korjattu, jäätiin tyhjän päälle. Tarvittiin työtä, edes jonkinlaista elinmahdollisuutta. Ruotsi ja Etelä-Suomi kaipasivat työvoimaa ja kylä jätettiin, kuka karvain mielin ja kaihoten, kuka täynnä intoa tai jopa seikkailunhalua. Pelto pakettiin ja menoksi.

Kun kysyn kylien ikäihmisiltä, missä heidän jälkikasvunsa asuu, niin vastauksiksi tulee usein Suomen kasvukeskuksia tai Etelä-Ruotsi. He ovat kasvattaneet tämän päivän työvoiman niukoissa olosuhteissa, joiden todellisuudesta nykyajan mukavuuksiin tottuneilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä. Olisi oikeus ja kohtuus, että nämä ikääntyneet raatajat saisivat asua kotikylissään hyvin hoidettuina ja nauttien kaikista lakisääteisistä palveluista niin kauan kuin haluavat ja pystyvät.

Mitä vielä voidaan lakkauttaa? Suomen helmasta kumarrellaan Keski-Euroopan metropoleille ja samalla pyllistetään koko maan syrjäseuduille. Pääkaupunkiseudun investoinneille ei ole ylärajaa, mutta muualla asuvien on elettävä sitäkin kitsaammin.

 

Paula Alajärvi

 

 

Kiehtovia runoja Lapin Ihmemaasta

Beaivváš čuohká gaba / Aurinko juo kermaa. Runomusiikkiteos. Runot ja luontokuvat Inger-Mari Aikio, CD-levyn musiikki Miro Mantereen. DAT 2014.B

Olen saanut viehättävän lahjan, kirjan, joka poikkeaa monin tavoin aiemmin lukemistani ja kokemistani. Tekijä on saamelainen runoilija Inger-Mari Aikio. Ennen tämän uusimman kirjan julkaisua hän on ehtinyt julkaista kuusi runokirjaa, tarinoita lapsille, ollut ehdolla Pohjoismaiden ja Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hän on tehnyt dokumenttielokuvia, kääntänyt kirjallisuutta useille kielille. Lyhyesti sanoen hän on toiminut ja toimii saamelaisen kulttuurielämään keskiössä.

Olen viettänyt useita intensiivisiä päiviä kuvitukseltaan kauniin ja sisällöltään tuoreen kirjan parissa. Aurinko juo kermaa teos on kaksikielinen, puhuu suomea ja saamea, tarjoaa tarinaa kaikelle pohjoisen väelle. Tekstin tuttuus ja samanaikainen outous ilahduttaa ja hämmästyttää lukijaa. Vuodenkierto esittäytyy moninaisin viittein, pysäyttää miettimään, tarjoaa pienoisia ahaa-elämyksiä:

duháhat čuoikkat
dain dal biegga firoda
suhkkes soadjasuohkada

sääsket kiehuvat
kesäpadassa tuuli
vispaa siipipuuroa

Kirjan runot esittelevät kolmirivisin poljennoin pohjoisen kaikki vuodenajat, sään vaihtelut, ajankulun. Joku lukija saattaa huomata, että tekstit noudattavat haikurunojen kaavaa: ensimmäisessä rivissä viisi tavua, toisessa seitsemän ja kolmannessa taas viisi. Jos ihan jokainen säe ei ole aivan näin eksakti, niin lukija voi olla huoleti, lupaa haikujen tuntija, kirjailija Juhani Tikkanen. Hän toteaa, että haiku ei lakkaa olemasta haiku, vaikka jokin rivi olisi hoipertelevampikin, mutta luonto on runon ehdoton edellytys. Tätä ehtoa Inger- Mari Aikion teos noudattaa runo runolta puhtaasti ja taidolla alkaen kesän heleydestä, päätyen syksyn ruskan ja talven hankien kautta uuteen suveen. Luonnon kaikkinaisuutta kirja tarjoaa monin uudenlaisin, ihastuttavin, koskettavin, joskus jopa karmivin runokuvin:

dearri nájasta
boares liikái gatnjaliid
sámilge geahččá eret

terä aukaisee
ryppyisen ihon itkuun
edes sammal ei katso

Tämä syyskuva huokuu kuolemaa, niin julmaa, että matala sammalkin vetäytyy siitä syrjään. Vastakohdaksi nousee kaamos peittelemään luontoa lepoon:

go gielluluvvan
čuovga sallu miestaga
beaivvášgovččas lihkasta

hyytynyt valo
syleilee kuusenoksaa
aurinkopeiton alla

Runojen virta kulkee vuodenkierron mukaan, kun aurinko polttaa kaamoksen jäännöksiä, kuten runoilija sanoo, ollaankin jo lähellä kevättä, sen heräämisen iloa ja ihmettä:

gáiskkit badjánit
loktejit giehtalagaid
čuolmmaideaset beaivvážii

käsi kädessä
saniaiset nostavat
solmunsa auringolle

 

Runojen runsas virta kertoo myös satuja, lumiukko tanssii balettia lumella, tikan pakastin on tulvillaan kesäisiä ryömiviä reikiä, kun sataa ja paistaa, viettävät maahiset kesähäitä.

Kaiken sanallisen runsauden lisäksi kirja tarjoaa säveliäkin. Runon puhetta mukailee Miro Mantereen musiikki, joikua pehmeämpi sävelkulku, jota en osaa kategorioida, vain kuunnella ja ihmetellä.

Täytyy todeta, että kirja on kuljettanut minua kuin Liisaa Ihmemaassa. Tekijät ovat ansainneet kauniit kiitokset kirjastaan, joka varmaan kiehtoo kaikkia, jotka sen käsiinsä ja luettavakseen ottavat.

 

Anna-Liisa Haakana

Elokuvatohtori ei jättänyt Sodankylää

 

Peter von Bagh 1943 – 2014

Sodankylän Elokuvajuhlat – Midnight Sun Filmfestival – viettää ensi kesänä 30-vuotisjuhlaa. Peter von Bagh on toiminut elokuvajuhlien festivaalijohtajana lähes kaikki nämä vuosikymmenet. Elokuvajuhlien käynnistäjinä toimivat elokuvaohjaaja Anssi Mänttäri ja Kaurismäen veljekset. Mänttärin vei oma elokuvatyö ja Peter von Bagh astui remmiin. Totuimme Petteriin niin, että kun hänen tuttu hahmonsa ilmestyi Sodankylän kaduille, tunsimme, että nyt juhlat alkavat.

Kysyin elokuvateatteri Lapinsuun edesmenneen omistajan Erkki Salinin 91-vuotiaalta leskeltä, millaista oli elokuvajuhlien alkuaikoina. Salinien koti on keskeisellä paikalla elokuvateatterin vieressä. Sanni Salin kertoi, että hän oli elokuvajuhlien aikana aluksi yksin lipunmyyjänä teatterilla.

– Eihän Sodankylässä 30 vuotta sitten ollut sillä lailla menopaikkoja kuin on nykyään festarien aikaan. Takan ääressä istuttiin täällä sisällä tai sitten pihalla. En joutanut osallistumaan heidän keskusteluihinsa, olin pikku passarina seurueille, joihin Petterin lisäksi kuului muitakin, muistan esimerkiksi Aki Kaurismäen. Tarjosin voileipiä, Kekin Risto hankki Inarista suolasiikaa ja järvitammukkaa. Vieraat pitivät myös poronlihavoileivistä ja kuivasta lihasta. Päälle juotiin kahvit ja konjakit.

Sanni Salin jatkaa:

– Kun Erkki kuoli 18 vuotta sitten, en juuri ole osallistunut juhliin. Olen vain katsellut ikkunasta pihan ohi kulkevaa väkeä.

Coppola hullaantui savusaunaan

Sauli Välitalo toimi Sodankylän elokuvafestivaaliyhdistyksen puheenjohtajana ensimmäiset 20 vuotta. Luottamustehtävä oli kiinnostava, mutta ajoittain varsin raskas. Paineet olivat yhtenä kesänä niin kovat, etten pystynyt käymään katsomassa yhtään elokuvaa, Sauli kertoo. Huolta tuotti ennen kaikkea talous. Mutta Sodankylästä on mennyt tietoa kulttuuripiireihin ja lehdistö ja televisio ovat pitäneet huolta, että Sodankylän elokuvajuhlat tunnetaan maailmalla. Sodankyläläiset ovat ottaneet tapahtuman omakseen, talkootyö on ollut todella tärkeää.

Peter von Bagh ei tuonut suurta maailmaa Sodankylään vain elokuvien kautta. Hänen kontaktiensa seurauksena monet sodankyläläiset saivat elämäänsä yllättäviäkin uusia ihmisiä. Sauli Välitalo kertoo iloisesta saunaillasta mökillään Nuutamolammen rannalla Hinganmaassa. Mukana oli Petterin ja Kaurismäkien lisäksi useita maailmankuuluja elokuva-alan ihmisiä kuten Kummisetä-elokuvien ohjaaja Francis Ford Coppola. Coppola hullaantui täysin savusaunan löylyihin ja lammessa pulahteluun. Myöhemmin hän oli Saulin kanssa kirjeenvaihdossa ja olisi halunnut, että Sauli kirvesmiehenä tulisi rakentamaan hänelle savusaunan Kalifornian viinitilalle. Se jäi kuitenkin tekemättä.

Sodankylän elokuvatohtori

Peter von Baghilla oli hallussaan koko maailmanlaajuinen elokuvaväen verkosto. Hän sai juhliin tulemaan ihmisiä, jotka Sodankylään tullessaan kävivät Euroopassa ensimmäistä kertaa. Juhlien maine levisi niin, että suorastaan odotettiin Sodankylään pääsyä. Kunta antoi Peter von Baghille vapaat kädet tehdä juhlista sellaiset kuin hän halusi.

– Pyysimme, että Petteri kehittäisi Sodankylän elokuvajuhlat niin pitkälle kuin mahdollista, Sauli Välitalo muistelee.

Von Baghilla oli monta rautaa tulessa, ja hän mietti, kuinka hän ehtisi paneutua asiaan. Olihan hänellä Taideteollisen korkeakoulun professuuri, kirja- ja elokuvaprojekteja ja lisäksi hän toimi festivaalijohtajana ja asiantuntijana muuallakin. Sauli Välitalo oli Helsingissä Baghin tohtorinväitöstilaisuudessa. Kun tilaisuus oli ohi, tuore tohtori tuli Saulin luo ja sanoi:

– Nyt minä olen Sodankylän elokuvatohtori.

Eikä Peter von Bagh jättänyt Sodankylää.

Hajamielinen, mutta ei ylimielinen

Koetan saada selkoa miehestä, joka kulki festarien aikana Sodankylän raitilla ajatuksiinsa vaipuneen oloisena silloin, kun ei ollut juhlien vieraiden ympäröimänä. Kysyn Saulilta, millainen mies Peter von Bagh oikein oli.

– Petteri oli kiireinen. Hän saattoi miettiä jotakin asiaa, jätti jopa lauseen kesken ja totesi: kyllä se asia on nyt selvä. Hän teki työnsä, koskaan ei jäänyt mitään hoitamatta. Hänen työmääränsä oli valtava.

Kysyin myös Baghille maksetuista korvauksista.

– Petterin kanssa ei tehty tiliä, Sauli Välitalo vastaa. Kunta ei maksanut hänelle eikä Kaurismäen veljeksille koskaan palkkaa. Majoitus toki järjestettiin. Ehkä he saivat täältä jotakin, millä saattoi tehdä rahaa muualla. Petteri oli todella vaatimaton. Hän tuli samalla junalla ja lähti linja-autolla kuten muutkin.

Välitalo kävi kunnan elokuvaorganisaation edustajana useita kertoja Helsingissä tapaamassa Baghia. Kysyin hänen suhtautumisestaan paikallisiin. Sauli toteaa:

– Petteri oli oman tiensä kulkija, hän eli elokuvalle. Harvat olivat ystäviä, hän eli omaa kulttuurimaailmaansa. Petteri ei ollut ylimielinen, mutta hajamielinen. Häntä arvostettiin ja kunnioitettiin, kotimaassa ehkä jopa liikaa. Mutta hänen tietomääränsä elokuva-alasta oli valtava, mahtaako maailmassa olla hänen vertaistaan? Hän tunsi elokuva-alan ihmiset ja osasi lähestyä heitä.

Sodankylän elokuvajuhlille annettiin elokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2014. Perusteina mainittiin korkeatasoinen ohjelmisto, tinkimätön elokuvataiteen vaaliminen ja sinnikäs entusiasmi. Juuri niistä Peter von Bagh oli vastuussa.

Sodankylän kunta kunnioittaa Peter von Baghin Sodankylän filmijuhlien hyväksi tekemää työtä nimeämällä kevyenliikenteenväylän Jäämerentien ja Vasantien välillä Peter von Baghin kaduksi. Tätä reittiä voivat tulevatkin sukupolvet kulkea elämää suuremmasta elokuvasta toiseen.

Paula Alajärvi

Pidetään juhlat

Kymmenvuotias tyttönen tulostaa kasan paperia mummin tietokoneelta. Viikonloppuna vietetään kaverin syntymäpäiviä yökyläilyn merkeissä ja nyt tarvitaan arkkikaupalla ideoita teemoista, tarjoiluista ja ohjelmanumeroista. Koristelut ovat tärkeitä tunnelman luojia ja pitäähän sitä jotakin kivaa panna päällekin. Suunnittelu, kihinä ja odotus ovat iso osa juhlimista.

Kuluva vuosi on suomalaisen kulttuurin juhlaa: Kanteletar täyttää 175 vuotta ja Kalevala 180 vuotta. Toivo Kärki, Tapio Rautavaara ja Olavi Virta syntyivät 100 vuotta sitten, Jean Sibeliuksen ja Akseli Gallen-Kallelan syntymästä on 150 vuotta. Lisäksi vuosi 2015 on julistettu Sisun juhlavuodeksi, jonka tarkoituksena on rohkaista suomalaisia tarttumaan unelmiinsa.

Vuonna 2015 vietetään myös ensimmäistä kertaa Kirjan vuotta, joka kutsuu kaikkia kynnelle kykeneviä juhlistamaan kirjan ja kirjallisuuden asemaa arjessamme erilaisilla kokoontumisilla ja tapahtumilla ympäri maata. Kuten juhlavuoden esittelysivulla todetaan: ” Kirja tarjoaa virkistystä, apua, tietoa, neuvoa, ajankulua, seuraa, elämyksiä, tunteita, mielenhuoltoa, vertaistukea, lepoa, rauhaa ja energiaa.” Kirjan vuoden yksi päämäärä on luoda kulttuuritahtoa kirjallisuuden hyväksi.

Kulttuuritahto on ihana sana. Kulttuuri pidetään arvossaan tahtomalla, nauttimalla ja ajattelemalla. Kulttuuria pitää virallisten seremonioiden ohella juhlia myös riemukkaasti, spontaanisti, äänekkäästi tai joskus vaikka hiljaa itsekseen. Pienikin juhlallinen ajatus kohottaa arjesta esiin ajattomuuden kimallusta.

Myös Jängällä on tänä vuonna juhlavuosi: lehtemme täyttää kymmenen vuotta. Syksyisessä juhlanumerossa toivomme pääsevämme julkaisemaan mahdollisimman paljon lukijoiden vinkkaamia hyviä uutisia Lapista (katso sivu xx). Nämä uutiset olkoot juhlan aihioina niinä tympeyden ja tylsyyden täyteisinä hetkinä, jolloin sisäinen marraskuu meinaa halvaannuttaa huumorintajun jämätkin. Kuten kymmenvuotiaamme vastaa kysymykseen ”mitä tänä tylsänä päivänä tehtäisiin”, vastatkaamme yhteen ääneen:

Pidetään juhlat. Pidetään ne heti.

Hertta Alajärvi