Tarinoita vuosien varrelta

Yön tummaa taivasta vasten minä kurkiauran näin, yön tummaa taivasta vasten sen lentävän etelään päin. Minä tunsin kaipaavani lailla lintujen, minä tunsin kaipaavani pois kauas jonnekin. – Rauni Pulska 1991 Se alkoi Rösölänperän Ruppanoissa vuonna 1984. Silloin sain kokea todellisen pistoksen teatterista. Yli kolmekymmentä vuotta sitä on kestänyt. Monet tuulet ja tuiskut, ilot ja surut. Kuinka monet kerrat lähdinkään harkoista itkien kotiin ja ajattelin, että tämänhän pitäisi olla hauskaa, mutta ei. Silloin päätin, etten palaa sinne enää, lopetan, mutta aina vain lähdin harkkoihin. Harjoittelupaikat olivat minkä missäkin, kunnantoimiston valtuustosalista jos jonkinlaisiin paikkoihin. Joskus tuntui, että meitä ei oikein hyväksytty mihinkään….

Kaaoksesta kaamokseen

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät. Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet. Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä…

Lumi on ukkoainesta

”Minä piirrän miehen. Ensin pään. Miehellä on hattu päässä. Hiuksia en näe. Korvia en myöskään näe. Selkää en myöskään näe. Minä piirrän silmät ja suun. Mies tanssii ja nauraa. Miehellä on pitkä nenä. Hänellä on keppi kädessään. Hänellä on myös kaulahuivi kaulan ympäri. On talvi ja on kylmä. Kädet ovat voimakkaat. Jalat ovat myös voimakkaat. Mies on lumesta. Hänellä ei ole päällään housuja eikä takkia. Mutta hänellä ei ole kylmä. Hän on lumiukko.” (Johannes Schumann, Book 2 suomi-arabia aloittelijoille. 2011) Lumi on lasten talvileikkien ikivanha materiaali, joka tuottaa iloa sukupolvesta toiseen. 80-luvun alkupuolella Hannu Similän karhut ja liukumäet olivat lasten…

Pekka Hermanni Kyrö maalaa kinoksessa

Pekka Hermanni Kyrö kertoo lapsuusajastaan Ivalossa: Vanhempiemme lisäksi meitä oli viisi lasta, kaksi lehmää, koira ja toisinaan kissa. Isäukko oli tukkisavotoilla ja kirvesmiehen töissä. Hän osallistui myös aktiivisesti kunnallispolitiikkaan. Äitimuori hoiti kotia ja lehmiä. Myöhemmin hänkin oli palkkatöissä. Elimme Ivalossa sotien jälkeistä aikaa. Leikit olivat ulkoleikkejä jäljelle jääneissä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Jo varhain saimme puukot. Tämä tarpeellinen työkalu roikkui joka pojan vyössä. Kun leluja ei ollut, niin vuolimme ne itse. Teimme jousia nuolineen, ritsoja, pieniä purjeveneitä ja katamaraaneja ja muuta sellaista. Olimme hyvin liikunnallisia. Miten innostuit alkamaan taiteilijaksi? Oliko se pienestä pitäen selvää? Talvi-iltoina piirtelimme jokseenkin paljon. Piirtäminen oli loiva…

Taidetta ja elämyksiä talvesta

Mitä lumi, jää ja pimeys merkitsevät meille? Onko nykypäivän ihmisen kokemusmaailmassa enää kiljuvan punaista pakkastaivasta ja hankien yli puhaltavaa tuiskutuulta? Lapin kaukaisten kylien arjessa ne vielä koetaan samoin kuin menneiden sukupolvien aikana. Siellä pakkanen paukauttaa puuta ja kuu paiskaa mustat varjot kalpealle hangelle. Ihminen on pyrkinyt ja pyrkii edelleen asettamaan esteitä ja pehmusteita itsensä ja raa’aksi ja epämiellyttäväksi kokemiensa luonnonilmiöiden välille. Ihminen on perimältään varsin suojaton olento. Karvapeitettä ei juurikaan ole, syötävää ja juotavaa pitää saada monta kertaa vuorokaudessa. Lämpötilojen vaihteluväli, jossa ihminen selviytyy, on melkoisen pieni: liiallinen kylmyys tappaa nopeasti, eikä edes saunaan totuttautunut suomalainen kestä kovaa kuumuutta pitkää…

Tekijämies

Ei ole sellaista nyppylää, jota Kärkkäinen ei olisi saanut siirrettyä, ei sellaista kuoppaa, jota hän ei olisi voinut täyttää. Insinööri suunnittelee ja piirtelee mutta Koira-Kärkkäinen on tekijämies, ei tyhjän piirtäjä. Hän saattaa siirtää maata, miten kukakin haluaa tai pomo määrää. Enimmäkseen Kärkkäinen istuu kuormurin ratissa mutta pääsee joskus kaivinkonetta ohjaamaan. Sellaisen päivän jälkeen Kärkkäinen on kovasti voimansa tunnossa: tuntuu että kaivinkoneen hytissä hän on kasvanut ja laajentunut. Hauis on suurempi ja kovempi. Kaivinkoneen hytti on miesten paikka. Siellä haisee tupakka, hiki, velka ja vitutus, ei sinne ole nainen koskaan astunut. Muualle ne ehtivät. – Kärkkäinen, net saunan lauthet pitäs saaha…

Muualle muuttaneita

Kevättalven Jänkään on kirjoittanut kolme Lapista muuttanutta: Erika Espanjasta, Marianna Norjasta ja Matti Joensuusta. Itä-Karjalaan muuttaneet lappilaiset ovat koti-ikävissään perustaneet oman yhdistyksen, jossa nautitaan tuttuja herkkuja ja käytetään h-kirjainta puheessa oikein. Lapista on jouduttu lähtemään mihin milloinkin. 1960-luvulla alkoi vuosikymmeniä kestänyt muutto Ruotsiin työttömyyttä pakoon. Paljon sitä ennen suuntana oli Norja, Pohjoisen Jäämeren rikkaat kalavedet. Monet jatkoivat sitä kautta Amerikkaan asti. Ruijanreittiä on kuljettu ainakin 1400 – 1500-luvuilta lähtien. Se on Suomen Lapin ja Norjan Ruijan yhdistänyt tie, joka kulki Perämereltä yli Saariselän tunturialueen Jäämerelle asti. Monella matkaajalla oli koko perhe mukana. Nykypäivän mukavuuksia ei ollut, yövyttiin ulkosalla. Katovuosien ja…

Kirjoitan runoja, koska isäni pyysi

Päädyin kirjoittamaan runoja, koska isäni pyysi. Kaikki sai alkunsa 10. marraskuuta 2015. Aluksi kieltäydyin, sillä pelkäsin lupaavani liikoja. Isäni Jussi Ojuva on lauluntekijä, ja vuonna 2014 ilmestyneelle levylleen Muistoloukku hän sävelsi muun muassa Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan ja Vesa Suomalaisen runoutta lauluiksi. Marraskuussa 2015 isällä oli tekeillä Takarajan Karajanin, hänen ja Jukka Tarkiaisen kokoonpanon, uusin levy Koti-ikävä. Päivänä, jolloin isä pyysi runon, satoi lunta. Muistan sen, sillä pihaa kolatessani tekstini valmistui. Muisto Altamiran härästä on tärkeä tavalla, jolla ensimmäiset askeleet ovat tärkeitä. Se oli ensimmäinen askel kertomusten metsään, jossa katseensa saattoi tarkentaa eri kohteisiin. Seuraavana aamuna, ennen heräämistäni, isä oli säveltänyt tekstin….

Iiton kylä käsivarressa

Kolme lapsuutta 1910-, 1960- ja 2000-luvulla Iiton perustaminen Yhden talon Iitto oli yli sadan vuoden ajan Suomen pienin kylä. Nyt se on kolmen savun kylä. Se sijaitsee Tornionjokilaakson pohjoisosassa, Suomen ja Ruotsin jylhien vaarojen välissä, Könkämäenon rannalla, palsasuon laidalla. Kylä on Perämerta ja Jäämerta yhdistävän ikivanhan kulkukeinon varrella, joen ja maantien välissä. Käsivarrentie valmistui toisen maailmansodan aikana ja se myötäilee rajajokea. Pohjoiseen Kilpisjärvelle on matkaa 50 kilometriä. Iiton tila perustettiin vuonna 1883 keisari-suuriruhtinas Aleksanteri III:n hallituskaudella. Ajatuksena oli luoda alueelle järjestystä ja tarjota majoitusta. Perustamisasiakirjan mukaan uudistalon ja sen asukkaan tarkoitus on ollut: ”– saavuttaakseen parempaa järjestystä Ruotsin puolen lappalaisten…

Missä hitossa hiukset pestään?

Elän elämääni muutamaa periaatetta löyhästi noudattaen. Osa periaatteista on yleviä ja tavoittelemisen arvoisia, mutta niissä pysyminen riippuu vahvasti saamastani unen ja ravinnon määrästä. Sen sijaan jokainen mielentilani pyrkii kohti yhtä tavoitetta: mitä ääliömäisempi idea on, sitä varmemmin se täytyy toteuttaa.   Tämän periaatteen kantamana olen saattanut itseni lukuisiin seikkailuihin, joista joku voisi käyttää myös nimitystä vaaratilanne. Niin myös tällä kertaa. Kesäisin vietän paljon aikaa sukumme kesäpaikassa 1880-luvulla valmistuneessa talossa napapiirin hujakoilla. Olen kuullut, että vauvana minua on käytetty siellä talvellakin, mutta muistikuvani eivät tue väitettä. Tästä syystä minulla on jo vuosia ollut kova hinku päästä talviselle seikkailulle kesämökille. Talo on…

7 of 15
34567891011