Asuntolan tyttöjä odotti lauantaisin apulaishuki. Opettajalla oli tapana ottaa piiakseen oppilaita, se katkaisi mukavasti asuntola rutiinit. Palkaksi hän keitti sumppuvettä. Hän tiesi, että meille se on parasta, mitä saatoimme toivoa. Pari tyttöä hyöri keittiössä. He saivat myös leipoa pullaa ja pikkuleipiä. Opettaja valmisti itselleen kahvia aivan eri tavalla, kuin meidän kotona oli tapana. Hän keitti veden ja kaatoi pannuun kahvinmurujen päälle. Haudutti siinä hetken, jonka jälkeen hän siivilöi kahvin vesihauteessa kuumennettuun posliiniseen pannuun. Kahvinsakat pantiin hellankulmassa olevaan sumppupannuun. Tuon sumppuveden valmistus tuli sen jälkeen, kun työt oli tehty. Keittiövuorolaiset valmistivat siitä piioille korviketta, jota me kutsuimme sumppuvedeksi. Ihanan korvikkeen kanssa…

Kietaisen vielä oranssin huivin päähäni, ennen kuin hyppään skootterin takapenkille. Kännykkä on taskussa ja laukku olalla. ’’Onhan kaikki varmasti mukana? Joko lähdetään?’’ isä kysyy. ’’On kaikki mukana’’, nyökkään ja isä kaasuttaa skootterilla pois kesäpaikkamme pihasta. Juuri kun poistumme pihatieltä, huomaan, että päässäni ei ole kypärää. ’’Hei isä, minulla ei ole kypärää’’, minä huikkaan, mutta hän vain ajaa eikä sano mitään. ’’No ei kai mitään käy tällä reissulla’’, pohdin ja pidän tiukemmin kiinni skootterin sivuilla olevista teräspitimistä. Tiessä on paljon töyssyjä, eikä isä voi kaikkia edes väistää. Pompimme skootterin kyydissä kuin pomppukepillä konsanaan. Onneksi mopon jousitukset ovat hyvät. Kun viimein olemme…

Tromssaa sanotaan pohjolan Pariisiksi – eikä syyttä. Se on napapiirin pohjoispuolisista kaupungeista suurin ja varmastikin myös kansainvälisin. Olen käynyt Tromssassa monia kertoja, mutta vain kerran aiemmin Tromssan filmijuhlilla. Tromssa on niin pohjoisessa ja niin hankalien matkojen päässä, että sinne asti elokuvia katsomaan tulleen ihmisen täytyy todella rakastaa elokuvia. Jos sattuisi omistamaan merikelpoisen paatin, voisi Tromssaan olla hyvinkin houkuttelevaa matkata meriteitse sen ympäri vuoden sulana pysyvän sataman ansiosta. Lentokenttäkin kaupungissa on, ja Oslon tai Arlandan kautta pääsee kaupunkiin muutamassa tunnissa. Kaikkein hankalinta on maaliikenne. Suomesta ei kulje säännöllisesti ainuttakaan linja-autoa Tromssaan – ainakaan talvisaikaan – eikä junaraiteita tiettävästi ole kustannustehokasta rakentaa…

Lapin taidetoimikunta antoi vuoden 2011 Lapin taidepalkinnon lappilaiselle kulttuurilehti Jängälle ja kirjailija Mirjam Kälkäjälle. Lehden toimituksen mielestä palkintoraati toimi oikein ja mallikkaasti. Nyt on kissan häntä korkealla, sojottaa suoraan ylöspäin. Jängän toimitus ei tee lehteä omin päin. Kiitokset ihmisille, jotka ovat kanssamme tehneet Jänkää! Tämä joukko käsittää kirjoittajat, piirtäjät, valokuvaajat, taittajat sekä kaikenlaiset kulttuurin pohdiskelijat ja tekijät. Kiitos myös ilmoittajille, joiden tuella lehden painattaminen on ollut mahdollista. Lehti ilman lukijoita ei ole tekemisen väärti, joten kiitokset myös lehden tilaajille ja ostajille. Jängän eräs perusperiaate on se, että lappilaiset itse kertovat kulttuuristaan omista lähtökohdistaan käsin. Niinpä olemme pyrkineet siihen, että kirjoittajilla…

Elämme kvarttaalin ajassa. Kaikki tapahtuu sykleissä. Mahdollisimman lyhyesti ja mahdollisimman nopeasti. Pitkäjänteisyys ei kuulu aikamme ihmisen ajatteluun eikä toimintaan. Kaiken pitää kannattaa taloudellisesti. Se ei ole tärkeää, miltä ihmisestä tuntuu tai kuinka hän voi ja jaksaa, vaan se, kuinka kannattavaa taloudellisesti kaikki on. Olemme näppärästi omineet oman elämämme ohjenuoraksi kvarttaalitalouden aatteet ja ismit ajattelematta sen paremmin, mitä ne todellisuudessa tarkoittavat. Yritysmaailmasta tuotu arvomaailma on tuhonnut teattereista yhteisöllisyyden ja nostanut pelkän taloudellisen tuloksen kaiken mittariksi. Tämä ajattelu on luonut myös hajota ja hallitse -kulttuurin. Talousajattelun onnistumiset näkyvätkin teattereiden ohjelmisto – ja henkilöstöpolitiikassa. Kritiikin Uutisissa, tuossa kaikkien taide- ja kulttuuriarvostelijoiden “totuudentorvessa” väitin, että kymmenen vuoden kuluessa pohjoisen alueen ammattiteattereiden määrä supistuu neljästä kahteen….

Kesä 1952, kuusi vuosikymmentä sitten, oli minulle monessa suhteessa avartava kesä. Lähes koko kesäkuun olin erään naapuriperheen kanssa Ahvenanmaalla, Lemlandissa, missä sain osallistua turskan ja kampelan pyyntiin paikallisen kalastajan kanssa, metsästää Flakan niemellä erittäin harvinaista pikkuperhosta nimeltä Coleophora inulae – se oli varsin mitättömän näköinen, mutta sen tiedettiin Suomen alueella elävän vain tuon niemen rantapensaikoissa – ja jopa työskennellä joidenkin muiden nuorten kanssa kokonaisen päivän laajaa sipulipeltoa kitkemässä, oikeassa palkkatyössä siis. Samassa kesäkuussa täytin viisitoista vuotta. Ehkä vielä avartavampi matka alkoi heinäkuun lopulla. Helsingissä oli juuri avattu olympialaiset, joiden jotakin alkuottelua olin veljeni kanssa päässyt katsomaan; isämme oli kansanedustaja, ja…

MIKIN VINTTI TEKEE MUSIIKKITEATTERIA TORNIOSSA ”Asiasta ensimmäinen neuvonpito 5.2.1997 Torniossa Kullervontie 5:n olohuoneessa kahvin ja hillakakun äärellä. Huomattiin, että yleisen apatian purkamiseksi ja kihisevän energian kanavoimiseksi on tehtävä jotakin. Päätettiin tehdä…” Noilla syntysanoilla luotiin Mikin Vintti 15 vuotta sitten. Musiikkinäytelmä SamaSakeaElämän ensi-ilta oli Torniossa Seminaarin koululla 11.10.1997. Ensimmäinen yrityksemme veti yleisöä täydet salit, myös lisäesityksissä. Yleisö nauroi ja liikuttui – esitys kosketti. Esitys oli menestys – myös Kemin kaupunginteatterissa. Esiintyjät venyivät parhaaseensa. Saimme teatterinjohtaja Hannu Wegeliuksen talkoisiin ohjaajaksi ja taitavan Tarja Vanhalan laulujen ohjaukseen, säestäjinä Hautalammen ja Häggin veljekset – myöhemmin he ovat niittäneet mainetta Men in Black -yhtyeenä. Miksi…

Olen alkanut suhtautua yhä epäilevämmin siihen, kun ihmiset sanovat, ettei heillä ole aikaa. Yleensä ajanpuute koskee sitä, mikä on arvokkainta heidän elämässään. Oleskelu ystävien ja perheen kanssa tai oman haaveen saavuttaminen, oli se sitten instrumentin soittamisen opetteleminen tai vaellusmatka kaukomaille, ei nyt sovi toteutettavaksi ainakaan tällä hetkellä. Miksi aikaa sitten riittää kaikkeen joutavaan ja turruttavaan? Sen murehtiminen, ettei tee mitään, on turhuudessaan voittamatonta. Koko kesän jouduin vastakkain aikakysymyksen kanssa useaan otteeseen. Minulla oli tehtäviä, jotka minun oli velvollisuus suorittaa ja joiden jälkeen sitten oikeuttaisin itseni lomailemaan. Tuloksena oli, että tein erittäin vähän mitään. Aloittaminen oli todella rankan henkisen ponnistuksen takana,…

Inari on maailman mukavin kalastuspaikka. Siellä ihmisen sielu lepää. On aivan hiljaista. Vain nousevan auringon lämpö kihelmöi kasvoja. Vuono on aivan peilityyni. Harjukset hyppivät vedenpintaan maiskuttamaan ihanan rapeita ötököitä. Ne jättävät käynnistään todisteeksi himmeän ympyrän veden pintaan. Ja kun katson taakse, kaikki seitsemän punaista tuttua mökkiä ovat takanani. Voin jo melkein haistaa tätini Raijan tekemän aamukaakaon, jota juon joka aamu Inarilla. Kaikki on hyvin. Ei tarvitse ajatella koulua eikä tehdä mitään muuta työtä kuin väsyttää taimenta, josta savustettuna osa joutuu minun leipäni päälle. Taimen, siinä vasta hyvä syy uistattaa. Harjoittelua virvelillä Vuonna 2008 oli ensimmäinen kerta, kun kalastin virvelillä. Harjoittelin…

Muistan vieläkin, miltä tuntui saapua ensimmäisen kerran Lokkaan. Sodankylästä lähdettäessä tie muuttui Kelujärven jälkeen kapeaksi, mutkaiseksi ja mäkiseksi. Tuntui, ettei koskaan tiennyt, mitä mutkan takaa eteen ilmestyisi. Tanhuan kylän jälkeen käännyttiin vasemmalle ja tie leveni. Matka tuntui pitkältä: ihmettelin, oliko tien päässä todellakin asutusta, enkä osannut kuvitella mitä Lokasta löytäisin. Lopulta tien varrella alkoi näkyä tuntureita aapojen takana, muutamia mökkejä, muutamia tienristeyksiä ja muutamia taloja. Niiden jälkeen tuli tienviitta, ”Lokka 2 km”. Käännyttiin kohti Lokan kylää ja ajettaessa patotietä pitkin oikealla puolellani Lokan järvi kimalteli suurena ja rauhallisena Nattaset pohjoisina vartijoinaan. Sydämeni sykähti ja tuntui, että olin tullut kotiin. Lokasta…