Kulttuurilla menestyy Lapissakin

Kulttuuria tyhjästä

Vuonna 1990 pidettiin Lapin läänin taidetoimikunnan järjestämä kulttuurisihteerien työkokous Kiirunassa. Siellä oli mm. Helsingin Sanomien toimittaja juttua tekemässä. Kyseli minultakin, minkälaisia taidelaitoksia Savukoskella on ja onko siellä ammattitaiteilijoita? Vastasin, että ei meillä ole taidelaitoksia kirjastoa lukuun ottamatta, eikä varsinaisia ammattitaiteilijoitakaan. Meillä on vain harrastajateatteri Rösölänperän Ruppanat, kansalaisopiston kuoro ja maailman ainoat Kuivalihamarkkinat.

Kun juttu sitten oli Hesarissa, siinä oli siinä ”Kuinka tehdä kulttuuria tyhjästä?”. Miten asua kunnassa, jossa ei ole yhtään taidelaitosta tai ammattitaiteilijaa?

En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä vieläkään. Miten niin tyhjästä? Kulttuurihan laajasti ajateltuna käsittää koko inhimillisen elämän. Ja me olemme ajatelleet laajasti. Olin aina pitänyt, että meidän paikkakunnalla on erittäin rikas kulttuuri. Suurin rikkaus meillä on aidot, persoonalliset ja luovat ihmiset. Se alkaa nykyaikana olla jo katoava luonnonvara. Matkitaan toisia sen sijaan, kun pitäisi nostaa esiin erilaisuus.

Meidän tulisi miettiä sitä, mitä meillä on, eikä sitä, mikä meiltä puuttuu. Jokaisessa kylässä on omat Riemukaarensa ja Eiffeltorninsa, ne pitää vain löytää ja alkaa kiikkua ylöspäin, mutta kannattaa rakentaa useampi matalampi torni, sillä jos rakentaa vain yhtä tornia, sen tietää, miten siinä lopussa käy, sehän kaatuu.

Pitää osata arvostaa omaa kulttuuria. Se vaatii hyvää itsetuntoa – aina ei kannusteta, ollaan epäluuloisia. Sellaiset lauseet kuin ”ei se kannata”, ”kyllä se välttää” ja ”mitäpä se meikäläinen” pitää unohtaa. Pitää vain uskoa itseensä, ja kun nousee tyvestä puuhun, sitä ei ”tipaha ku luuan päältä lattialle”. Ja jos kaikkensa on yrittänyt ja epäonnistuu, ei siinä ole mitään häpeämistä.

Jokaisella paikkakunnalla on oma erilainen kulttuurinsa; on tapakulttuuri, murre ja omat tarinat. Siellä on pohjaa, miltä ponnistaa.

Jos ajatellaan, mitä meillä Savukoskella on? Korvatunturi on ja tietenkin Joulupukki ja tontut, mutta Muori puuttui. Se ideoitiin Savukoskella, samoin ideoitiin myös Korvatunturin Joulupukin liikkeellelähtötapahtuma 20 vuotta sitten. Nyt se lähtee liikkeelle minkä mistäkin.

Savukoskella on erittäin vahvat savotta- ja tukkilaisperinteet. Aikoinaan on ollut metsissä tuhansia miehiä ja satoja hevosia. Puu on huilannut Kemijoen latvavesiltä kohti Kemiä. Tulppion kairassa on ollut Suomen ensimmäinen konesavotta, ns. Samperin Savotta. Iso-Samperi, myös Leivän isäksi sanottu, hankki veturit Amerikasta, ne tulivat osina laivalla Ouluun, ja Rovaniemeltä ne kuljetettiin porolla Tulppioon. Voi sanoa, että Savukoski on ollut aikaansa edellä kaupankäynnissä, sillä Samperi toi veturit Amerikasta, Sau-Herra naulat Roomasta ja Mosku porot rajan takaa.

Museoviraston toimesta on entisöity savottakämppäkartanot. On entisöity myös poromiesten kämppiä ja poroaita sekä palovartijan torni. Perinteeseen liittyen on entisöity myös Suttikämppä, Jänisojan pumppuhuone sekä Tulppion veturi. Toinen Tulppion vetureista on siirretty Rovaniemelle Metsämuseoon.

Savukoskella on järjestetty perinteeseen liittyen tukkilaiskisoja Suomen mestaruustasolla, samoin moottorisahauskilpailuja.

Jos siirrytään poroelinkeinoon, Savukoski kuuluu Suomen suurimpaan poropalkiseen Kemin-Sompion paliskuntaan. Se, mikä muille on eksotiikkaa, on meille vielä nykypäivää, täällä syödään koparakeittoa, kävellään karvakengät jalassa ja huntalot leikkivät puikkoporoilla.

Tältä pohjalta syntyivät myös Kuivalihamarkkinat. Voi sanoa, että pääsiäislauantaina pidettävä tapahtuma on Lapin suurin perinneruokatapahtuma. Viime vuonna tuli 20 vuotta täyteen ja tapahtuma elää. Parhaimpina vuosina markkinoilla on käynyt päivän aikana jopa 3000 kävijää. Se on tapahtuma, joka maksaa itte ittensä, siihen ei ole koskaan saatu minkäänlaisia avustuksia tai projektirahoja. Alkuvuosina tapahtuma oli kävijöille ja myyjillekin ilmainen. Nykyään niistä on pieni maksu. Tämä osoittaa mielestäni sen, että kannattaa toteuttaa sellaisia ideoita, jotka lähtevät omalta pohjalta, ne on helpompi toteuttaa, ne ovat aitoja, ne kestävät kauemmin ja tulevat halvemmiksi. Kuivalihamarkkinat on tapahtuma, jossa yhtyy kulttuuri, matkailu ja elinkeino.

Juha Hurme: Kaikki suuri on yksinkertaista

Savukosken harrastajateatteriryhmä Rösölänperän Ruppanat täytti kaksikymmentä vuotta vuonna 2006. Juhlavuoden kunniaksi Ruppanat esittivät Puikkoporot-näytelmän, jonka ohjasi arvostettu ohjaaja ja näytelmäkirjailija Juha Hurme. Hän kävi harjoitusten lomassa pokkaamassa Hesassa Eino Leino –palkinnon.

Juha Hurme opetti meille, että kaikki suuri on yksinkertaista. Meidän ei kannata yrittää matkia ammattiteattereita, ja sehän on sula mahottomuus jo tekniikan puolesta. Ammattiteattereissa leikitään valoilla, katkaistaan kohtaukset sammuttamalla valot, ja pyöräytetään näyttämö toiseen asentoon ja uudet lavasteet on näkösällä. Kun me sammutamme valot kohtausten välissä ja alamme pimeässä, pienissä tiloissa kauhealla tohinalla muuttamaan lavasteita, siellä syntyy sellainen kohtaus, jota yleisö ei onneksi näe. Kun valot sitten syttyvät, yritetään olla ku ei mitään olis tapahtunu.

Hurme opetti, miten tehdään teatteria mahdollisimman yksinkertaisesti ja missä ihminen on tärkein. Hänen mielestään teatteri on tekniikasta vapaa intiimi tapahtuma. Sellainen sopii parhaiten ainakin harrastajille. Hänen mielestään tulevaisuuden teatteri on paikallistaidetta.

Teatteri kertoo paikkakunnan todellisuudesta

Kai Norberg teki suomalaisista harrastajateattereista ohjelman Ylen Teema

-kanavalle vuonna 2003. Savukosken harrastajateatteri pääsi mukaan. Näin sanoo ohjelman tekijä:

Savukoskea voidaan pitää todellisena syrjäalueena, sillä siellä ei ole enää muita elinkeinoja kuin poronhoito ja luontaistilat. Kunta kamppailee ylipääsemättömien ongelmien keskellä, mutta vaikeuksien käsittelylle on löytynyt kanava- harrastajateatteriryhmä. Näyttelijät ovat poromiehiä, emäntiä, eläkeläisiä ja nuoria. Huumorin ja farssin keinoin heidän näytelmänsä seuraavat nykyaikaa savukoskelaisesta näkökulmasta.

Työtä tehdään usein paljon suuremmalla sydämellä kuin monissa ammattiteattereissa konsanaan. Teattereiden taloudelliset resurssit ovat usein olemattomat ja kaikki toimii talkoohengen ja vahvan vakaumuksen varassa. Mikä saa ihmiset valitsemaan näinkin ”hyvän” harrastuksen, ja kateellisina ja erakkoina tunnetut suomalaiset puhaltamaan yhteen hiileen? Teatterin kautta kerrotaan paikkakunnasta ja sen todellisuudesta – useinhan harrastajateatteri on ikään kuin läpileikkaus paikkakuntansa asukkaista ja elinolosuhteista.

Vahva itsetunto, vaikka bensan hinnalla!

Rösölänperän Ruppanat ovat tehneet näytelmiä tavallisille ihmisille ja näyttää, että niille on ollut sosiaalinen tilaus. Kun salintäyteinen yleisö nauraa kuollakseen, on yksi tavoite saavutettu, ilon tuottaminen ihmisille.

Harrastajateatterilla on myös yhteiskunnallista merkitystä, se vireyttää kylää ja pitää vireänä niitä, jotka ryhmässä toimivat. Teatteri vahvistaa itsetuntoa, sillä kyllä itsetunto välillä horjuu, aina ei kannusteta, ollaan epäluuloisia ja vähätellään.

Meillä Ruppanoilla on ollut onnea, sillä meillä on ollut aina omat kannustajaryhmät – tavalliset ihmiset, jotka ovat hakeneet iloa, jotka osaavat ja uskaltavat nauraa itselleen, sanotaan, että sellaisilla ihmisillä on vahva itsetunto ja sitä ominaisuutta tarvitaan tosissaan tässä touhussa ja elämässä yleensä.

Mitä taas menestymiseen tulee, jos sitä rahalla mitataan, ei se juuri hääviä ole. Harrastus tulee kalliiksi, kun matkat ovat pitkät, joillakin harjoitusmatka on sata kilometriä. Puikkoporot-harjoituksista jo kertyi joillekin kilometrejä yli 2000, ja kun tiedämme, mitä bensa maksaa, se on pitkä penni!

Olen vieläkin sitä mieltä, että meidän ei ole tarvinnut tehdä kulttuuria tyhjästä, meillä on pohjaa, miltä ponnistaa. Olen myös sitä mieltä, että kulttuuri on raakaa työtä ja hurmaavaa hulluutta!

Marjatta Pulska

Savukosken kunnan eläkkeelle jäänyt kulttuurisihteeri

Rösölänperän Ruppanoiden pitkäaikainen dramaturgi, ohjaaja

ja näytelmien kirjoittaja