Vieraan maan leipää

Kuusikymmentäluvulla tuhannet suomalaiset, etenkin lappilaiset perheet olivat elintasoahdingossa. Sen vuoksi useiden tuhansien perheiden tie ohjautui Ruotsiin, Göteborgiin, jopa etelämmäksikin, aina Tanskaan ja Saksaan asti. Suomesta ei saanut töitä ja työhän merkitsi leipää ja elämän jatkuvuutta.

Olin silloin työikäinen, sotaväen käynyt nuori aviomies. Katsoin elämää toiveikkain, haaveilevin silmin, kunnes elämän karu todellisuus vyöryi päälleni. Työttömyyden tumma varjo levisi yli koko maan ja vasarat paukkuivat, kun pankit panivat lainoja pakkoperintään ja takaajat joutuivat ahtaalle. Minullakin oli pankkilainaa ja olin huolissani tulevaisuudesta. Taistelin työttömyyden kourissa. Mistä elatus perheelle ja kuinka maksan pankkivelat? Ainoa keino oli lähteä työnhakuun ulkomailta. Veljeni suunnisti Saksaan, mutta minun tieni päätyi Ruotsiin, Göteborgiin.
Näin se tapahtui. Pääsin pitkän työttömyyden jälkeen työttömyystöihin TVH:lle lapiomieheksi Kemijärven sillan penkkatyömaalle. Jo muutaman päivän työskentelyn jälkeen pomo tuli ja sanoi:
– Valtiolta ovat loppuneet määrärahat, työt kohdallasi loppuvat huomenna.
Istahdin allapäin kivelle sillanpientareelle ja mietin elämän kovuutta. Oli iltapäivä. Linnut
visersivät rantalepikoissa ja Kemijärven aallot liplattivat. Mutta minä en kuullut enkä nähnyt, mitä ympärilläni tapahtui.
Tuttavani oli pysäyttänyt henkilöautonsa kohdallani ja tullut viereeni. Hän sanoi muutaman lohduttavan sanan ja kertoi sitten, että on kaverinsa kanssa lähdössä Ruotsiin, töitä hakemaan. He olivat jo pakanneet matkatavarat autoon ja starttaisivat pian matkalle. Minulle tuli halu lähteä heidän mukaansa ja pääsinkin. Polkaisin vain lapioni tienpenkkaan piiloon, aioin palauttaa sen TVH:lle sitten joskus. En uskonut tarvitsevani sitä enää.
Vasta matkalla huomasin, että minulla ei ollut mukanani muuta kuin likaiset työvaatteet päälläni. Pojat lupasivat lainata omia vaatteitaan. Jalassani olevat paikatut kumikengät paiskasin roskikseen Ruotsin puolella.
Suurkaupungin melu ja ihmismassojen paljous pelotti aluksi hiljaista maalaismiestä. Göteborgin rautatieasemalla luulin, että jossakin on tulipalo, kun ihmiset näyttivät juoksevan sinne tänne. Liikenteen pauhu kävi korviini. Kyse oli kuitenkin vain normaalista aamuruuhkasta.

Silloin oli yleistä, että mies lähti ensin, ja kun työpaikka ja asunto oli saatu järjestymään, hän haki perheensä. Muutaman kuukauden jälkeen palasin minäkin hakemaan perhettäni. Muutto tapahtui kotikylän taksilla joulun alla. Mukaan pakattiin kaikki vähäinen omaisuus. Vaimon oli saatava ompelukoneensakin mukaan.
Kuusivuotias Martti-poikani itkeä tuhersi loppumatkalla, että meille ei enää voi tulla joulu, kun ei saada joulukuusta eikä ole luntakaan. Eräällä seisakkeella metsäisellä taipaleella taitoin metrin mittaisen kuusentaimen autoon mukaan ja poika piti sitä sylissään loppumatkan. Mutta lumesta ei ollut tietoakaan.
Tuven kaupunginosa, johon tulimme alivuokralaisiksi erään tuttavaperheen luo, oli suhteellisen rauhallinen asuinalue, vaikkakin harmaat kerrostalot ja leveät asvalttikadut loivat karun tunnelman.
Asunnon ikkunasta kun katsoi ulos, näki vain harmaan tiiliseinän edessään. Naapuriasunnoista kuului vieraskielistä puhetta ohuiden seinien läpi, eikä hiljaista kodin tunnelmaa saanut milloinkaan.
Perhettäni vaivasi koti-ikävä ja kaipasin itsekin takaisin Koilliskairan hiljaisuuteen ja tammukkapurojen äärelle. Mutta olosuhteiden vuoksi oli pakko sopeutua. Kuljin säännöllisesti työssä Volvon tehtaalla. Opettelin ruotsin kielen ja hiukan englantia tehtaan puolesta järjestetyillä kursseilla. Pikkuhiljaa ystävystyin myös ruotsalaisiin niin työpaikalla kuin asuinalueellammekin.

Alkuajan kankeus alkoi haihtua ja uskalsin ruveta puheisiin ruotsalaisten kanssa omasta aloitteestani. Aivan tavallisilta ihmisiltä hekin tuntuivat. Kun aloin ymmärtää heidän kulttuuriaan, en enää pannut kovin herkästi merkille heidän kyräilyään, kun he joutuivat kosketuksiin suomalaisten kanssa. Sattui kyllä joskus, että korviini kantautuivat sanat Jeevla finni tai Finjeeveli.
Eihän sellainen hauskalta kuulostanut, mutta opin päästämään sen ohi korvieni.
Suurin osa työkavereistani oli aluksi samanlaisia ulkomaalaisia työntekijöitä kuin itsekin olin. Mutta opittuani kielen täydellisesti minulla oli mahdollisuus päästä työskentelemään ruotsalaisten kanssa. Sain siirron Volvon tutkimussentraaliin töihin (VTC). Siellä sain parempaa palkkaa ja työ oli mielenkiintoista.
Työmatkat kuljin omalla autolla. Se oli vanha Fordin – reppana, mutta kunnostin sen ja katsastin. Siinä minua auttoi eräs suomalainen tuttavani, jolla oli pieni korjaamorakennus vuokrattuna. Teimme iltaisin autoremonttia muillekin ja saimme pientä lisätuloa.
Taloudellisesti elämä alkoi hymyillä, mutta henkinen puoli köyhtyi. Monella suomalaisella tuttavaperheellä alkoi sisäinen aviokriisi; vanhemmat riitelivät, mukaan tuli alkoholi ja lapset saivat kärsiä epävarmuudesta. Usein tilanne johti eroon. Nuoret niin kuin vanhemmatkin avioparit olivat Suomessa ollessaan ponnistelleet yhdessä perheen hyväksi. Tavallisesti mies oli ansiotyössä ja vaimo kotona.
Ruotsiin tullessa avautui vaimollekin tilaisuus tienata rahaa. Taloudellinen menestys toi lisää vapauden tunnetta ja alettiin elää leveämmin. Käytiin ulkona tansseissa ja kapakoissa, joissa alkoholin käyttö lisääntyi ja parisuhteet löystyivät. Kriisin ainekset olivat koossa. Mielestäni nämä olivat syitä suomalaisten avioparien eroamiseen 60 – 70-luvun vaihteessa, jolloin se oli huipussaan ainakin Göteborgissa. Minun avioliittoni kesti kuitenkin koettelemuksen, mutta helppoa se ei ollut.

Seuraava tapaus kuvaa olosuhteita ja asennetta työmaalla. Olin silloin Volvon tehtaalla autojen kokoonpano-osastolla, TC:llä. Tehtäviini kuului sillä kertaa avustaa baanalla työskenteleviä, jos heille tuli pissahätä tai muuta vastaavaa. Noin kymmenen metrin osuus liukuhihnalla, jossa asennettiin osia autoon, piti jättää avlöysärin hoidettavaksi, kun varsinainen työntekijä poistui paikalta. Baanahan ei pysähtynyt työntekijän poistumisen ajaksi, vaan vuorottelija otti paikan hoitaakseen siksi aikaa.
Suomalainen, keski-ikäinen nainen, jota tuurasin sillä kertaa, tuli tarpeeltaan parinkymmenen minuutin kuluttua. Naisen kasvojen mitäänsanomaton ilme värähti hieman, kun sanoin hänelle:
– Istukaa, rouva, näytätte voivan huonosti.

Jatkoin auton rattaiden asennusta hänen puolestaan ja kyselin:
– Oletteko kauan ollut täällä tehtaalla töissä?
– Kohta kuusi vuotta.
– Kauanko olette ollut tällä osastolla?
– Siirryin tänne TC:lle neljä vuotta sitten ja pari vuotta olen ollut tässä rengasosastolla asentamassa niitä autoihin.
– Se on varmasti pitkäveteistä työtä, kun asentaa vuosikausia autonrenkaita.
– Onhan siinä vähän vaihtelua, kun joka toinen viikko vaihdetaan puolta tuon jugoslavialaisen kanssa. Viime viikolla työskentelin baanan oikealla puolen, nyt vasemmalla.

Naisen kalvakkaat kasvot olivat kuin graniittia, ei niissä paljon elonmerkkiä näkynyt. Kuitenkin kasvojen profiilista näki, että hän olisi vielä siinä iässä ollut kaunis, kypsä nainen, jos olisi vähänkään hoitanut kauneuttaan. Sen vuoksi kysyinkin häneltä:
– Käyttekö ulkona, tansseissa tai juhlimassa?
Hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen:
– En, en jaksa. Mieheni jätti minut pari vuotta sitten ja sen jälkeen olen keskittynyt vain työhön. Aamukuudelta nousen ja sitten bussilla tänne. Työt alkavat seitsemältä. Tämän kahdeksan metrin matkalla asennan kaksi ratasta joka autoon kolmessa ja puolessa minuutissa. Sitten on taas uusi auto vuorossa. Lähes kaksikymmentä autoa tunnissa. Päivässä se tekee noin neljäsataa rengasta. En ole vielä saanut laskettua, kuinka monta rengasta olen jo asentanut autoihin yhteensä, sillä niitä tulee jatkuvasti lisää.

Ajattelin säälien naista, kun poistuin paikalta jatkamaan töitäni seuraavassa kohteessa.

Oltuani yli neljätoista vuotta Ruotsissa, päätin palata takaisin kotimaahani. Kotiinpaluu oli yhtä juhlaa, sillä olin hankkinut työpaikan valmiiksi ja minulla oli sen verran säästöjä, että pääsin mukavasti alkuun. Ennen kaikkea pääsin nauttimaan vapaasta, puhtaasta luonnosta kotiseudullani. Kuulen taas linnunlaulua ja katselen tammukan silhuetin vilahdusta helmeilevässä purossa.

Viljo Saariniemi

Kirjoittaja on kotoisin Sallasta, mutta asuu nykyään Kivitaipaleessa.
Teoksessaan Vieras leipä (2004) hän kertoo kokemuksista Ruotsissa.
Vuonna 2006 häneltä ilmestyi teos nimeltä Evakon tie.