Laura‑tädin mökki

‑ Varohan portaita, ne ovat lahot, sanoo Matti Lehtola, kun hän sovittelee avainta Laura‑tädin mökkiin.

Menemme ovesta sisään. Eteisessä katse osuu vanhoihin puusuksiin, puisiin kirjalaatikoihin ja niiden päällä olevaan katekeetta Laura Lehtolan päiväkirjaan.

Keittiössä ja pienessä kamarissa kaikki näyttää siltä, kuin asukas olisi vain pedannut sänkynsä ja lähtenyt käymään jossakin. Huonekalut ovat paikoillaan, räsymatot siististi lattialla. Puiset huonekalut on nikkaroitu Inarin kansanopistolla, jonka perustajiin Laura kuului. Matti arvelee, että räsymatot olisivat Laura‑tädin kutomat, sillä hän oli innokas käsitöiden tekijä ja kangaspuiden käyttäjä. Lapinpukunsakin hän oli ommellut itse, ja joskus Laura teki vaatteita oppilailleenkin.

Keittiössä kellarin luukku on hieman raollaan, jotta ilma pääsee vaihtumaan. Ulkona on helteinen päivä, mutta mökissä on sopivan viileää. Kamarissa on Nivasalon Eenokin muuraama takka. Tulta siinä ei ole uskallettu pitää enää vuosikausiin.

Matti Lehtola istahtaa kamarin nojatuoliin. Olemme yhdessä Inarin Kirkonkylän vanhimmista rakennuksista. Rakennus on tehty laudoista ja se on eristetty sahanpurulla. Matti arvelee, että tämänkään mökin muhia ei rakennusvaiheessa ehditty täysin kuivaksi saada, mutta rakenteissahan ne kuivuivat ajan kanssa, kun muovieristeitä ei käytetty.

Mökin vanhan puolen rakensi Lauran vanha oppilas Räkkijärven Urho Karppinen vuonna 1946. Kamarin hän rakensi vuonna 1948.

‑ Laura kulki 40-luvulla täyttä päätä katekeettana pitkin Inarin pitäjää. Hän rakennutti tämän mökin silloin sillä ajatuksella, että se on sitten vanhuudenpäivien mökki. Katekeettavuosinaan Lauran koti oli aina siinä talossa, missä hän kulloinkin opetti. Hänellä oli niin laaja tuttavapiiri, että lomia hän vietti paljon ystävien ja sukulaistenkin luona, ei niinkään tässä mökissä, kertoo Matti.

Karppisen Urho asettui vaimoineen Laura‑tädin mökkiin heti vanhan osan valmistuttua. Seuraavaksi mökkiä asutti Mikkosen Jussi perheineen. Korvaukseksi Jussi rakensi Lauralle rantasaunan. Mökki on toiminut myös Inarin kirkonrakentajien, kuten Jääskön Olavin ja Kalevin, kortteeripaikkana.

Kotiseutuneuvos Matti Lehtolan talo valmistui Laura‑tädin mökin ja Inarintien väliin vuonna 1972.

‑ Kohta palattuamme etelästä Inariin Laura ehdotti, että rakentaisimme tähän hänen viereen. Perisimme sitten aikanaan tontin. Ei siitä ääneen puhuttu, mutta ymmärsinhän minä, että Laura oli jo vanha ja hän halusi tähän jonkun peräänkatsojan. Minä rakensin talon ja siitä alkoi sitten syvempi kanssakäyminen Laura‑tädin kanssa, joka johti myös Viimeinen katekeetta -kirjan tekoon.

Matin mieleen on jäänyt, että Laura asui keskikesän mökissään. Alkukesällä Laura asusteli saunakamarissa ja syksyn tullen hän viihtyi aitassa. Kylmän talvisydämen Laura asui Matin puolella. Matti naurahtaa, että kun vanhaan inarilaiseen elämänmuotoon kuului asuminen kesä‑ ja talvipaikoissa, niin oli täti jalostanut tätä asumistapaa niin, että joka vuodenajalle oli oma asuntonsa. Lauran asumistavassa saattoi olla kyse vähän siitäkin, että hän ei vielä eläkkeelläkään osannut asettua yhteen kohtaan.

Laura‑täti oli tuttu näky Matin puolella. Hän kävi siellä lukemassa sanomalehtiä. Televisiota ei Lauran mökissä ollut, joten joskus hän tuli Matin puolelle katsomaan jumalanpalveluksen tai lempiohjelmansa, Vaahteramäen Eemelin. Aivan helppo naapuri Laura‑täti ei ollut sukulaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi.

‑ Laura‑täti oli tottunut määräämään itsestään ja ottamaan tilanteen haltuunsa. En ihmettele, että erämaataloista isäntä lähtikin yleensä porometsälle silloin, kun Laura‑opettaja tuli sinne koulunpitoon.

Kirja syntyi hitaasti

Kun Laura oli vaeltanut 40 vuotta katekeettana Inarin erämaissa, hänelle oli sattunut paljon. Laura muisteli historiaa Matille avoimesti ja kiireettä ‑ kiirehän oli tuntematonta hänelle, vanhassa Lapissa kasvaneelle ihmiselle. Viimeisen katekeetan kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut Matille alkuunkaan niin yksinkertaisen helppoa kuin luultiin. Laura oli sitä mieltä, että kirjaan saakka ei saa laittaa mitään kielteistä, ei etenkään kanssaihmisistä. Kustantaja WSOY halusi kirjaan myös tragiikkaa, minkä seikan Matti parhaansa mukaan selitti tädilleen. Lopulta Laurakin ymmärsi kirjan kustantamisen periaatteet: sellaista kirjaa ei kukaan osta, missä kaikki menee aina hyvin.

‑ Huutolaisvaarin kuolema oli vaikea pala. Kirjoitin tarinan moneen kertaan, mutta kun mikään ei tädille kelvannut, löin lopulta paperit roskakoriin ja ilmoitin, että kirjan teko päättyi tähän. Aamulla täti tuli kysymään, olinko ehtinyt tyhjentää roskakorin. En ollut. Kirjoitin ehdottomasti viimeisen version, poistin vaarivainaan kimpussa häärivät raatokärpäset ja panin koko tarinan lasten höpinöiksi. Se kelpasi.

Ennen kuin Matti ryhtyi urakkaan, viimeisen katekeetan muisteluksia oli käynyt taltioimassa myös kirjailija Annikki Kariniemi. Kahden tahtonaisen yhteistyö loppui lyhyeen, kun Laura heitti kirjailijalta saamansa käsikirjoituksen viritelmän piisiin.

Kirjan ilmestymisen jälkeen käytiin sellainenkin keskustelu, oliko Laura Lehtola todella viimeisen katekeetan viran viimeinen hoitaja. Viimeisiä katekeettoja alkoi löytyä eri puolilta maakuntaa. Nämä olivat kuitenkin kiertokoulun opettajia, kunnallisia viranhaltijoita. Katekeetat olivat sen sijaan kirkon palkkaamia. Alun pitäen katekeetta tarkoitti uskonnon opettajaa.

‑ Tuolla porstuan kirjalaatikossa on muuten yksi isoisäni kirja 1800‑luvun lopulta, jossa kirjoittaja oikein pohdiskelee, voikohan kunta suoriutua kansakouluopetuksesta, vai pitäisikö opetus edelleen jättää kirkolle, jolla on siihen koulutettua väkeä ja kokemusta, Matti kertoo.

Mökissä riitti vieraita

Laura‑tädin mökissä riitti vieraita hänen elinaikanaan. Heitä tuli Inarista ja heitä tuli etelästä. Moni inarilainen halusi käydä tervehtimässä kummitätiään Lauraa ‑ hänellä oli kummilapsia joka puolella Inarin kuntaa. Kerran Laura oli lähtenyt joulunpyhiksi etelään, kun eräs Syysjärven mummo tuli koputtelemaan Matti Lehtolan ovea ja kyselemään Lauraa.

‑ Hän oli aikonut viettää joulua mökissä Lauran kanssa, mutta Laura ei ollut kotona. No ei siinä mitään, mummo sai tulla meille joulunpyhiksi asumaan. Kun Aino pisti ruuan tai kahvin pöytään, niin pyydettiin siihen myös tuo mummo. Joulupäivän aamuna mummo kävi kirkossa ja lähti meiltä pyhien jälkeen kotiin postiautolla.

Matti arvelee, että etelän vieraiden joukossa oli varmasti vilpittömiä Lauran ystäviä, mutta taisipa tuollaiseen porukkaan mahtua myös muutamia siipeilijöitä, jotka vängällä tekeytyivät viimeisen katekeetan väärteiksi.

Laura Lehtola kulki mielellään monenlaisissa kristillisissä tilaisuuksissa, jos ne sattuivat häntä kiinnostamaan. Hän ei tehnyt eroa siihen, oliko tilaisuus lestadiolaisten, ortodoksikirkon tai vaikkapa vapaakirkon järjestämä. Laura itse ei koskaan liittynyt mihinkään uskonnolliseen suuntaukseen tai lahkoon. Joidenkin lahkojen johtajille Lauran ”vapaamielisyys” oli kova pala.

‑ Eriseurainen oli se sana, millä häntä lyötiin. Laura oli jo melko vanha, kun Ivalosta kävi jonkinlainen lähetystö arvovaltaisine johtajineen. Minulle ei koskaan oikein selvinnyt, millainen tarkastus oli, mutta jostakin nurkasta oli löytynyt lasinsirpaleita, joilla kai oli tarkastajien mielestä todistusvoimaa Lauran huonoista elämäntavoista, Matti hymähtää.

Naispappeudestakin Matti ehti tätinsä kanssa jutella. Vanhan katekeetan, jolle muun muassa hätäkasteen pitoa oli pidetty ikään kuin itsestään selvänä velvollisuutena, suhde naispappeuteen oli mutkaton. Hän oli sitä mieltä, että Raamatun lause ”Nainen vaietkoon seurakunnassa” voisi kuulua myös toisin. Parempi käännös olisi: ”Seurakunnan tilaisuuksissa ei saa juoruta.”

Sunnuntaisin katekeetta Laura sai pitää vapaata, mutta mihinpä hän olisi yhden päivän ajaksi erämaataloista lähtenyt. Hän päättikin ajankulukseen pitää lapsille pyhäkoulua sunnuntaisin. Kun paikalle tuli aikuisiakin, niin päätti Laura pitää heille vielä jatkoksi oman pyhäkoulun, jossa veisattiin matkaharmonin säestyksellä ja tutkittiin Raamattua. Varsinkin lapintalojen naisille, jotka ehtivät kirkkoon ehkä vain kerran vuodessa, Lauran pyhäkoulut olivat tärkeitä juhlahetkiä, kuin jumalanpalveluksia.

Täti eli kuten opetti

Katekeettavuosinaan Laura Lehtola pyrki elämään säästeliäästi, jotta palkasta jää jotain oppilaidenkin tarpeisiin. Maallista omaisuutta Laura‑tädille ei päässyt kertymään eläkepäivinäkään. Kun hän sai kuukausieläkkeensä, hän kirjoitti pinon pankkisiirtolomakkeita erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille.

Matti Lehtola tunnustaa, että hän kävi lomakenipun läpi, ennen kuin kiikutti sen postiin. Jos nipusta löytyi jokin selvä peitejärjestö, joka keräsi rahaa aivan muille kuin hätää kärsiville, hän heitti lapun roskiin.

Katekeetta Laura Lehtola käytti opetuskielenä suomen lisäksi inarinsaamea. Pohjoissaamea hän oli opiskellut Utsjoella oikein asiasta tehden. Silloinkin käytiin keskustelua siitä, millainen suomen ja saamen aseman opetuskielenä kuuluisi olla. Lauralle kielikysymys ei ollut ongelma, sillä hän käytti aina sitä kieltä, mitä oppilaat parhaiten ymmärsivät.

Vanhoilla päivillään Laura kärsi monenlaisista vaivoista ja kolotuksista: 40 vuotta kestänyt katekeetan taivallus Inarijärven ympärillä oli jättänyt jälkensä.

‑ Tuolla rantasaunassa hän saunoi pitkään, otti höyrykylpyjä, istui saavissa yrtti‑ ja muurahaishauteessa. Talvet hän asui meidän puolella ja joutui silloin tyytymään meidän vähemmän tunnelmalliseen saunaamme, mutta terveysvaikutteisista saunatavoistaan hän ei luopunut, Matti naurahtaa muistellessaan yhteiseloa Laura‑tädin kanssa.

Kuka kunnostaisi mökin?

Katekeetta Laura Lehtolalle ei ole pystytetty patsasta Inarin kirkonkylään, mutta hän on saanut nimensä maailmankartalle. Elämänsä inarilaisille antanut katekeetta piti aikoinaan koulua Kasarin laidalla pienellä puuttomalla laassalla. Laura ehti elämänsä aikana kuulla, että tuo maansiru suuren selän laidalla on saanut nimekseen Lauran Koulusaari.

Kerran Nikulan Eemeli esitti kirkkovaltuustolle, että katekeetta Laura Lehtolalle pitäisi pystyttää muistokivi Kirkkomännikköön. Kellään ei ollut mitään ajatusta vastaankaan, mutta sen pitemmälle Eemelin esitys ei koskaan edennyt.

‑ Kun täti kuoli 1987, niin täällä kävi vielä vuosien ajan hänen vanhoja tuttaviaan etelästä. Joskus annoin joillekin naisille mökin avaimen ja he saivat yöpyä tässä ja muistella vanhoja aikoja. Nyt pyhiinvaellusreissut ovat loppuneet, kun Lauran tuntenut sukupolvi on kuollut. Mökin aktiivisesta kunnostamisesta olen vähitellen luopunut, Matti kertoo.

Mökki olisi vielä täysin kunnostettavissa, mutta kiire urakalla alkaisi olla. Matti Lehtola sanoo, että ei pane hanttiin, jos jokin taho innostuisi remontista. Huonekalujen ja irtaimiston puolestahan mökki olisi jo valmis museo.

‑ Olen varmasti juonessa mukana, jos asian taakse löytyy nuoria ja innokkaita ihmisiä. Tontti on iso ja mökin viereen saa rakentaa vaikka parkkipaikan museomökin vieraita varten. Se ei ole minusta kiinni, jos tämmöinen hanke viriäisi, hän vakuuttaa.

Jaakko Peltomaa

Paikallislehti Inarilaisen päätoimittaja

Haastattelu on julkaistu Inarilaisessa 15.8.2013