Levottomat kädet – pajatuksia Inarista

Viitisen vuotta sitten lausuin ääneen, että asuisin vielä syrjäisellä paikkakunnalla napapiirin yläpuolella, tekisin itseni näköistä luovaa käsityötä ja kotini saisi olla vaikka maakuopassa, jos oikea kaveri sellaisen pesän tarjoaa.
Toiveet tuppaavat toteutumaan, sanotaan…

Pohjoinen ulottuvuus ja Down Under

Luovuin 12 vuoden työrupeaman jälkeen graafisen suunnittelijan työstäni mainosalalla ja heittäydyin jälleen opiskelijaksi. Taantuman tuoma epävarmuus antoi hyvän lähtöpotkun. Olin jokseenkin kyllästynyt puristamaan luovia ideoita printtimainoksiin, jotka päätyivät ajan mittaan roskakoriin tai trendien taivaaseen. Hopeasepän työ tuntui sellaiselta, että ikivanhalla tekniikalla pärjää ilman jatkuvia ohjelmapäivityksiä ja jäljelle jäisi vielä jotain aikaa kestävää.
Vaihtoehtoja opiskelupaikoiksi oli muutamia, mutta Inarista löytyi ammatillinen peruskoulutus, joka vastasi näin oululaisenkin mielestä toivetta arktisesta ilmastosta.

Olin innokas oppimaan, joten vietin arki-illat omaehtoisesti koulun työtiloissa, työssäoppimisjaksoja lukuun ottamatta. Oma tyyli ja idea oli vielä hakusessa.
Palkitsin itseni elämänmuutoksesta lentolipuilla Australiaan opintojen ensimmäisenä jouluna. Ajattelin, ettei vastaaviin matkoihin tulevaisuudessa olisi aikaa saati varaa. Tutustuin siellä aktiivisesti korualan ammattilaisiin ja heidän tyyliinsä tehdä töitä. Myöhemmät matkat, joita sitten yllättäen riittikin opintojen parissa, ovat suuntautuneet selkeästi napapiirin yläpuolelle. Vietin kolme kuukautta Kanadan Nunavutissa tutustuen inuiittikulttuuriin ja kansojen kihisevään sulatusuuniin Igaluitissa. Viimeisenä kouluvuotena opetin jalometallitöiden alkeita Siperian Taimyrin Dudinkassa kolmen viikon ajan ja kokeilin itse luunkaiverrusta ja helmikirjontaa. Nuo matkat olivat mitä suurimmissa määrin omien rajojen ylittämistä ja antoivat paljon virikkeitä tulevaan. Kielitaidoton pärjää kyllä, etenkin jos kädentaidot toimivat kommunikaatiovälineenä. Kaivoskaupungit ovat olleet jostain syystä yhteinen nimike kaikissa opintomatkoissa: Apatiitti, Norilsk, Nikkeli, jopa Igaluit.
Inari itsessään tuntui tutulta pienen kylän kasvatille. Monijakoiset piirit tulivat nopeasti tiedostetuiksi. Luonnon ja omannäköisen työn merkitys kasvoi, kun ympäröivä kulttuuri oli aiemmasta poikkeava. Työni aiheet alkoivat muotoutua sellaisiksi, että niihin on helppo samaistua, kuten ympäröivään luontoon. Inari on antanut maaston puolesta paljon, mutta suuret selkoset avautuivat vasta Lemmenjoen rikastuttaessa elämääni.

Reppuvahdin kulta-aikaa

Opintojen alkupuolella tapasin – en poromiestä – vaan kullankaivajan. Minut vietiin helmikuun pakkasilla ensitreffeille huoltoajojen merkeissä Lemmenjoelle. Kolme seuraavaa kesää meni tutustuessa alueen kaivukulttuuriin ja alkeellisiin elinolosuhteisiin. Puheeni asettumisesta tarvittaessa kullan kera vaikka maakuoppaan toteutuivat aivan konkreettisesti ja ammattiin yhdistyivät nyt alku- ja lopputuotanto sekä tunturialueelta ammennetut luontoaiheiset ideat, joita kameralla tallensin. Kesät olivat henkisesti rikkaita, mutta olisivat vaikeasti enää samassa mittakaavassa toteutettavissa. Lapiokaivulla ei kultaa ja korukiviä maasta nosteta siinä määrin, että rohkenisin jättää omaa leipätyötäni.

Hyvien tekojen Arvo

Lottovoitosta en uskaltanut haaveilla, mutta tilalle sainkin Arvon, vanhan kultasepän. Hän otti yhteyttä nähtyään kuvan opinnäytetyöstäni kullankaivajain jäsenlehdessä. Seitsemän puheluyritystä erämaakämppään vakuutti, että tuntemattomaan numeroon kannatti soittaa takaisin. Arvo esitteli itsensä ja kysyi, oliko minulla tarvetta työkaluille. Hän sanoi olevansa vakuuttunut, kenelle toivoisi omien, itselleen tärkeiden työvälineiden päätyvän. Se oli merkki siitä, että tähän ammattiin on heittäydyttävä ja laitettava hyvä kiertämään. Kaiken epävarmuuden keskellä voi tapahtua jotain uskomattoman epätodennäköistä ja hienoa!

Paarman paja

Puuverstaalla sijaitsevassa pajassa toteutan ideoitani, useimmiten tilaustöitä, Arvon vanhan työpöydän äärellä istuen. Vesipistettä ei ole ja käytössä on ulkohuussi, mutta sellaiseen totuin hyvin kultamailla. Paarma-nimi säilyy yrityksen mukana jokaisessa korussa muistona – se on edesmenneen äitini tyttönimi. Yrittäminen on osoittautunut rankaksi kaiken epävarmuuden ja itselleni asettamieni liian suurten odotusten vuoksi. Pitäisi osata epäonnistua ahdistumatta ja irrottaa aikaa muuhunkin kuin työhön.
Luulin luopuvani mainosalasta, mutta olen siinä entistä intensiivisemmin kiinni oman markkinointini vuoksi. Olen oppinut, että tekniikka kehittyy ja valtaa nopeasti myös jalometallialaa, mutta perinteisin konsteinkin onneksi vielä pärjää. Työn sivukulut, verot ja materiaalikulut pitävät huolen, että raha liikkuu, mutta henkisesti ammatti antaa iloa enemmän kuin taloudellisesti. Tyydyn siihen, että voin pitää itseni leivässä, perheellisenä olisi huomattavasti vaikeampaa. Vasta viime vuosina olen oppinut konkreettisesti arvostamaan kädentaitoja kaikissa muodoissaan. Toivon, ettei teillä muilla mene yhtä kauan.

Tytti Bräysy

Inarilainen korutaiteilija