Saamelaiset, suomalaiset, lappilaiset

Katson ulos ikkunasta, näen pihalla kauniin, paksurunkoisen ja lyhyen männyn. Se seisoo uljaana ja vankasti pitkien juuriensa avulla paikallaan kestäen tuulet ja kovimmatkin myrskyt. Tämä mänty voi olla jopa 500 vuotta vanha. Mänty on nähnyt monta aikaa ja pitkän siivun minunkin sukuni historiaa. Sen elämä on alkanut 1500-luvulla pienenä männyntaimena, jolloin minun esivanhempani elivät siidoissa ja pärjäsivät luonnossa ja sen ehdoilla. Puuvanhus on myös nähnyt muutoksen, jolloin suomalaiset uudisasukkaat valtasivat esivanhempieni maat ja he joutuivat kovan suomalaistamisen paineen alle. Mänty on seisonut jykevänä kautta aikain ja nähnyt myös sen, kuinka sukuni saamelaisuus pirstaloitui ja saamen kieli vaihtui suomen kieleksi. Tämä mänty on hyvin viisas, sillä se tietää, kuka minä olen ja keitä olivat sukuni ihmiset ennen minua. Ja se tietää myös, mitä suvulleni ja esivanhemmilleni tapahtui – puun elämässä vain hetki sitten.
(Prologi Erika Sarivaaran väitöskirjassa Statuksettomat saamelaiset).

Prologi on iskevä, hämmentävä, surumielisiä tuntoja herättävä. Se nostaa mieleeni kysymyksiä: kuka minä olen ja pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä? Samanikäinen mänty olisi voinut seurata minunkin sukuni historiaa täällä Keski-Lapin metsissä. Sukuni on tarponut samoissa tuiskuissa, jahdannut peuroja, kuivannut kapakalaa ja hillastanut samoilla jängillä. Väliin on käyty käräjiä siitä, kenen oikeuksiin mikäkin majavapuro tai kalajärvi kuuluu, sitten on taas jatkettu elämää.

Sukuni historiasta huolimatta en tunne olevani saamelainen. En sittenkään, vaikka tulen ainakin neljän Sarivaaran mainitseman saamelaissuvun kautta tähän päivään. Sen asian olen tutkinut vasta viime vuosina, ja tulos oli yllätys minulle itsellenikin. Suonissani virtaa varmuudella saamelaisverta, mutta kuinka monta prosenttia? Suvussani on epäilemättä ollut saamelaisten tapaan eläviä, mutta kuinka kauan ja missä laajuudessa, sitä en tiedä. Valitsivatko esivanhempani tilallisen turvatumman elämän siinä vaiheessa, kun se mahdollisuus tarjoutui ja riista oli jo ratkaisevasti vähentynyt?

Olenko siis suomalainen, kun en osaa saamen kieltä enkä tunne olevani saamelainen? Suomalaisuudessakin jokin vivahde kaihertaa, määritelmä ei osu ihan nappiin. En tunne olevani se aapiskirjan Olli, joka söi omenaa kotipuusta, ja Suomen lippu liehui tangossa. Ympäristö oli minulle vieras, tuskin olin omenaa siihen mennessä muualla nähnytkään kuin koulussa jaettavassa joulupukin pussissa.

Opiskellessani Helsingissä – ja myöhemminkin – koin olevani jonkinlaisessa eksotiikkahäkissä. Sivistyneidenkin puhekumppanien kysymykset ihmetyttivät joskus. Muutamille Lappi, se arkinen Lappi, jossa elämme, oli tyystin tuntematon. Eivätkä nykypäivän ökyisimmät matkailukeskukset asiaa selvennä. Sitä on paha moittia, matkailu tuo Lappiin leipää. Moni matkailija kaipaa omasta arjestaan satumaahan.

Selkeimmin koen olevani lappilainen, Lapin asukas. Lappi on niin etäällä Helsingistä ja Brysselistä, päättäjien pöydistä, että meidän tulisi yhdistää ne vähäiset voimat, mitä täällä on. Demokratian sääntöjen mukaan lainsäätäjä tekee työnsä enemmistön ehdoilla. Eikä enemmistö ole koskaan asunut pohjoisen perukoilla.

Paula Alajärvi