Koko (vero)rahan edestä
Ei sitä näköjään 30 vuodenkaan patikointiharrastuksen perusteella ymmärrä ottaa huomioon olosuhteiden vaatimuksia. Sus siunakkoon Aslakin!
Sillä kertaa – eli mennä toissa kesänä – oli juhannuksen jälkeen sikakuuma. Tuolla Ivalojokivarressa, Kutturan kylässä. Jälkeenpäin kertoivat elohopean huidelleen 27 plusasteen tietämissä.
Mutta kun suunniteltu oli, ja sehän on kamalan tärkeää niissä hommissa, niin nostettiin rinkat selkään. Janojuomaa kulki mukana pari litraa puteleissaan. Semmoisen viikon mittaisen reissun reitti noudattelisi juoksevia vesiä niin, että jos neste loppuisi, olisi helppo kurvata koukkaamaan lisää.
Oli se pirun kuuma lähtö. Ja paarman pahalaiset ne piruja vasta olivatkin. Ei muistu mieleen vastaavaa ilmiötä vuosien varrelta. Ne pörräsivät kimpussa kuin sääskiparvi. Hiki hatussa paarustettiin hissunkissun, kunnes oli kurvattava kahvinkeittoon puron varteen.
Hyvä leiripaikka löytyi pikku lammen rannalta ja siihen nousi teltta. Aikanaan vetäydyttiin yöpuulle, heh. Makuupussiin ei ollut mitään asiaa, kunhan oli alustan pehmikkeenä. Sitten iskivät kauheat krampit molempiin koipiin. Molempien koipiin.
Eikä se vielä mitään. Kumppani pyysi tunnustelemaan pulssia ja meikäläinen oli havaitsevinaan, että tahti oli muuten tasainen, mutta joka neljäs lyönti jäi väliin. Mitä, mitä? Puhelimessa ei ollut kenttää – mitäs jos tarvitsisi äkkiä apua! Reittisuunnitelma muuttui saman tien.
Seuraavan päivän kuumimmat hetket makailtiin vähäisiä varjoja koivunkäkkäröistä etsien. Illalla lampsimme takaisinpäin Ivalojoen varteen. Ei vieläkään kenttää puhelimessa ja pulssihäiriö jatkui.
Neljäntenä päivänä tallustelimme rantaa pitkin kohti Kutturaa ja sitten yhdessä kohtaa kännykkään ilmestyi yksi pykälä. Tohtisiko, kehtaisiko, viitsisikö, voisiko? Soittaa 112:een…Mielessä oli kesä pari vuotta aiemmin, jolloin meidät haettiin erämaasta rajavartioston helikopterilla oman rytmihäiriöni takia. Taasko niitä pitäisi vaivata?
Lopulta painallus puhelimen näytöllä 112-sovelluksen kuvakkeeseen. Sen ansiostahan soittajan sijainti näkyy heti. Oireet kuvailtiin ja toisessa päässä luvattiin tulla paikan päälle tuota pikaa.
Siinä odotellessa jokea liukui alavirtaan verkkaisesti kanootti. Samalla alkoi voimistua Aslak-kopterin jyrinä. Kun melojapariskunta alkoi olla kohdallamme, nostin käteni ja suoran peukaloni ylös. Viitoin taivaalle ja huusin niin lujaa kuin jaksoin:
– Me meinataan liftata tohon!
Melkein saman tien helikopteri kaarsi joen ylle, teki kierroksen yläpuolellamme ja laskeutui pienelle suolämpäreelle. Jostain syystä kanoottiporukka ei jatkanut matkaansa, vaan pysähtyi katselemaan rantamme suuntaan.
Kopterista ramppasi paikalle pari miekkosta ja nainen, siis kaksi ensihoitajaa ja lentäjä. Lopputulos oli se, että hoitajat päättivät sydänfilmin otettuaan ottaa myös kumppanin kyytiin ja viedä Sodankylään terveyskeskukseen.
– Sinä et mahdu mukaan! lentäjätär totesi raa´asti. No, eikun ihmiset ja kamat koneeseen ja minä köpöttelemään kylään. Ei se pulssijuttu mikään vakava tapaus ollut eikä siitä kärsinyt potilas jäänyt hoitoon. Tapasimme illalla majoitusliikkeessä.
Retken saldo: perheessämme on Lapin julkisten pelastus- ja terveyspalvelujen käytön tilanne nyt 1-1. Yhdestä merivartijoita kaivanneesta ongelmatapauksesta mennä kesänä en kerro, kun se ei sattunut Lapissa.
Retken opetus: kannattaa tosiaan ladata se 112-sovellus puhelimeen, pelastajat näkevät heti, missä avun tarvitsijat ovat.
Retken jälkeinen toivomus: Aslak-helikopterin voisi rahoittaa verovaroin. Se on ainoa pelastushelikopteri, joka pyörii lahjoitusten varassa.
Ahti Koskinen, Helsinki