Marjakarhu
Tie nousi vaaranrinnettä. Koetin varoa veden syövyttämiä halkeamia ja arvaamattomasti esiin pistäviä kivenmuhkuroita. Jätin auton tien päässä olevalle levikkeelle. Otin ämpärin ja painelin polulle puiden sekaan.
Vanhalla hakkuuaukealla lainehti kultainen pilliheinä. Aukion reunassa seisoi vaaleanvihreällä jäkäläpitsillä kirjailtu metsänemännän nojatuoli. Mielikki vahti kiveltä, että männynpoikaset muistivat lopettaa telmimisen, kun ihminen astui metsän sisästä aukiolle. Puuntaimien pitää oppia puun olemus niin kuin lapsen pitää oppia ihmisen olemus.
Peukalonpään kokoiset mustikat taipuivat terttuina maatuvien kelojen ylle. Sain yhdellä raapaisulla puoli poimurillista auringon kuumentamia marjoja. Lintujen lounasaikaan asti oli täysin hiljaista. Sitten alkoi siritys, viheltely, naputus, huikkailu, naksahtelu ja laverrus. Se oli minun marjapaikkani.
Seuraavana päivänä huomasin järkytyksekseni, että levikkeellä oli kolme autoa ennen minua.
Thaimaalaisia?! Tallustin äreänä työmaalleni; siltä se minusta nyt tuntui. Suomalaisia sittenkin. Lähin pariskunta oli lähtenyt tositoimin liikkeelle täyttämään velvollisuutensa marjamätästä kohtaan. Molemmilla oli kaksi ämpäriä ja repun sisältä puunsi saavin ääriviivat.
- Vähän piirakkamarjoja emännälle, mies totesi.
Keskiviikkona oli parkkipaikka tyhjä. Lapin lennoston hävittäjät räjäyttivät taivaan halki, etuvasemmalta kuului pari kiväärinlaukausta. Sitten oli taas hiljaista. Metsä huokaili, napsahteli, suhahteli, puhui metsän keskinäisiä asioita, jotka eivät ole ihmisten maailmasta. Marjapaikka oli yksin minun.
Rupesin nolona miettimään, miten vasta löytämäni mustikkapaikka tuntui minusta jo omalta. Kesän kuluessa vierasmaalaisten marjanpoimintaa metsissämme oli arvosteltu yhä kärkevämmin. Mitä metsä ja marjapaikat ovat meille lappilaisille? Tietysti ovat aineelliset syyt, marjojen poiminta on tärkeää tuloa monelle, eikä omakaan pakastin saa olla tyhjänä. Mutta syyt saattavat olla syvemmällä. Metsä on lappilaisille paikka, johon tullaan kuin toiseen kotiin, hiljentymään, miettimään murheita ja iloja. Ei sinne odoteta vieraita – ei varsinkaan muusta kulttuurista tulevaa väkeä porukalla huutelemaan ja haravoimaan marjoja mielin määrin. Siis jättämään jälkiään porstuaamme ellei ihan pirttiimme. Ehkäpä presidentti Tarja Halonen oivalsi tästä jotain epäillessään, ettei Lapin marjakiistoissa ole kyse pelkästä kateudesta. Lapissa asuvat ovat tottuneet laajaan reviiriin, joka on välttämätön metsästyksestä ja kalastuksesta elantonsa saavilla. Ominaisuus on kulkenut geeneissä, eikä vuosisatainen käytäntö voi kovin nopeasti muuttua. Myös marjapaikat ovat osa ikimuistoista nautintaoikeutta.
Näillä selkosilla ei juuri ole ollut marjamättäistä kilpailua ennen viime vuosia. Vaikka järki mitä sanoisi, tarvitaan monen talven miettimisaika, ennen kuin muut marjastajat mukisematta hyväksytään Lapin metsiin.
Paluumatkalla, auringon viistossa valossa näin, miten etäisemmän vaaran rinnettä kapusi viisi pientä hahmoa ämpärit käsissään. Heidän perässään asteli valtava tummanruskea koira. Suurin koskaan näkemäni koira. Vai oliko se koira? Ja oliko se marjastajien mukana?
Paula Alajärvi