Pesemättömiä ei purematta niellä

Pesemättömät. Irene Piippola. Hansabook 2022.

“Eräänä kauniina kesäpäivänä Jumala päättää kylästellä Aatamin ja Eevan luona Paratiisissa. Hän ilmoittaa Aatamille tulostaan eikä Eeva ehdi kuin osan lapsistaan pestä kun Jumala on jo oven takana.” Ja tuosta noin olin imaistu tämän runoteoksen kyytiin rytinällä, eikä kirjaa enää kädestä voinut laskea. Nämä olivat Piippolan runoteos Pesemättömien ensimmäiset lauseet.

Pesemättömät on runoteos, jossa fakta ja fiktio yhdistyvät maagisella tavalla. Kuten jo aloituksesta voi arvata, on uskonto yksi teemoista. Lestadiolaisuuden syntymailla liikutaan ja uskon asioista puhutaan terävästi. Mutta lestadiolaisen uskon ja uskomusten seurana on myyttisiä mytologioiden hahmoja, kuten maahiset, Kalevalasta tuttu vesien emäntä Vellamo ja tietysti tavan ihmiset pakanallisine aatteineen. Tuntuu mehukkaalta lukea näiden elementtien sekoituksia, sillä ovathan myyttisten ja uskonnollisten tarinoiden alkuperät samankaltaisia.

Runoissa on oman tulkintani mukaan enimmäkseen samankaltaisia teemoja, mutta puhuja ikään kuin muuttuu runojen välillä. Kerronta on välillä kirjakielistä ja välillä murteellista, mikä korostaa rahvaan ja pyhän puheen eroja. Teemat pyörivät ihmisyyden ja sen vajavaisuuden ympärillä, ja näyttävät, kuinka ihmisen vajavaisuudelle ei uskonnossa ole juurikaan tilaa. Maahisten maailmassa, joka minulle näyttäytyy tavallisen uskonnottoman käytännönläheisenä elämänä, on kevyemmät säännöt ja ihmisyyden rajat rennommat. Ollakseen hyvä ei tarvitse olla täydellinen.

“Met olema liha jota sie himosit
ja sitten kielsit
ja kirosit

Nyt olet meän maassa”

Pesemättömiä täytyy pureskella vielä pitkään. Jokaista kohtausta pitää jäädä maiskuttelemaan eikä tästä kertalukemalla selviä. Kunhan hengästymiseltäni kerkiän, luen kirjan uudelleen ja töngin hampaiden koloista vielä sen viimeisetkin maut.

Kerttu Korhonen