OVIA JA AVAIMIA – RUNOUTTA OMAISHOITAJAN ARJESTA

Katuosoite oli tallella, mutta mitä se auttoi. Paksuun tykkylumeen kietoutuneet kynttiläkuuset kätkivät talot ja tuisku oli peittänyt tienviittojen nimet. Nousin autosta ja yritin pommittaa lumipaakuilla kylttien tekstejä esiin. Vasta kun nousin palteelle ja raaputin lastalla, löysin tien runoilijan kotiin.

On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija, sanoi Erno Paasilinna. Omaishoitaja Lea Poikela elää sellaista elämää ja tekstiä syntyy. Eikä mitä tahansa tekstiä, vaan runoutta, jolla Lea voitti vuoden 2005 Runo-Kaarina kilpailun teoksellaan Ovia ja avaimia.

Milloin sinä viet meidät täältä kotiin?

äiti kysyi.

Toukokuun viidestoista

minä sanoin

ja lupasin pitää huolta.

Lea Poikela haki 88-vuotiaan rullatuolissa olevan äitinsä ja 89-vuotiaan alzheimerin tautia sairastavan isänsä vanhaan lapsuudenkotiinsa Kuivaniemelle. Sinne Villa Landelle / isäni maille.Vanhemmat olivat olleet hoivakodissa, jossa äiti kuihtui ja isä itki.

– En voinut kattoa niitä siellä vanhainkodissa. He saivat kaiken, ruuan ja hoidon, mutta se ei riittäny. Heillä oli paha olla ja siksi minullaki oli paha olla.

– Tiesitkö mitä lupasit ja mihin sitouduit?

– Ei, en. Kun menin hakemaan vanhempiani hoivakodista, minulle sanottiin painokkaasti, että olet nyt heistä vastuussa ja annettiin esitteet käteen. Pistin ne hämmentyneenä laukkuun. Vastuussa tietysti, mutta millä kaikella tavalla?

Ei minun tartte kaikkia töitä tehä

Lean koti on Rovaniemellä Nivankylässä, jossa asuu mies ja 8-lapsisesta katraasta vielä kaksi. Lastenlapsiakin on jo syntynyt, joten on oltava myös mummona. Ennen omaishoitajaksi alkamista Lealla oli rieskaleipomo, jossa syntyi jopa 800 rieskaa yössä. Vuonna 2002 Lea valmistui Lapin yliopistosta kulttuurikuraattoriksi. Hän harrastaa myös maalaamista ja on Kuvataideyhdistys Maahisten puheenjohtaja. Lean kirjoittamisen koti on Lapin Kirjallisuusseura.

Matkaa Rovaniemen kodin ja Kuivaniemen välille kertyy 150 kilometriä, pahimmillaan jäätä, räntää, rapaa, rekkoja, poroja…Hän on kolme viikkoa kuukaudesta vanhempiensa luona ja viikon Rovaniemellä. Molemmissa paikoissa tarvittaisiin kaiken aikaa. Väsymyksen, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunnot seuraavat mukana. Syyllisyys siitä, kun on niin paljon poissa kotoa.

Illalla

minä olin lopussa

ja yksin

vaikka minulla oli oikeus riittävään

oikea-aikaiseen tukeen ja turvaan.

Oikea-aikainen tapaninpäivän ilta.

Eikä muuta tukea ja turvaa

kuin omat käteni

joihin minä nojasin pääni.

– Miten huolehdit itsestäsi, ettet aivan liiskaannu velvoitteidesi painon alle, kysyn.

– Ei minun tartte kaikkia töitä tehä, vastaa Lea napakasti. Omaishoitajien pitäisi osallistua tukiryhmien istuntoihin, mutta en mene sinne. Annan sen ajan itselleni, kirjoitan, maalaan tai käyn runoilloissa.

Ovia ja avaimia

Kännykkään kytketty turvapuhelin voi hälyttää milloin tahansa, öisinkin jopa parin tunnin välein. Aina on lähdettävä katsomaan, mitä on tapahtunut. Lea asuu omassa huvilassa vanhempien pihassa, mikä kuitenkin tekee kirjoittamisen mahdolliseksi.

Lea on viettänyt lapsuutensa samassa pihassa, joen varrella. Nyt ovat vanhemmat hänen hoivissaan. Tilanne herkistää lapsuusmuistoille, myös kipeille ja jo arpeutuneille haavoille. Lea kuvaa rohkeasti tilanteen synnyttämää tunteiden kirjoa.

Kesällä minä työnnän äidin jokeen

rantaheinien alle

ja sanon

etten minä ole saanut keskenmenoa

ainakaan viime aikoina.

Minä olen vain paska.

Täys sellainen.

Mutta äiti on rakas ja isä, johon suhde on ehkä syvempi.

Lea oli tottunut olemaan äidin voinnista huolissaan, mutta muutos isässä oli aluksi järkyttävää.

– Isä oli aina niin tarkka kaikesta, pukeutumisesta ja tavaroistaan. Nyt hän napittaa takin väärin, jos yleensä pukeutuu. Ei edes välitä. Mutta se ei enää järkytä, kun tiedän, että se johtuu taudista, Lea sanoo.

Sairauteen kuuluvat pelot ja harhat, persoonallisuuden muuttuminen. Maailma on täynnä varkaita, vintillä kummituksia ja sängyn alla kärpäsiä ja jotain vihreää… Siihen auttaa lukitseminen, piilottaminen ja tavaroiden sitominen kiinni. Päivät kuluvat kadonneita tavaroita etsiessä, ne ovat vieneet jo kalatkin joesta ja linnut metsästä.

Isä oli sitonut piirongin parteen

niin kuin lehmän.

Katsoin kauan oranssinpunaista köyttä

ja rupesin pikkuhiljaa tajuamaan

ettei isä ollut entisensä.

– Tämä on kuitenkin antanut enemmän kuin ottanut, syventänyt ajatusmaailmaani, Lea sanoo. Tauti sulkee portteja isän päässä, mutta minulle tämä tilanne on avannut oven kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen.

Tauti on vielä kesken

Elämä on kuitenkin muutakin kuin taudin kanssa kamppailua. Lean neljäs lapsenlapsi syntyy, ruusukortteja tulvii merkkipäivinä, vieraita käy. Huumori höystää arkipäivää, jonka vakavuus voisi muuten lannistaa. Vuodenajat vaihtuvat, luonto ympärillä herättää myös lyyrisiä tuntoja: ruohikossa kulkee lämmin tuuli ja katse etsii Saturnusta.

Isä näki hankea pitkin kulkevan laivan.

Se haki minun sieluni huvilalta

nousi ilmaan

ja katosi.

Mutta minä en kadonnut minnekään.

Ei Lea mihinkään voikaan kadota, sillä tauti on vielä kesken ja hän on päättänyt dokumentoida sen loppuun asti. Lea elää vahvaa arkea ja runoilijana väkevää aikaa. Hän lupailee teokselle jatkoa.

Leasta ja hänen vanhemmistaan on tekeillä myös dokumentti, joka näillä näkymin on tulossa TV 2:n Täällä Pohjantähden alla -sarjassa vuonna 2007.

++++

Kaarinan kaupunki järjestää vuosittain valtakunnallisen tapahtuman, Runo-Kaarinan, joka on runokilpailu esikoisrunoilijoille. Voittaja julkistetaan Turun kirjamessuilla ja palkintona on teoksen kustantaminen. Vuonna 2005 kilpailuun osallistui 182 kokoelmaa, joista parhaaksi arvioitiin Lea Poikelan Ovia ja avaimia. Teosta on saatavana tekijältä ja Kaarinan kaupungilta.

Myös vuoden 2003 Runo-Kaarinan voittaja oli lappilainen, Kemijärvellä asuva Teija Kortelainen.

Hänkin kuuluu Lapin Kirjallisuusseuraan.

Paula Alajärvi

Kuvat Paula Alajärvi

Voisikohan ingressi olla alku, kun etsin tietä Lean kotiin?

Tärkeitä lauseita: Kun menin hakemaan vanhempiani hoivakodista, minulle sanottiin painokkaasti, että olet nyt heistä vastuussa ja annettiin esitteet käteen. Pistin ne hämmentyneenä laukkuun. Vastuussa tietysti, mutta millä kaikella tavalla?

Omaishoitajien pitäisi osallistua tukiryhmien istuntoihin, mutta en mene sinne. Annan sen ajan itselleni, kirjoitan, maalaan tai käyn runoilloissa.

Lea on viettänyt lapsuutensa samassa pihassa, joen varrella. Nyt ovat vanhemmat hänen hoivissaan. Tilanne herkistää lapsuusmuistoille, myös kipeille ja jo arpeutuneille haavoille.

Päivät kuluvat kadonneita tavaroita etsiessä, ne ovat vieneet jo kalatkin joesta ja linnut metsästä.

Tauti sulkee portteja isän päässä, mutta minulle tämä tilanne on avannut oven kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen.