Minun Lokkani

Muistan vieläkin, miltä tuntui saapua ensimmäisen kerran Lokkaan. Sodankylästä lähdettäessä tie muuttui Kelujärven jälkeen kapeaksi, mutkaiseksi ja mäkiseksi. Tuntui, ettei koskaan tiennyt, mitä mutkan takaa eteen ilmestyisi. Tanhuan kylän jälkeen käännyttiin vasemmalle ja tie leveni. Matka tuntui pitkältä: ihmettelin, oliko tien päässä todellakin asutusta, enkä osannut kuvitella mitä Lokasta löytäisin. Lopulta tien varrella alkoi näkyä tuntureita aapojen takana, muutamia mökkejä, muutamia tienristeyksiä ja muutamia taloja. Niiden jälkeen tuli tienviitta, ”Lokka 2 km”. Käännyttiin kohti Lokan kylää ja ajettaessa patotietä pitkin oikealla puolellani Lokan järvi kimalteli suurena ja rauhallisena Nattaset pohjoisina vartijoinaan. Sydämeni sykähti ja tuntui, että olin tullut kotiin. Lokasta löysin rakkauden, sielunmaisemani ja sydämeni rauhattomuus hellitti. Niin alkoi minun tarinani Lokassa.

Aluksi muuttoni aiheutti ihmetystä. ”Lokka, miten se kuulostaa niin tutulta?” kyselivät ystävät ja sukulaiset. ”Eikös siellä ole se tekoallas, Lokan tekoallas?” jatkoivat ystävät ja sukulaiset. Minä myöntelin ja nyökyttelin kiivaasti, en oikein muuta itsekään osannut Lokasta vielä sanoa. ”Kenenkäs tyväriä sie olet?” kyselivät kyläläiset. ”Onpa mukava, että saahaan nuoria tänneki kylhän asumhan”, jatkoivat kyläläiset. Taas minä nyökyttelin myöntävästi, kun en oikein muuta osannut asiaan kommentoida. Pikkuhiljaa kylä kuitenkin otti minut omakseen, suruineen ja iloineen, rytmitti arjen vuodenaikojen mukaan. Niin se vain elämä asettui uomiinsa ja juurrutti minut Lokkaan.

”Vieläkö sinä siellä Lokassa asut?” kysyi tuttava hämmentyneenä vuoden päästä. ”Miten sinä siellä Lokassa pystyt asumaan, etkö sinä jo tulisi sieltä pois?” kysyi tätini ihmetellen. ”Onko siellä edes mitään harrastusmahdollisuuksiakaan?” kysyivät ystävät. Minä se vain nyökyttelin ja myöntelin: ”Kyllä, asun vieläkin kotonani Lokassa”, ”Kyllä, kyllä, kiitos kysymästä, hyvin pystyn kotona asumaan” ja ”Kyllä, harrastettavaa olisi enemmänkin, jos vain aikaa joka harrastukselle riittäisi”. Vastaan sain aina hämmentyneen hiljaisuuden. ”Onpa eksoottista, vau! Minä en varmaan pystyisi asumaan siellä, vaikka olisihan se toisaalta hienoa”, totesi Helsingissä asuva ystäväni. ”Oletko sinä onnellinen?” kysyi paras ystäväni. ”Kyllä minä olen”, vastasin. ”Se on sitten tärkeintä, älä niistä muista ihmettelijöistä ja uteliaista välitä”, ohjeisti paras ystäväni. Päätin jättää utelut siitä lähtien omaan arvoonsa ja nauttia elämästäni. Tunnuin olevan kummajainen, kun olin ruuhka-Suomen sijaan opiskelujen jälkeen ottanut suunnaksi pohjoisen.

”Eihän täällä ole ketään missään!” ihmetteli tätini käydessään vierailulla keskikesällä. Heinät heiluivat auringonpaahteessa, järvi liplatteli tyynesti ja vieno etelätuuli puhalsi. Minua alkoi naurattaa. Ketään ei tosiaan näkynyt kylänraitilla missään: ei padolla, ei luiskassa, joka johdattaa kaupalle, ei rannalla. Ei se sitä kuitenkaan tarkoittanut, etteikö kyläläisiä olisi. Tajusin itsekin vasta silloin, että kylä tosiaan saattoi vaikuttaa autiolta. Ei se sellainen kuitenkaan ollut. ”Mitä täällä oikein voi tehdä?” jatkoi tätini ihmettelevästi. Pohdin asiaa hetken ja mietin, mitä me kesäisin teemme. Kalastajat ovat päivät järvellä, poromiehet ja metsurit metsässä. Naiset tekevät mm. käsitöitä ja kotihommia, kuka mitäkin. ”Kummallista, kun ei näy ketään missään”, totesi tätini. Ajattelin mielessäni, että menepä hilla-aikaan minne tahansa, niin aina näkyy jonkun naama jossakin. Et sellaista paikkaa löydä, jossa sinua ei joku näkisi tai jossa et keneenkään törmäisi. Tajusin, että kylän rajat olivat tädilleni paljon suppeammat kuin itselleni muodostuneet kylän rajat. Hän näki mielessään metsätiet, vasanmerkitys- ja erotuspaikat, sieni- ja marjastuspaikat ja metsästysmaat jo korpena. Minä pidin niitä kylään kuuluvana luonnollisena osana ja kyläläiset olivat mielestäni silti ”kotona”, vaikka olivatkin kilometrien päässä kylästään.

”Inhottavaa aikaa tämä syksy, ei mitään tekemistä ja on niin pimeääkin”, sanoi ystäväni puhelimessa. Minua alkoi naurattaa. Olin aamulla herännyt ennen auringonnousua ja painunut metsälle. Olin lukenut metsästyskortin, ampunut karhukokeen menestyksekkäästi ja vihdoinkin oppinut maita sen verran, että pystyin itsekseni kulkemaan hirvimetsällä. Aamu oli tyypillinen aamu, vähän pakkasta ja jängällä ritisi ja ratisi korsien painuessa kasaan askelteni alla. Korpit huutelivat, aurinko alkoi nousta ja ilmassa oli pakkasen viime rippeitä. Jossakin rasahti ja käännyin hitaasti katsomaan. Rasahti lisää ja kuului möökimistä. Jännitti. Hirvi tuntui tulevan korven keskeltä suoraan kohti minua. Istuin hievahtamatta ja odotin. Lehdet kahisivat. Kohahdus. Odotin lisää. Aurinko nousi ja minä vain odotin. Lopulta luovutin, kävelin mökille ja kuuntelin kävellessäni, kuinka teeret ukuttivat läheisellä jängällä. Kotiin ajellessa päätin, että vielä minä sen hirven näistä metsistä kaadan.

”Miten siellä kaamoksessa mitään näkee?” ihmetteli äitini asuessani ensimmäisiä vuosia Lokassa. Näkeehän sitä, eihän kaamos täysin pimeää aikaa ole. Vähäinen valo heijastuu lumesta ja saa joka paikan hohtelemaan sinisenä. Jos pakkasta on oikein reilusti, enemmän kuin 30 astetta, padolta näkyy taivas mahtavasti vaaleansinisenä ja – punaisena, joskus myös kuu roikkuu hyvin alhaalla täysikokoisena. Entäs revontulet? Ne vasta mahtavasti välillä loimuavatkin! On leiskuvaa vihreää ja purppuraa, liekkien tanssia pitkin taivaankantta.

Niin se aika meidän pienessä kylässä kuluu, touhuten ja värkäten, päivä kerrallaan. Välillä järvi myrskyää, välillä on tyyntä, mutta yksi asia ei muutu – eteenpäin mennään eikä menneisyyttä jäädä ruikuttamaan. Sitä meillä Lokassa ei osata, täällä Sompion sydämessä on selvitty niin pienistä kuin suurista vastoinkäymisistä ja selvitään vastedeskin. Painopää- ja Vuoltistunturi vartioivat ja suojelevat tyynesti Lokan kylää idässä, Nattaset ja Saariselän tunturijonot pohjoisessa, lännessä Koitelainen. Etelään virtaa Luiro. Padolle tullessa pitkän automatkan jälkeen yhä edelleen sydämeni sykähtää joka kerta järven avautuessa laajana metsän keskeltä eteeni. Minä olen kotona.

Tanja Pyhäjärvi

Lokkalainen kirjoittaja