Artikkelit

Tarinoita vuosien varrelta

Yön tummaa taivasta vasten minä kurkiauran näin,
yön tummaa taivasta vasten sen lentävän etelään päin.
Minä tunsin kaipaavani lailla lintujen,
minä tunsin kaipaavani pois kauas jonnekin.
– Rauni Pulska 1991

Se alkoi Rösölänperän Ruppanoissa vuonna 1984. Silloin sain kokea todellisen pistoksen teatterista. Yli kolmekymmentä vuotta sitä on kestänyt. Monet tuulet ja tuiskut, ilot ja surut. Kuinka monet kerrat lähdinkään harkoista itkien kotiin ja ajattelin, että tämänhän pitäisi olla hauskaa, mutta ei. Silloin päätin, etten palaa sinne enää, lopetan, mutta aina vain lähdin harkkoihin. Harjoittelupaikat olivat minkä missäkin, kunnantoimiston valtuustosalista jos jonkinlaisiin paikkoihin. Joskus tuntui, että meitä ei oikein hyväksytty mihinkään. Lopulta saatiin vanha kunnantoimisto harjoittelupaikaksi ja siellä oli myös tilat puvuille ja lavasteille.
Poronmakkarakeitto, Lumikki ja seitsemän kääpiötä harjoiteltiin ja esitettiin Kisakartanossa, se oli seurain tanssitalo. Lumikissa oli mukana myös minun omia lapsia ja tyttären tyttö. Matkan varrelle mahtuu monenlaista näytelmää. 90-luvulla alkoi televisiossa Kauniit ja rohkeat. Ruppanat oli tietysti ajan hermolla. Kovaa huutoa oli Poropalkisen kaunhit ja rohkiat. Minun rooli oli Lotjan Raili (Brooke), olin ainoa ”valakko”. Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin kyllä ohjaajalla pitää olla silmää, että hän näkee, kuka sopii mihinkin rooliin. Nuorempana minun roolit oli aina vähän ”vampahtavia” tai iloluontoisia, mutta ei se haitannut, ajattelin että tämä on näytelmää.

Unohtumaton vierailu Floridaan

Vuonna 1997 oltiin Suomi-Seuran vieraina Lake Worthissa Floridassa kaksi viikkoa. Siellä esitettiin kahta näytelmää Varsitien varrelta ja Kaunhit ja rohkiat. Kyllä täytyy sanoa, että ei koskaan tule sellaista aikaa, kun se oli silloin. Aamu alkoi haitarimusiikilla uima-altaalla. Mukana oli kaksi tai kolme haitaristia ja aina soi. Päivällä uitiin meressä ja illalla altaassa. Se oli jotain ihmeellistä, taivas tähtiä täynnä, ilma ja vesi lämmin, me maattiin altaassa keskellä yötä.
”Aika entinen ei koskaan enää palaa…” Onhan se kyllä niinkin, että aika kultaa muistot. Nyt kun ikää on tullut lisää (vanha en ole) niin roolitkin ovat muuttuneet. Mielellään näyttelee oman ikäistä – tai ei tarvi näytellä – on vain oma itsensä. Niin sanoi Taivaantulien ohjaajakin: Älkää näytelkö.

Rooleja Ruppanoitten näytelmissä

Ruppanoitten Emo-näytelmässä esitin sokeaa äitiä, joka istui pyörätuolissa näyttämöllä melkein koko ajan. Äiti yritti saada aikamiespojan elämään omillaan. Hän tekeytyi sokeaksi, kun loukkasi jalkansa ja joutui pyörätuoliin. Kaikki vanhainkodissa uskoivat hänen sokeuteensa, paitsi armeija-aikana seonnut Höpsy-Lasse. Monien kommelluksien jälkeen salaisuus tuli ilmi. Niinhän se on tässä elämässäkin, mitäpä sitä ei tekisi lastensa hyväksi.
Näytelmässä Unikuvia näyttelin talon vanhaa emäntää Katria. Tämä näytelmä sijoittuu vuosille 1968 – 69, silloin Lapissa oli kato. Ehkä osaksi se oli syy, miksi niin monet lähtivät Ruotsiin töitä hakemaan. Myös näytelmän Juho muutti Ruotsiin, mutta hän ei koskaan sopeutunut Ruotsin malliin. Hän sortui viinaan, se oli lopullinen tuho, ja siinä samalla meni kotitilakin kurkusta alas. Isä sairastui ja kuoli. Katri joutui lähtemään vaivaistaloon. Ella, Juhon tytär, jäi mummon avuksi. Olihan heillä kyllä naapurin Kalevi perään katsojana ja auttajana. Kalevi oli todellisuudessa Ellan isä. Vanhaemäntä Katri sen vain tiesi, mutta hän ei ollut kertonut kellekään. Kun Kalevi yllättäen kuoli, kaikki salaisuudet paljastuivat.

Bermudan kolmio

Vuonna 2004 Sodankylän Sottu-teatteri etsi henkilöitä Siunattuun hulluuteen. Hetihän se alkoi kiinnostaa ja lähdin tietysti mukaan. Siunatussa hulluudessa olin mukana useammassa pienessä roolissa. Oli Ilmasta rahaa, Kadonnut laulu, Gufittaren valtakunta ja monta muuta. Auringon syntymäpäivissä olin itse Äiti aurinko. Kyllä sen on täytynyt olla hauskaa, kun jaksoi ajaa 200 kilometriä mukin ja tehtiin vielä lavasteita kotona ja Sodankylän paloasemalla.
Sitten matka jatkui Kemijärvelle. Luin Vipusesta, että Kemijärvellä alkaa kansalaisopiston näytelmäpiiri. Missäpä paska muualla kuin rattaassa! Taisin minä sanoakin, että tämä on niin kuin Bermudan kolmio. Kemppateatterissa aloitettiin Viisaalla neitsyellä. Siellä on ollut jos jonkinlaista, on keitetty myrkkyjä, kaislikossa on suhissut ja monta muuta. Ohjaajia on ollut monenlaisia, on ollut oikein mielenkiitoista työskennellä heidän kanssaan. Kaikilla on ollut erilainen tapa ohjata, ja monesti siitä näyttelijäkin saa uutta oppia. Kokemattomat ja nuoret ohjaajat eivät osaa ajatella, että me ollaan jo iäkkäitä, eivätkä repliikit tartu niin helposti kuin nuorilla. Antakaa meidänkin vielä yrittää, jos on haluja.
Vuosina 2016 – 2017 tehtiin Lyyli. Kirjan kirjoittaja totesi heti kätellessämme, että sinä olet Lyyli, olet Lyylin näköinenkin. Kauhistuin ensin, mutta päätin tehdä parhaani. Lyylin rooli on ollut haastavin, siinä tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, koko ajan piti olla ”hereillä”. Näytelmässä oli jotakin omaa ja tuttua, aivan kuin se olisi minusta kirjoitettu. Lyyli oli suorasanainen: jos hän ei pitänyt jostakin asiakkaasta, hän ei myynyt mitään, vaan käski ulos liikkeestä. Vastoinkäymisiä Lyylillä oli, mutta niistä hän selvisi ronskilla huumorilla.
Niinhän se on tässä elämässäkin, vaikeudet on tehty sitä varten, että ne pitää voittaa. Jos sinä kaadut, eihän siihen ole muuta konstia kuin nousta ylös ja jatkaa eteenpäin.

Lavasteita ja laulukilpailuja

1990-luvun lopulla kävin puuartesaanikurssin. Se on lisännyt kiinnostusta lavasteitten tekoon. Lyyli-näytelmäänkin tehtiin kaikki lavasteet kotona. Navetasta olen kunnostanut verstaan. Ei se lämmin ole, mutta kyllä tarkenee tehdä töitä. Onneksi oli kesä. Navettakamarissa on lämmitys, jos tarvii maalata. Kylläpä sen useasti kuulikin: Rauni sinä teet sitten lavasteet. Oli se niin outoa – muutaman kerran, kun luettiin tekstit, heti alkoi nousta kuva lavasteista. Lopullisesti ne sitten tehtiin ohjaajan kanssa.
Laulamisesta olen aina pitänyt. Sekakuorossa olen ollut ainakin kolmekymmentä vuotta. Näytelmien rooleissakin on aina ollut laulua. Olen osallistunut jos jonkinlaisiin laulukilpailuihin, lavatähti, tähtiartisti ja karaoke.
Vuonna 2013 osallistuin valtakunnalliseen Tähtiartisti-kisaan. Tuliaisina oli toinen sija Kreivitär-sarjassa. Kyllähän se niin on, että niin kauan, kun jalat kantaa ja pää pelaa, en minä näitä hommia lopeta. Lyylikin sanoi: Sitte kun sen aika tulee, niin heittäkää tämä raato johonkin monttuun. Juhlitaan nyt, kun minä vielä elän.

Rauni Pulska
Harrastajanäyttelijä
Raunin seuraava rooli on Rösölänperän Ruppanoiden Inttimuisto-näytelmässä, jonka ensi-ilta on lankalauantaina 30.3.2018 klo 19 Savukosken koulukeskuksessa.

Kaaoksesta kaamokseen

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät.

Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet.

Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä vitsiksi, kunnes tajusin todeksi. Polaariyö on todellakin allergisia reaktioita, aivojumitusta, fobiaa ja apatiaa aiheuttava luonnonilmiö, jota on syytä tarkastella tarkemmin.

Valitettavasti oma tarkastelunäkökulmani on ehkä hieman poikkeava ja jopa puolueellinen. Itsehän koin kaamoksen pelkästään huumaavana ja hurmaavana. Hekumoin ja hehkutin pimeää kautta kaikille, jotka vain hehkussani tavoitin. Kaamos rauhoitti kaaokseni. Se antoi luvan hiljentymiseen, pysähtymiseen, nyhjöttämiseen ja kyhjöttämiseen, kynttilöiden vimmaiseen sytyttelyyn, rapinapeittoon kääriytymiseen, teen liialliseen lipitykseen ja runojen sarjatuotantomaiseen rustailuun. Olkoonkin kieroutunutta, mutta minua pimeys ja pakkanen ovat omiaan inspiroimaan ja antamaan lisävirtaa arkeen.

Ymmärrän myös masennusnäkökulman. Omalle mielenterveydelleni toukokuu on kuitenkin kuukausista julmin. Kalsea kevätaurinko työntää lonkerosormensa läpi säleiden, penetroi pimennysverhot ja pakottaa heräämään ennen kukonlaulun aikaa. Tuokiokuva toukokuisesta torstaista: Nousen keittämään kahvia kello neljä. Valvon väkisin ja yritän kirjoittaa, koska uni ei valon takia tule. Rättiväsymys yllättää puolen päivän aikaan. Otan torkut. Jatkan töitä. Seuraava uniaalto iskee minut kanveesiin iltapäivällä. Silloin ei enää – eikä vielä – voi nukkua. Niinpä kittaan kahvia, käyn lenkillä silmät ristissä ja nieleskelen väsymyksen kurkunpäähän nostattamia kiukunpuuskia henkitorveen. Se on väärä kurkku. Liika kirkkaus menee minulla juuri sinne.

Sisällä oleminen ei tunnu kesällä oikeutetulta ollenkaan. Hurmaavuudestaan huolimatta yöttömät yöt aiheuttavat minussa levottomuutta, aikaansaamattomuutta ja ulkonaolemispakkoa. Valoisina kesäpäivinä minua riepoo ristiriita: yhtäältä halu paneutua sisätiloissa suoritettaviin askareisiin ja projekteihin ja toisaalta pakottava tunne siitä, että parasta olisi luikkia ulos kesämekossa avojaloin piknik-kori olalla heiluen. Älkää siis käsittäkö väärin: rakastan Lapin kesää. Säikähdin vain vähän sen armotonta, kaiken paljastavaa kirkkautta. Kaamosaikaan olen elementissäni. Tästä ristiriidasta huolimatta – tai sen vuoksi – jään.

Maria Paldanius

Lumi on ukkoainesta

”Minä piirrän miehen. Ensin pään. Miehellä on hattu päässä.
Hiuksia en näe. Korvia en myöskään näe. Selkää en myöskään näe.
Minä piirrän silmät ja suun. Mies tanssii ja nauraa. Miehellä on pitkä nenä.
Hänellä on keppi kädessään. Hänellä on myös kaulahuivi kaulan ympäri. On talvi ja on kylmä.
Kädet ovat voimakkaat. Jalat ovat myös voimakkaat. Mies on lumesta.
Hänellä ei ole päällään housuja eikä takkia. Mutta hänellä ei ole kylmä. Hän on lumiukko.”
(Johannes Schumann, Book 2 suomi-arabia aloittelijoille. 2011)

Lumi on lasten talvileikkien ikivanha materiaali, joka tuottaa iloa sukupolvesta toiseen. 80-luvun alkupuolella Hannu Similän karhut ja liukumäet olivat lasten ilona Hetassa Enontekiön kunnan rivitaloilla. Tällä vuosituhannella puolestaan Tapio Huttunen on vuosittain hartiavoimin rakentanut lumilinnan,Tapsan Talvipalatsin, kotipihalleen Leppäjärvelle. Vuontisjärven kylälle on tehty talkoillen jäälyhtyvalaistus vuoden pimeimpään aikaan, vain muutaman esimerkin Enontekiön eri kylissä toteutetusta yksityisestä lumirakentamisesta mainitakseni.
Katariina Angeria kiersi kirjastoauton mukana eri kylissä joulukuussa 2014 lumiukoksi pukeutuneena tanssi- ja runoteoksellaan ”VALOna Pohjoiskalotilla”, mistä tarkemmin Jänkä-lehdessä 1/2015.

Aikuiset ovat myös hyötykäyttäneet lunta ja jäätä. Perinteisesti lumi ja jää ovat auttaneet lämpöeristyksessä ja kulkemisessa. Syystalvella lunta odotellaan ja kasataan asuintalon kivijalan viereen ja keväällä sitä lapioidaan pois, ettei sulamisvesi mene talon rakenteisiin. Lumikiepit ovat toimineet tilapäisinä majapaikkoina ja suojina huonon kelin sattuessa. Kesällä kalat ja marjat ovat säilyneet hyvin palsaan kaivetussa ”pakastimessa”.
Kotitarvepuun ja heinän tai kortteen kuljetukset on tehty talvikelillä. Markkinat järjestettiin talviaikaan, nisujauhot kulkivat keveästi hankea pitkin.

Enontekiöllä on järjestetty ainakin 30 vuoden ajan lumenveistokilpailuja ja -kursseja. Yksittäisiä teoksia on tehty eri juhlatilaisuuksiin, mm. Hetan Musiikkipäivien tunnus kirkonmäelle, Lillehammerin olympiarenkaat Skibotniin ja presidentti Martti Ahtisaaren pää Hetan koulukeskuksen pihalle. Tehtiinpä virastotalon pihalle myös hyvin ilmastoitu tupakkahuone. Näiden lisäksi on ollut kolme merkittävää lumirakentamishanketta: Arktinen Jäädraama vuosina 1990 – 1991, Hetan lumilinna vuodesta 1996 alkaen ja jääkirkot vuonna 2001.
Enontekiöläinen lumen- ja jäänveistomestari Jaakko Paajanen on kouluttanut uusia ammattilaisia eri puolilla Lappia. ”Sarvijaakko” kertoo jäänveistosta vaihe vaiheelta kirjassa Arctic à la carte, jonka on toimittanut Manne Stenros vuonna 2008: ”Jää on parhaimmillaan läpinäkyvää ja kirkasta. Jokainen jääpala on kuitenkin erilainen ja ilmakuplien kuvioima. Valaiseminen antaa jäälle uusia ja ennalta arvaamattomia muotoja.” Jäähirsitekniikkaa puolestaan kehiteltiin jääkirkkohankkeen puitteissa.
Revontuli-Opiston kautta olemme innostuneet lumivärjäyksestä: kankaat alle, lunta päälle ja siihen väriä. Jee!

Arktinen Jäädraama

Lapin lääninhallituksen hankerahoituksen turvin talviteatteri-idean äiti Lilja Kinnunen-Riipinen käsikirjoitti ja ohjasi enontekiöläisen ja lappilaisen yhteistyön voimannäytteen, Arktisen Jäädraaman, jonka ensi-ilta oli joulukuussa 1990. Musiikin sävelsi ja soitti kanttori Risto Vähäsarja. Jäärakenteet tekivät Hannu Similä ja Jaakko Paajanen yhdessä Enontekiön VPK:n kanssa. Valaistuksesta huolehti Lapin Alueteatteri ja äänentoistosta Lapin Radio. Hyvin keskeisessä roolissa olivat eri kylien koululaiset, opettajat ja oppilaitten vanhemmat, jotka valmistivat mm. rooliasut. Projektisihteerinä toimi Tiina Viik. Esitykset toteutettiin Hetassa pimeässä, talvisessa metsässä.
”Arktinen Jäädraama kuvaa ihmisen ja luonnon uutta kohtaamista, jossa arktinen tumma sini saa koskettaa kiireisesti eteenpäin kulkevaa ihmistä. Jäädraaman elementit ovat valo ja pimeys, maa ja taivas, tähdet ja revontulet, lumi ja jää sekä jäisessä luonnon katedraalissa soivat urut.”
Vuonna 1991 esityksiä oli hiihtolomaviikolla ja vielä pääsiäisen aikaan.
Hankkeen päättyessä oli suuria suunnitelmia: seuraavaksi laserit tunturin huipulle! Vaan nyt on kulunut neljännesvuosisata: joulukuun alussa 2017 Saana valaistaan.

Hetan lumilinna

Kun Hetan joulucharterlennot olivat alkamassa, Risto Anunti kävi tutustumassa Jukkasjärven lumilinnaan ja aloitti toimintansa linnanherrana aluksi Lavaste- ja ohjelmapalveluyrityksen ja myöhemmin Hetan Lumilinnan Elämysreissut Oy:n puitteissa.
Ensimmäiset viisi linnaansa Risto teki luonnonlumesta vanerista taivutettujen muottien päälle ja sen jälkeen lumettamalla, suuria ilmapalloja muistuttavien kupolimuottien päälle. Ensimmäisissä lumilinnoissa oli somisteena täytettyjä eläimiä, jotka pian vaihtuivat Jaakko Paajaselta tilattuihin upeisiin jääveistoksiin. Ensimmäiset lumilinnat sijaitsivat kala- eli lentosatamassa, sitten Hotelli Hetan läheisyydessä ja viime vuosina Vuollikassa lähempänä lentokenttää.
Stenroosin kirjassa kuvataan: ”Lumen kuljettamisen sijasta lumirakentaminen tapahtuu pääosin keinolunta valmistamalla. Lumitykkien avulla valmistettava keinolumi muistuttaa lähinnä vuoristolunta, jossa sumupisarat tiivistyvät ja kiinnittyvät rakenteisiin ja puihin. Keväällä tekolumikin palaa vetenä luonnon kiertokulkuun, sillä siihen ei lisätä mitään kemikaaleja.”
Hetan lumilinnat ovat olleet toiminnassa vuosittain joulukuun alusta huhtikuun loppuun. Linnanherrana toimimista Risto on kommentoinut, että se on enemmän jään kuin kullan vuolemista.
Aikuisten lumirakentamisessa on ja pitää olla paljon huumoria mukana. Lumilinnan jäävessassa on kyltti: Ei käytössä, putket jäässä!
Linnanherra Risto Anunti on tarjonnut tuhansille matkailijoille ikimuistoisia elämyksiä, vaikka lumirakentamiseen pitkään suhtauduttiinkin hyvin epäilevästi. Ihan ”hullun hommana” pidettiin. Hetan lumilinna on toiminut lukuisien parien hääkirkkona.

Jääkirkot

Suur-Enontekiön kirkkorakennusten historiaa popularisoitiin hauskalla tavalla tämän vuosituhannen alussa. Enontekiön seurakuntakodin peruskorjauksen kanssa samaan aikaan konservoitiin entiset ja nykyinen kirkon alttarimaalaus. Ja silloin ympäristökeskuksen työnsuunnittelija Pentti Mäkitalo yhdessä jäänveistomestari Jaakko Paajasen kanssa ideoi useita kuukausia kestäneen työllisyyshankkeen, jonka tuloksena syntyivät nykyistä kirkkoa vastapäätä olevalle tontille jääkirkot. Säät eivät rakentajia suosineet, mutta kirkot valmistuivat ja olivat varsin lyhyen aikaa, vuoden 2001 maaliskuun ajan, kaikkien vapaasti ihailtavissa ja kuvattavissa. Sitten aurinko ne sulatti.
Arkistolähteitten ja perimätiedon pohjalta rekonstruoidut Rounalan, Markkinan ja Hetan ensimmäisen kirkon pienoismallit edustavat 1500-, 1600- ja 1800-lukujen kirkkorakentamista, tällä kertaa ne tehtiin jäähirsistä.
Jaakko Paajanen on sanonut, että lumen- ja jäänveistäjällä materiaali, vesi, on vain lainassa. Häneltä on usein kysytty, että eikö häntä harmita, kun paljon työtä vaatineet hienot luomukset sulavat. Ei harmita, uusia ideoita on aina varastossa seuraavaa talvea varten. Ja onhan jäätä veistetty kesälläkin.

Anneli Aro
Enontekiön kunnan kulttuuri- ja kirjastotyöntekijänä
6/1982 – 3/2016.

Pekka Hermanni Kyrö maalaa kinoksessa

Pekka Hermanni Kyrö kertoo lapsuusajastaan Ivalossa:
Vanhempiemme lisäksi meitä oli viisi lasta, kaksi lehmää, koira ja toisinaan kissa. Isäukko oli tukkisavotoilla ja kirvesmiehen töissä. Hän osallistui myös aktiivisesti kunnallispolitiikkaan. Äitimuori hoiti kotia ja lehmiä. Myöhemmin hänkin oli palkkatöissä.

Elimme Ivalossa sotien jälkeistä aikaa. Leikit olivat ulkoleikkejä jäljelle jääneissä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Jo varhain saimme puukot. Tämä tarpeellinen työkalu roikkui joka pojan vyössä. Kun leluja ei ollut, niin vuolimme ne itse. Teimme jousia nuolineen, ritsoja, pieniä purjeveneitä ja katamaraaneja ja muuta sellaista. Olimme hyvin liikunnallisia.

Miten innostuit alkamaan taiteilijaksi? Oliko se pienestä pitäen selvää?

Talvi-iltoina piirtelimme jokseenkin paljon. Piirtäminen oli loiva synti. Ennen oppivelvollisuuden alkamista huomasin osaavani kuvata pystykorvan pään kolmasosa kulmasta siten, että molemmat silmät näkyivät. Sain kehuja piirustustaidostani.
Parikymppisenä vein magnetofonin sisarelleni. Siitä saamillani rahoilla ostin öljyvärit.
Myöhemmin erinäisten siirtotyömaiden ja raksatöitten jälkeen seurasi taas työttömyys vuonna 1973. Menin Limingan taidekouluun ja sieltä sitten Suomen Taideakatemian kouluun eli nykyiseen Kuvataideakatemiaan.

Murtomaarealismi – kerrotko Jänkä-lehden lukijoille, mitä se on ja miten sitä tehdään?

Lanseerasin kyseisen termin viime vuosituhannella Hammastunturin erämaassa maalatessani lumikuopassa näkymää lumisesta tunturimaisemasta tuulen vinhasti lennättäessä vitiä pääni ylitse. Lunta maalatessani minun on oltava lumen keskellä. Keskellä rakastamaani maisemaa.

Onko termi sinun keksintöäsi? Onko muita murtomaarealisteja?

Varmaan on muitakin samalla tavalla työskenteleviä taiteilijoita. En vain tunne heitä.

Miten varustaudut murtomaarealistiselle maalausretkellesi? Kuinka pitkiä reissuja teet ja missä yövyt?

Teen reissuja kevättalvella. Tarvitsen Lynxiin polttoainetta, varaosat ja työkaluja. Sitten laavun, ruokapuolta ja maalauskaluston. Kaiken varalta sukset ja sauvat. Vain kolme kertaa olen jättänyt kelkan erämaahan ja hiihtänyt kotia.
Aiemmin retket kestivät parikin viikkoa. Loppukesästä syksyyn matkat taittuvat apostolin- kyydillä. Yövyn autiomajoissa tai laavussa ja joskus nukun reessä. Nykyään reissut ovat lyhkäsempiä.

Porokuvissasi ei ole mitään esittävää, siis sitä, että kato, tässä poro. Niissä ei ole häivääkään sellaisesta turistien houkutuseläimestä, jollaiseksi poro on täällä kesytetty. Poro on maalauksissasi omana itsenään, niissä näkyy eläimen koko olemus: kroppa ja henki – kuin ne olisivat henkiolentoja. Ne ovat persoonallisuuksia, porojen muotokuvia. Mitä poro on sinulle? Onko sinulla omia poroja?

Ei ole minulla omia poroja. Se on vain. Lainaan kotisivuiltani: ”Maalaukseni poroista eivät ole vain kuvia eläimistä, vaan ne heijastavat kotoani, kaikkinensa sitä elämää ja olemisen kauneutta ja iloa – pitkänä aikana. Myös maisemamaalauksissani kuvaan tuntureitteni vapautta, valoa ja olemisen ikuista kauneutta.”

Onko sinulla erikseen ateljee ja koti vai ovatko ne yksi ja sama asia?

Yksi ja sama asia ne ovat, paitsi maisemia maalatessani.

Mitä haluat sanoa taiteellasi – vai haluatko tuottaa katsojalle elämyksen tai oivalluksen?

Tämä on aivan liian vaikia kysymys vastata itse.

Oletko yhteyksissä muihin Lapin taiteilijoihin? Ketä taiteilijaa arvostat, kuollutta tai elävää, paitsi tietysti itseäsi?

Arvostamiani taiteilijoita on suuri ja levoton joukko.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi sinulle valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 2013. Muoniolainen kuvataiteilija Hilkka Ukkola sanoi, että hänellä on vasta nyt taiteilijan vapaus: kun on saanut taiteilijaeläkkeen, niin voi tehdä, mitä haluaa. Oliko myönteinen eläkepäätös yllätys?

Toisella hakemisella tärppäsi. Tulin sinä vuonna eläkeikäiseksi. Kovasti se helpottaa elämistä. Nyt voin harrastaa – tehhä hartaasti – työn eli taiteen tekemistä.

Olet maalannut kunnanjohtajien, neuvosten ja vaikka minkä pamppujen kuvia, siinäkin mielessä olet menestynyt taiteilija. Mutta en muista nähneeni maalausten julkistamistilaisuuksista kuvia lehdissä. Olet saanut apurahoja ja tunnustuksia. Mitä niistä arvostat eniten?

Nuoren Voiman Liiton palkinto vuonna 1974 antoi minulle rohkeutta jatkaa taiteen ankaralla polulla. Toki kaikki saamani tunnustukset ja apurahat ovat tuiki arvokkaita. Ekonomisesti taiteilijaeläke poikkeaa muista edukseen. Suuret kiitokset tukijoilleni.

Haluaisitko sanoa jotakin näyttelyistä?

Yksityisnäyttelyitä on tähän asti ollut 50, joista kutsunäyttelyitä yhdeksän. Olen ollut mukana 122 yhteisnäyttelyssä. Euroopan ulkopuolelle en ole vaivautunut, vaikka on pyydetty New Yorkiin ja Japaniin. Olen katsonut, ettei se olisi ollut vaivan arvoista.

Sinulla on mielenkiintoisia harrastuksia: leijat ja moottoripyöräily. Olet pitänyt leijanrakennuskurssejakin.

Leijat ja lennokit kuuluivat lennokkaisiin varhaisnuoruuteni päiviin. Leijat tulivat takaisin Vesterisen Pekan myötävaikutuksella. Tutustuin myös mestari Mårten Bondestamiin, jolloin leijat veivät sieluni korkeuksiin. Lennättelimme niitä muun muassa Oikaraisen niityillä poikieni kanssa, myös Levitunturin huipulla, nykyisen Arktikumin paikalla ja Kemin meripuistossa. Ja vielä Suomenlinnassa suuren Pohjoismaisen leijanäyttelyn yhteydessä vuonna 2002.
Moottoripyörä on oivallinen hyvien ihmisten kulkuneuvo. Tutustuin nykyiseen puolisooni moottoripyörän satulassa. Toimiva vastapaino hengen töille. Varsinkin vanhojen kauniisti patinoitujen pyörien ruuvaaminen. Mopottimista voisi kirjoittaa vaikka kuink…

Tänä vuonna lumi talvehtii hyvin, taiteilija päättää haastattelun ja lähtee valmistautumaan hirvimetsälle.

Paula Alajärvi

Taidetta ja elämyksiä talvesta

Mitä lumi, jää ja pimeys merkitsevät meille? Onko nykypäivän ihmisen kokemusmaailmassa enää kiljuvan punaista pakkastaivasta ja hankien yli puhaltavaa tuiskutuulta? Lapin kaukaisten kylien arjessa ne vielä koetaan samoin kuin menneiden sukupolvien aikana. Siellä pakkanen paukauttaa puuta ja kuu paiskaa mustat varjot kalpealle hangelle.

Ihminen on pyrkinyt ja pyrkii edelleen asettamaan esteitä ja pehmusteita itsensä ja raa’aksi ja epämiellyttäväksi kokemiensa luonnonilmiöiden välille. Ihminen on perimältään varsin suojaton olento. Karvapeitettä ei juurikaan ole, syötävää ja juotavaa pitää saada monta kertaa vuorokaudessa. Lämpötilojen vaihteluväli, jossa ihminen selviytyy, on melkoisen pieni: liiallinen kylmyys tappaa nopeasti, eikä edes saunaan totuttautunut suomalainen kestä kovaa kuumuutta pitkää aikaa. Juotavaa pitää ainakin olla. Ihminen myös hukkuu ja tukehtuu helposti. Elämä on ihmiselle vaarallista.

Koska lumi, jää ja pimeys ovat lappilaisia luonnonvaroja, pyrimme niitä hyödyntämään eli tuotteistamaan, kuten nykypäivän kaupallinen termi asian ilmaisee. Houkuttelemme valosaasteen pilaamien miljoonakaupunkien ihmisiä katsomaan avaruuden syvyyttä, sen tähtivöitä ja taivaanvalkeiden loimotusta, koskettelemaan käsin pimeän paksuutta. Puhdas luonto on ruvennut kiinnostamaan sitä enemmän, mitä ahtaammaksi ja saastuneemmaksi maailma on käynyt.

Lumesta ja jäästä muotoillaan yhä upeampia taideteoksia ja kilpaillaan jään- ja lumenveistotaidossa. Materiaalia on Lapissa luonnostaan ja ainakin toistaiseksi runsain mitoin. Nautitaan hiihdosta ja laskettelusta, rakennetaan uusia talvitapahtumia. Niissä yhdistyvät ulkoilu, leikki, taide ja liikunta. Keksitään uusia lumileikkejä ja -pelejä. Lapsuudessani tallattiin puhtaaseen lumeen jäniksenrannio. Se oli lumeen tallattu ympyrä, josta polut menivät säteittäisesti ympyrän keskikohtaan. Kärrynpyörää muistuttavassa kuviossa juostiin hippaa.

Viime talvena Hetassa työskenteli tallaustaiteen työpaja, jossa Lapin yliopiston opiskelijat tutustuivat lumeen taiteen materiaalina. Tallaustaideteoksen aiheena oli tarina ketusta, joka kansanperinteen mukaan sytyttää revontulet hipaisemalla hankea hännällään. Tämä myyttinen kettu oli juossut hettalaisen pellon poikki, jolloin sen käpälän jäljet olivat painuneet lumeen abstrakteina kuvioina.

Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen professori Timo Jokela on talvitaiteen uranuurtaja yliopiston taidekasvatuksessa. Hänen taiteensa tavoitteena on ollut luoda yhteyksiä pohjoisten alueiden asukkaisiin ja heidän historiaansa. Jokelan lumi- ja jääveistokset saavat aiheensa muun muassa menneiden sukupolvien puumerkeistä, joilla omaisuus merkittiin.

Jää, lumi, kylmyys ja pimeys, talvinen luonto kaikkineen on pohjoinen aarteisto, jota ei kannata pehmustamalla pilata.

Paula Alajärvi

Tekijämies

Ei ole sellaista nyppylää, jota Kärkkäinen ei olisi saanut siirrettyä, ei sellaista kuoppaa, jota hän ei olisi voinut täyttää. Insinööri suunnittelee ja piirtelee mutta Koira-Kärkkäinen on tekijämies, ei tyhjän piirtäjä. Hän saattaa siirtää maata, miten kukakin haluaa tai pomo määrää. Enimmäkseen Kärkkäinen istuu kuormurin ratissa mutta pääsee joskus kaivinkonetta ohjaamaan. Sellaisen päivän jälkeen Kärkkäinen on kovasti voimansa tunnossa: tuntuu että kaivinkoneen hytissä hän on kasvanut ja laajentunut. Hauis on suurempi ja kovempi. Kaivinkoneen hytti on miesten paikka. Siellä haisee tupakka, hiki, velka ja vitutus, ei sinne ole nainen koskaan astunut. Muualle ne ehtivät.

– Kärkkäinen, net saunan lauthet pitäs saaha vaihettua tänhän. Mie aattelin lämhäyttää saunan ko tukka häätyy kuitenki värjätä.

Hellevi kaataa kahvia kuppiin ja kynsii yöpaidan läpi rintojensa alustoja.

– Mie ehi! Net välttää nuinki. Pane hantuuki lautheile. Ei ole rahhaa eikä lautojakhan.

– Solet jo kuukauen puhunu. Tekis eikä puhus.

-Missä se meetvursti on? Met lähemä Tessun kans metälle. Tessu tarttee liikuntaa ko son taas narun nokassa ollu koko viikon.

– Taas mettäle? Kuka tässä narun nokassa on! Vittu sinun kans! Kahvimuki pamahtaa pöytään. Vedet kiiltelevät Hellevin silmissä kellukkeina eikä Kärkkäinen enää kestä katsella. Nyt on aika suoria töihin ja näpeästi. Sitten metsään.

Metsästä Kärkkäinen nuorena miehenä Hellevin löysi. Syksy haisi jo ilmassa mutta sinä päivänä aurinko jaksoi porottaa hillastajan niskaan. Tyttö istui pajunvitsana kannolla Bay City Rollers -housut jalassa. Lahkeet oli takaa työnnetty Hai-saappaisiin, joiden toinen kanta kaivoi monttua metsäautotiehen. Kärkkäinen pärisytti paikalle mopollaan, virveli antennina repussa. Juuri ohitettu auto ja tyttö kannolla, kuva selkeni. Kärkkäinen tiesi kyllä tytön, oli luokkaa alempana, oli hän sen merkille pannut, kiharapään. Hellevi nosti päänsä ja katsoi itsensä suoraan Kärkkäisen elämään. Silloin jäivät tammukat jokeen ja marjat mättäille. Hellevi nousi kyytiin ja puristi vyötäisiltä niin, että Kärkkäinen näki tulevaisuuteen. Metsä oli heidän monta vuotta. Kihloihin mentiin soputeltassa tammukkapuron rannalla. Yhdessä noukittiin hillat myyntiin ja rahoilla ostettiin ensimmäinen väritelevisio. Ei Hellevi enää metsään. Nyt se vaati tasaista tannerta jalkojensa alle, sähköä kahvinkeittoon ja keskuslämmityksen. Metsä jäi Kärkkäiselle, mustasukkaisuus Helleville.

Hellevi ei ole vielä tullut töistä, kun Kärkkäinen hipsii iltapäivällä sisään. Jumputtaa, poika on kotona. Leivät ovat pitkin pöytää, margariini pehmennyt vetkuksi ja meetvurstit kopertuneet lautaselle. Kärkkäinen ähkäisee mutta ei jaksa ajatella. Olokhon. Nopeasti Kärkkäinen tekee leivät, jättää ruuat niille sijoilleen, vaikka tietää, että Hellevi nostaa elämän. Se mäläkättää aina.

Autotallin nurkalla hypähtelee jäntevä, siro ja kiiltäväkarvainen pystykorva. Jostakin se taas tietää, että mennään. Sen silmät ovat nauliutuneet Kärkkäiseen. Kukaan ei katso miestä noin, ei kukaan. Katseessa on kaikki maailman palvonta ja uskollisuus. Siihen ei mahdu tuomioita eikä moitetta, Tessun katse on puhdasta kultaa. Joskus Kärkkäinen on juovuspäissään erehtynyt sitä kuvaamaan kavereille ja saanut oitis lisänimensä. Solet ihan kiimassa siihen piskhin. Halavaisikko olla koira että pääsisit panemhan? Saatana! Koira-Kärkkäinen. Ja Pölijä-Pulukkisen antama lempinimi oli niitattu Kärkkäiseen röhönaurulla. Ei Kärkkäinen Tessua olisi halunnut astua. Vaimo oli sitä asiaa varten, vaikka sangen harvoin se enää Kärkkäistä niihin hommiin päästi. Tessu vain oli Kärkkäisen elämän kaikki. Sitä ei voinut kukaan muu ymmärtää.

Kärkkäisen iso koura peittää Tessun pään kokonaan. Mies tuntee, kuinka koira tärisee hiljaa miehen väkivahvan kouran alla. Kärkkäisen ja Tessun väliin eivät mahdu saunanlauteet tai vaimon kellukkeet. Hentona hipaisuna mielessä käy, että kyllä se oli Hellevi joskus hänen kätensä alla värissyt. Nyt siinä naisessa ei värise enää muu kuin ääni. Kärkkäinen nousee autoon ja Tessu livahtaa hänen viereensä, suuntaa nappisilmänsä tiehen. Tarkkaavainen mutta vaitelias kakkoskuski.

Ensimmäiset pakkaset ovat jo ehtineet puraista luonnon rapsahtelevaksi. Kylmä on kirkastanut kaiken ja levittänyt värejä varvikkoon runsaalla kädellä. Kärkkäinen laskee Tessun irti ja oitis se singahtaa metsään. Ei tarvitse komentaa tai suostutella. Turhaa puhetta ja jäkätystä on maailmassa muutenkin.

Kärkkäinen heittää repun selkään ja alkaa rauhallisesti kävellä metsään. Metsässä Kärkkäinen on kotonaan, nauttii rauhasta. Hän soveltuu suurten puiden viereen kuin olisi sammalmättäästä polkaistu. Hän on tymäkkä kuin kaatuneen kuusen juuripaakku, kädet kuin oksat sivuilla. Metsässä ei tarvinnut puhua tai sanojaan oikein asetella, sai olla vain, poskipäitään myöten rentona, joustavana, pehmeänä.

Kärkkäinen odottelee Tessun haukkua ja ajattelee saunan lauteita. Kyllä ne vanhat ovat. Kärkkäinen on niiden vaihtamisesta Helleville puhunut. Aikataulusta ei mies ollut maininnut halaistua sanaa. Sieppaa. Aina pitää kaikki tehdä heti tai kymmenen minuuttia sitten. Ja Hellevin suu tulee siihen mäkättämään ja ääntään pitämään. Kärkkäinen koettaa häätää mielikuvaa mielestään mutta ei onnistunut. Silloin kuuluu Tessun haukku.

Kärkkäinen säntää ääntä kohti. Haukku on kimeä, erilainen. Kärkkäinen kuulostelee kävellessään. Tessun haukusta tietää mitä se haukkuu mutta nyt ei. Perkeleen Hellevi lauteineen, Tessun haukkukaan kuulosta entiseltä. Haukku kuuluu nyt lähempää, tiheän kuusikon takaa. Kärkkäinen hamuaa haulikkoa selästä. Alentaa juoksun nopeaan kävelyyn, kaivaa takintaskusta panokset.

Tuolla!

Perkele, ukkometso! Ja iso!

Kouraisee, Tessu hänelle metson haukkui.

Samassa maa häviää Kärkkäisen oikean jalan alta, haulikko nytkähtää. Oikea käsi pusertaa ja piiput tyhjenevät. Tessun viimeinen ääni, sitten hiljaisuus. Kärkkäinen upottaa suuret kouransa Tessun vielä lämpöiseen turkkiin. Vesi putoaa vuoroin Tessun turkille, vuoroin Kärkkäisen kourille.

– Anna antheksi!

Kärkkäistä värisyttää.

– Ja saatana se saa Helleviki lähtiä.

Jaana Sarell

Lapista etelään muuttanut kirjoittaja

Novelli on aiemmin julkaistu Rakentaja-lehdessä

 

Muualle muuttaneita

Kevättalven Jänkään on kirjoittanut kolme Lapista muuttanutta: Erika Espanjasta, Marianna Norjasta ja Matti Joensuusta. Itä-Karjalaan muuttaneet lappilaiset ovat koti-ikävissään perustaneet oman yhdistyksen, jossa nautitaan tuttuja herkkuja ja käytetään h-kirjainta puheessa oikein.

Lapista on jouduttu lähtemään mihin milloinkin. 1960-luvulla alkoi vuosikymmeniä kestänyt muutto Ruotsiin työttömyyttä pakoon. Paljon sitä ennen suuntana oli Norja, Pohjoisen Jäämeren rikkaat kalavedet. Monet jatkoivat sitä kautta Amerikkaan asti.

Ruijanreittiä on kuljettu ainakin 1400 – 1500-luvuilta lähtien. Se on Suomen Lapin ja Norjan Ruijan yhdistänyt tie, joka kulki Perämereltä yli Saariselän tunturialueen Jäämerelle asti. Monella matkaajalla oli koko perhe mukana. Nykypäivän mukavuuksia ei ollut, yövyttiin ulkosalla. Katovuosien ja riistan loppumisen aiheuttamat nälkävuodet ja sodat voimistivat muuttoaaltoja kohti Jäämerta.

Osa Ruijanreitistä on entisöity retkeilypoluksi. Polku on maastoon merkitty 35 kilometrin mittainen kesäreitti pitkospuineen ja tulipaikkoineen. Infrastruktuuri ei ollut yhtä kattavaa siihen aikaan, kun reitti oli ainoa tie pois nälkäkuolemasta. Mutta kulkijat olivat tämän päivän keskivertotaaplaajaa neuvokkaampia.

Kulku Ruijanreitillä loppui sata vuotta sitten, mutta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin moni lappilainen nuori ansaitsi ensimmäiset palkkarahansa Norjassa, kun kalatehtaat tarvitsivat näppäräsormisia turskanpakkaajia.

Vieras vie aina mukanaan jotakin omaa: oman kielensä ja kulttuurinsa. Riippuu monista asioista, kuinka kauan kieli säilyy. Suomalaisia muutti Savon ja Pohjois-Hämeen seudulta joukoittain Värmlannin metsiin 1500-luvun lopulta lähtien. Näitä alueita ruvettiin kutsumaan suomalaismetsiksi ja asukkaita metsäsuomalaisiksi. Suomalaiset asustivat omissa oloissaan metsien uumenissa, joten ruotsalaisuus ei päässyt heitä turmelemaan. Toisin kuin ruotsalaiset maanviljelijät, suomalaiset polttivat kaskea, joten heitä kutsuttiin myös svedjefinneiksi eli kaskisuomalaisiksi. Metsäsuomalaisista sukujuurista on tullut jopa ylpeilyn aihe. Viimeiset suomalaismetsien suomea puhuneet Johannes Oinonen ja Karl Persson kuolivat 1960-luvulla. Nykyään maastamuuttaja saattaa kadottaa äidinkielensä parissa sukupolvessa.

Työ ja sen puute kuljettaa. Suomesta ja Lapista on perinteisesti muutettu pois. Mutta sopivilla suhdanteilla muuttajia on myös tullut pohjoiseen. 1800-luvun loppukymmeniltä lähtien suuret savotat vetivät väkeä Lapin kyliin. Moni mies lakkasi olemasta kulkujätkä, kun hän asettui talosille paikallisen tyttären kanssa. Tuli tarpeellista vierasta verta suljettuihin kyliin. Aatteet ja lama kuljettivat 1920 – 30-luvuilla idän suuntaan. Pettyneet tulivat takaisin, jos pääsivät.

Maapallon ilma ja vedet saastuvat tiheään asutuilla seuduilla ja päästöjä estottomasti ympäristöön purkavan teollisuuden maissa. Meillä on vielä jäljellä kallis aarre: puhdas luonto. Halutaanko pohjoiseen vielä joskus muuttaa hengen ja terveyden säilyttämiseksi?

Paula Alajärvi

Kirjoitan runoja, koska isäni pyysi

Päädyin kirjoittamaan runoja, koska isäni pyysi. Kaikki sai alkunsa 10. marraskuuta 2015. Aluksi kieltäydyin, sillä pelkäsin lupaavani liikoja. Isäni Jussi Ojuva on lauluntekijä, ja vuonna 2014 ilmestyneelle levylleen Muistoloukku hän sävelsi muun muassa Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan ja Vesa Suomalaisen runoutta lauluiksi.

Marraskuussa 2015 isällä oli tekeillä Takarajan Karajanin, hänen ja Jukka Tarkiaisen kokoonpanon, uusin levy Koti-ikävä. Päivänä, jolloin isä pyysi runon, satoi lunta. Muistan sen, sillä pihaa kolatessani tekstini valmistui. Muisto Altamiran härästä on tärkeä tavalla, jolla ensimmäiset askeleet ovat tärkeitä. Se oli ensimmäinen askel kertomusten metsään, jossa katseensa saattoi tarkentaa eri kohteisiin. Seuraavana aamuna, ennen heräämistäni, isä oli säveltänyt tekstin. Hetki oli mahtava. Biisi oli kova.

Kuukauden ajan työskentelimme hämmästyttävällä nopeudella. Tehokkuutemme ponnisti omaehtoisen tekemisen ja löytämisen ilosta. Työskentelymme nopeus ja impulsiivisuus varmistui sukuviaksi. Me emme odotelleet, ja ideoita tuntui riittävän tuhlattavaksi asti. Isäni vakava sairastuminen samaisena syksynä piirsi ajallisuuden ja arvaamattomuuden tuskallisesti osaksi todellisuutta. Laulujemme kautta saatoimme tarkastella yhdessä todellisuuden koko kirjoa ja tehdä jotakin molemmille merkityksellistä. Olen kirjoittanut aina, mutta oman tekstin kuuleminen lauluna oli hämmentävä kokemus. Musiikki muutti tekstini joksikin muuksi: ne eivät jääneet vain minun havainnoikseni. Musiikki teki teksteistäni yhteisiä ja julkisia tavalla, jota en ollut ennen kokenut.

Laulutekstejä kirjoittaessani tunsin löytäneeni välineen, joka mahdollisti joustavan ja holistisen tavan tarkastella yhtäaikaisesti monia kiinnostavia asioita todellisuudessa. Tunsin vapautuvani proosakirjoittamisen sitkeyden ja syventymisen haasteista. Olin halunnut jatkaa tohtoriopintoihin historiaopintojeni tullessa päätökseen, mutta väitöskirjan tutkimussuunnitelma ei ottanut jäsentyäkseen. Tutkimuskohteeni kuitenkin taipui lauluiksi: Punikki palaa!, Koskelan pojat ja Punaupseeri Eino Ojuva näki Aatun ja Joosepin tarjosivat muodon ajatuksilleni, ja saatoin siirtyä eteenpäin aiheista, joihin olin juuttunut. Käsittelin teksteissäni useita aiheita, jotka olivat antoisia myös lähipiirillemme. Tavaksi muotoutui, että annoimme lauluja lahjaksi henkilöille, joihin ne liittyivät. Laulujen kautta osoitimme tukea ja ymmärrystä tavalla, joka ei muuten ollut mahdollista. Kirjoitin sanoja, joita halusin isäni laulavan. Kirjoitin taistelulauluja, absurdeja tarinoita, kohtalokasta tangoa, viipyilevää napapiirin rumbaa. Työskentelyä innoitti se, että kokemus lauluistamme oli aina sama ja muodostui jopa humoristiseksi anekdootiksi: viimeisin oli aina paras ja ehdottomasti kovin biisi.

Alun kaikkivoipaisen työskentelyprosessin aikana en miettinyt suhdetta tekstieni, runojen ja laululyriikan välillä. Tietämättömyyteni mahdollisti vilpittömän innon. Olin kirjoittanut sen, mitä olin halunnut, ja suurempia muutoksia tekemättä isäni oli säveltänyt kaiken. Isäni taidokkuus säveltää vapaamuotoista, musiikkiin vaikeasti taipuvaa runoa, oli tarjonnut minulle rajattomat mahdollisuudet. Kehittyminen kuitenkin edellytti aiheeseen perehtymistä. Palattuani Tampereelle Sodankylästä pääsin työstämään teksteistäni runokokoelmaa turkulaisen runoyhdistyksen Nihil Interit ry:n sparrausryhmään. Runoilija Tommi Parkon ohjaamassa ryhmässä tarkastelin tekstien olemusta uudella tavalla. Tietämättömyyden tuoma helppous oli ohi. Perehdyin myös Heikki Salon laululyriikkaa käsitteleviin teoksiin. Kokemus oli vielä tyrmäävämpi kuin runouden osalta: lukemani perusteella minun ei olisi pitänyt pystyä kirjoittamaan yhtään laulutekstiä. Ymmärsin kyllä, että laululyriikka on rakennekeskeistä, mutta esimerkiksi painollisten tavujen sijoittaminen painollisille sävelille oli neuvo, jonka vaikutus oli pelkästään lannistava.

Suon nykyään ajatukseni myös laulutekstin rakenteelle, vaikka päähuomioni on yhä muualla. Tärkein kuulemani oppi on, että yksi idea ja ajatus lauluun riittävät. Lauluteksteissäni pyrin puhtaampaan ilmaisuun, tosin aina en onnistu karsimaan rönsyjä. Keskeneräisyys on jatkuva tila. Sanoisin, että isäni ja minä olemme kokeilijoita ja tekijöitä. Koska olemme nopeita, ehdimme kokeilla monenlaista. Yhteisiä biisejä on valmiina jo useamman levyn verran. Tällä hetkellä isäni säveltää Viiankiaavasta kertovia lauluja sodankyläläisten teksteihin. Laulutekstit ja yhteistyö isän kanssa ovat olleet käännekohta luovassa työskentelyssäni. Isäni pyynnöstä aloin kirjoittaa runoja, ja esikoisrunokokoelmani on pian valmis. Uusia biisejä syntyy jatkuvasti. Parasta on tietää, että kovin biisi on aina se seuraava.

Uni Ojuva

Iiton kylä käsivarressa

Kolme lapsuutta 1910-, 1960- ja 2000-luvulla

Iiton perustaminen

Yhden talon Iitto oli yli sadan vuoden ajan Suomen pienin kylä. Nyt se on kolmen savun kylä. Se sijaitsee Tornionjokilaakson pohjoisosassa, Suomen ja Ruotsin jylhien vaarojen välissä, Könkämäenon rannalla, palsasuon laidalla. Kylä on Perämerta ja Jäämerta yhdistävän ikivanhan kulkukeinon varrella, joen ja maantien välissä. Käsivarrentie valmistui toisen maailmansodan aikana ja se myötäilee rajajokea. Pohjoiseen Kilpisjärvelle on matkaa 50 kilometriä.
Iiton tila perustettiin vuonna 1883 keisari-suuriruhtinas Aleksanteri III:n hallituskaudella. Ajatuksena oli luoda alueelle järjestystä ja tarjota majoitusta. Perustamisasiakirjan mukaan uudistalon ja sen asukkaan tarkoitus on ollut: ”– saavuttaakseen parempaa järjestystä Ruotsin puolen lappalaisten suhteen tällä raja seuduilla ja osittain että uudistalo Naimakan asumattomalla tunturi ja valtatien varrella Jäämeren rannalle, tuottaisi matkustavaisille tarpeellisen leväys paikan ja suojan.”

Perimätiedon mukaan Iitossa asuikin poliisi joskus 1800-luvun lopussa. Elämisen edellytykset oli kartoitettu huolellisesti niittyineen, metsineen, laitumineen, kalavesineen, myllynpaikkoineen ja kaupankäyntialueineen. Sijainti: — ainoastaan 115 virstaa jäämeren rannalle Lyngen vuonon markkina paikkaan, josta elo ja muut tarveaineet poroilla saatetaan hankkia ja jonne maamiehen tavaralla on hyvä ja etuisa menekki, –tulee olemaan verrattain hyvät edut niittymaiden ja varsinkin kalavesien ja riekon pyynnin suhteen –.

Eelin lapsuus 1910-luvulla

Vuonna 1914 Eeli Mannela (1907 – 94) pakkasi Käsivarren Markkinassa pieneen vihreään reppuunsa vaatteita, riekon ansalangat ja puukkonsa. Sukulaiset olivat kysyneet häneltä, haluaako hän muuttaa heidän luokseen Iittoon, ja sehän sopi. Seitsemänvuotiaana hän käveli noin 50 kilometrin matkan uuteen kotiinsa Iittoon. Kasvattilapset olivat alueella tavallinen ilmiö.

Eelin kasvatusvanhemmat Agata (1892 – 1988) ja Valfrid Uusitalo (1886 – 1936) olivat lapseton pariskunta, joka sai elantonsa muutamasta lehmästä, kalastamalla, metsästämällä, ylläpitämällä Iiton majataloa ja tarjoamalla venekyyditystä. Ensimmäisen maailmansodan aikana heillä oli naapurina Boströmin kuljetusliikkeen usean kymmenen hevosen talli. Hevoset rahtasivat sotatarvikkeita Skibotnin ja Karungin välillä ja liikenne oli vilkasta.

Eeli aloitti työnteon varhain pikkuaskareista ja eteni sitten vaativampiin töihin. Hän sai perusopetuksen kiertokoulussa, kun katekeetta saapui vuosittain hiihtäen tai porolla erämaataloihin ja tunturiin porolappalaisten luo viikoksi-pariksi kerrallaan opettamaan lukemista, kirjoittamista, laskemista, raamatuntietoa ja katekismusta.

Kilpisjärven pamauksen vuonna 1916 perhe lähti soutamalla ja jalan kylästelemään Ruotsin Saarikoskelle, jossa oli saatu perheenlisäystä. Kyseessä oli lähin naapuri ja seuraava majatalo kaksitoista kilometriä pohjoiseen Väylän varressa. Vitsailtiin, mistä yhdeksänvuotiaalle Eelille saadaan puoliso. Hän keinutti Agata-vauvan kehtoa ja tokaisi: ”Lullaanpa tästä itselleni vaimon.” Ja niin siinä kävi, että kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, vuonna 1937, heidät vihittiin.

Agatan ja Eelin nuorimmat lapset 1960-luvulla

Metsä- ja kalastajalappalaiset Agata ja Eeli Mannela saivat viisitoista lasta, joista yksitoista kasvoi aikuiseksi. Kolme leikki-ikäistä kuoli tartuntatauteihin Lapin sodan evakkoaikana Ruotsissa. Jälleenrakennettu Iitto ei toiminut enää kievarina sodan jälkeen. Pirtissä riitti pienten jalkojen töminää, kunnes lapset tulivat kansakouluikään ja siirtyivät asumaan Kaaresuvantoon koulun asuntolaan. Kotona he pääsivät käymään vain koululomilla.

Kesällä lapset auttoivat pyykinhuuhtelussa, lypsämisessä, heinätöissä, uivat, urheilivat, kalastivat ja marjastivat. Talvella he kantoivat puita ja vettä, hiihtivät, pyysivät ansoilla riekkoja, laskivat mäkeä, rakensivat lumiukkoja ja olivat lumisotasilla. Talvi-iltaisin metsästys- ja kalastusretkien jälkeen Isä-Eeli veisteli puulusikoita, muita tarvekaluja ja lapsille leluja piisin loisteessa. Ahkera Agata-äiti keitti puuhellalla pottukalaa tultuaan navettatöistä. Pikkuiset leikkivät vanhempien levitettävässä puusohvassa.
-Toivo, etpäs ossaakaan matkia hiirtä! Jenny haastoi.
-Kyllä mie varmasti ossaan. Miten se tehhään? hän kysyi koko pienen miehen pontevuudella nyrkit lonkkiin tuettuina ja leuka päättäväisesti eteen työnnettynä.
– Katso näin, mie näytän: imet posket lommolle ja suipistat huulet nokaksi. Sitten nyrpistät nenääsi poskilihaksilla ja vikiset.

Lapset peilasivat ilmehtimistään kuuran kukittamasta ikkunalasista, jonka takana loimotti tumma revontulitaivas ja tähtien tuike. Tunturikoivut ja lumisten vaarojen ääriviivat piirtyivät taivasta vasten. Lisäksi piti tietenkin kokeilla, miten hiiri hyppää sängynkannelta lattialle ja hipsuttelee raidallisissa villasukissa varpaillaan. Katossa suhisi hiljaa kaasulamppu Tilley, johon isä pumppasi lisää ilmaa. Valaisin loisti taas jonkin aikaa kirkkaammin. Sähkön tuloa Käsivarressa saatiin odottaa vielä 1970-luvun lopulle.

Illallisen jälkeen äiti alkoi suunnitella ostoslistaa. Hän soittaisi seuraavana päivänä ruokatarviketilauksensa Skibotniin Johan Beckin kauppaan. Joku vuononrannasta saapuva toisi sitten ostokset ohikulkiessaan.

Lassen ja Krissen lapsuus 2000-luvulla

Iitossa asuu nyt kahdeksan henkeä, kolme Mannelan veljestä perheineen. Yksi on ottanut haltuun vanhan kotitilan ja kaksi rakentanut talonsa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kylän nuorimmat, teini-ikäiset Lasse (s. 2000) ja Kristian (s. 2002), ovat opiskelleet äitinsä pitämässä kotikoulussa. Vanhempi Lasse käy etälukiota verkon kautta. Tämä järjestely mahdollistaa lyhyiden talvipäivien valoisien tuntien käyttämisen ulkoiluun. Pimeällä voi sitten opiskella.

Pojat on kasvatettu hallitsemaan perinteiset metsä- ja kalastajasaamelaiset taidot. He selviävät luonnossa, metsästävät ja kalastavat. He osaavat nylkeä hirven, tehdä omat puukkonsa ja takoa niihin terät. Riekonansat mennään hoitamaan hiihtäen ja pyöräillen. Nuoret sivakoivat tunturissa, kolaavat ja linkoavat Väylälle luistinradan, jolla koko perhe ottaa toisistaan mittaa jääpallossa luistinten kirskuessa nopeissa käännöksissä.

Pikkupoikina Lasse ja Krisse kutoivat langoilla talon täyteen hämähäkinverkkoja, joiden läpi perhe joutui pujottelemaan päästäkseen keittiöön, vessaan tai makuuhuoneeseen. Heidän äitinsä on saksalainen biologi ja hämähäkkitutkija. Veljeksillä on vilkas mielikuvitus ja he ovat itse keksineet omat leikkinsä. Kirjastoauto tuo pihaan luettavaa. Kun ei vielä voi hiihtää, pojat kolaavat Väylälle labyrintin, jossa pyöräilevät. Kesällä he sukeltavat joenpohjasta turistien hukkaamia vieheitä.

Kauppamatkat suuntautuvat kerran viikossa joko Kilpisjärvelle tai Ruotsin Karesuandoon, jossa voi samalla käydä uimahallissa. Ennen lasten aika meni työnteossa ja koulussa kaukana kotoa. Nyt kodinkoneet helpottavat vanhempien arkea, ja lapsille ja nuorille jää aikaa leikkiin ja urheiluun.

 

FM Tony Mannela
Iiton kylän asukas

Missä hitossa hiukset pestään?

Elän elämääni muutamaa periaatetta löyhästi noudattaen. Osa periaatteista on yleviä ja tavoittelemisen arvoisia, mutta niissä pysyminen riippuu vahvasti saamastani unen ja ravinnon määrästä. Sen sijaan jokainen mielentilani pyrkii kohti yhtä tavoitetta: mitä ääliömäisempi idea on, sitä varmemmin se täytyy toteuttaa.

 

Tämän periaatteen kantamana olen saattanut itseni lukuisiin seikkailuihin, joista joku voisi käyttää myös nimitystä vaaratilanne. Niin myös tällä kertaa.
Kesäisin vietän paljon aikaa sukumme kesäpaikassa 1880-luvulla valmistuneessa talossa napapiirin hujakoilla. Olen kuullut, että vauvana minua on käytetty siellä talvellakin, mutta muistikuvani eivät tue väitettä. Tästä syystä minulla on jo vuosia ollut kova hinku päästä talviselle seikkailulle kesämökille. Talo on pääosin alkuperäisessä muodossaan, minkä vuoksi se ei ole talviasuttava. Olen asiasta täysin eri mieltä. Talviasuttavia ovat kaikki rakennukset, joissa on katto ja seinät. Talosta löytyy näiden lisäksi myös lämpöeristetty kamari ja sähköpatteri. Sijainti on idyllisesti metsän keskellä, järven rannassa, isojen teiden ulottumattomissa. Talvisin myös pienten teiden ulottumattomissa. Hekumallinen lomakohde perinteiselle suomalaiselle erakkosielulle!

Ajatus talviseikkailusta on herännyt tasaisin väliajoin. Tänä vuonna ajatus heräsi helmikuussa. Helmikuuhan on tuo kesämökkeilykuukausista optimaalisin. Tänä vuonna ajatus myös konkretisoitui bussilipuiksi ennen minkäänsorttista harkintaa, sillä riskien arvioiminen johtaa pelkuruuteen ja laiskuuteen.
Seikkailullinen aspekti talvimökkeilyssä syntyy kaikesta muusta kuin yöpymisestä. On mietittävä, kuinka päästä ison tien haarasta pihatielle, pihatieltä ovelle ja ovesta sisään. On mietittävä, mitä tehdä, jos sähköt, savupiiput tai lämpöeristeet eivät toimi. On mietittävä, mistä juomavedet, pesuvedet tai tiskivedet. Toisaalta taas ei tarvitse miettiä juuri mitään etukäteen, jos on käytännön ihminen ja mukana on ukilta peritty lettermän.

Ison tien haarasta pääsee pihatielle kävellen. Pihatieltä pääsee ovelle ryömimällä. Ovesta ei pääse. Sähköt toimivat. Piippuja ei tarvita. Täkki paikkaa sen, mihin lämpöeriste ei pysty. Juomavettä saa lumesta. Pesuvettä myös, jos tahto on tarpeeksi kova. Tiskit voi jättää kevääseen. Jokaiseen käytännön ongelmaan löytyy käytännön ratkaisu. On aika siirtyä teoriasta käytäntöön.
Ensimmäinen ongelma ilmeni jo isolta tieltä kävellessä. Vasemman jalan hiihtovamma ärtyy ja minä samalla. Jalkaholvin alle runtattu ylimääräinen sukka toimii ja pönkittää jalan kivuttomaksi. Seuraava ongelma hiipii tajuntaan hitaasti viiden kilometrin kävelyn aikana; lumipenkat ovat parhaimmillaan yli kaksimetriset ja myös pihatieltä voi odottaa nuoren naisen syvyistä lumikerrosta. Ja juuri sellainen minua odottaa. Onneksi tien ja talon väliin mahtuu kaistale metsää. Suuren puun luota toiselle on paljon rivakampi kömpiä. Puolen tunnin konttaamisen jälkeen saattaisi olla rattoisaa vain astua ovesta lämpimään tupaan, peseytyä ja pukea kuivaa ja lämmintä päälle. Ensin täytyy kuitenkin kaivautua ovesta sisään, ja jokainen voi kuvitella, kuinka helppoa se on helmikuisessa Lapissa talossa, joka saa elää villinä ja luonnonvaraisena. Jäisen muurin lisäksi oven edessä on vartiossa puolikas toteemi jäätyneenä kiinni portaaseen. Muutama syvä huokaus sukumme eriskummallisuuden kunniaksi, naama täyteen suklaata ja kohti seuraavaa taistoa! Pari tuntia lumen ja jään kanssa riideltyäni joudun luovuttamaan. On sietämätöntä nähdä päämäärä niin lähellä, mutta väliin jäävät sentit hirttä riistävät minulta onnistumisen tunteen.

Alitajuntani on parhaimmillaan paineen alla ja tässä kiperässä tilanteessa se nostikin pintaan raivostuttavasti helisevän keittiön ikkunaruudun. Sen, joka helähtää aina, kun joku kulkee ovesta, ottaa askeleen tai harkitsee puhumista. Sen, joka nykyään tunnetaan takaovena. Horkkaisen iltapäivän pelasti muinainen rakennustapa harvoine nauloineen ja ukin lettermän. Talon seinät tosin suojasivat vain tuulelta, kun pakkanen paukahteli sisätiloissakin kymmenen asteen tienoilla. Ensiavuksi ilmavoimien haalari niskaan ja suklaata suuhun, sitten lämmöt päälle. En muista ennen tunteneeni niin suurta iloa toimivasta sähköpatterista. Parissakaan tunnissa huone ei ollut lämmennyt miellyttävään kelteisilläänololämpötilaan, mutta pikainen ikkunoiden ja ovien tilkitseminen täkeillä sai aikaan suorastaan trooppisen ilmaston. Niin trooppisen, että saatoin sulattaa lunta kamarin pöydällä. Lattianrajassa lämpötila oli kuitenkin maltillinen, minkä vuoksi ruokia voi näppärästi säilyttää samassa huoneessa. Suljetussa ämpärissä tietysti, koska kissojen poissa ollessa hiiret ovat mökin pääasiallisia asukkaita.

Luonnollisestikaan sisävessaa ei tuon ikäisessä majoituksessa ole. Huussissa ei kertakaikkisesti ole mitään vikaa, erityisesti jos on koskaan saanut todistaa sitä sekasortoa, joka yökerhon naisten vessa karmeimmillaan voi olla. Talvella huussiin pääseminen sen sijaan on oma seikkailunsa. Ensimmäisenä täytyy pukea haalarit, koska ei voi olla varma kauanko huussireissulla loppujen lopuksi menee. Menihän noin sadan metrin pihatien vaeltamiseenkin puoli tuntia. Pieni ikkunaruutu ulko-ovena menettelee, mutta kun niin sanotusti on tilanne päällä, siitä venkoileminen on heti piirun verran jännittävämpää. Henkisesti olin jo täysin valmis kunnioittamaan riukuperinteitä, mutta huussin ovesta selvisikin läpi parin minuutin raivokkaalla kaivamisella. Vahingoista hirvein vältetty.

Ruoanlaitto ei sentään vaatinut mittavia ponnistuksia. Keittiö toimii kuin kesälläkin, erotuksena vain se, että kaikki on tuskastuttavan hidasta keittiössä yhä vallitsevan pakkasen takia. On ihanan eriskummallista keittää makaronia suhteellisen suljetussa pakkasen hyytämässä tilassa, ikkuna ovena, kun vesihöyry saattaa ikkunat jäähän ja muovimaton liukkaaksi.

Kaikki vastoinkäymiset muuttuvat vaivan arvoisiksi, kun aamulla tirkistän ensin päälläni olevan peiton, sitten ikkunan tilkkeenä olevan peiton reunasta. Joka suuntaan näkyy pelkästään koskematonta hankea, vaaroja ja puita. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja koko yön untani valvonut Lapin radio ilmoittaa, että pakkasta on parikymmentä astetta. Pirtin pöydältä löytyy keko sarjakuvia ja muutama Alibi. Keittiön kaapissa on kaakaota kesän jäljiltä, eivätkä hiiret ole päässeet siihen käsiksi. Talossa on vain talvi, minä ja Lapin radio. Mikäpä siinä on erakolla ollessa.

Kaksi yötä mökkeilyä riittää hyvin. Siinä ajassa ehtii todistaa itselleen ja muille olevansa kivenkova lumikenttien sankari. Aika riittää myös siihen, ettei tee yhtään mitään. Hetken hengähdys yksinäisyydessä, niin ihmisvilinää jaksaa taas tovin. Kolmantena yönä on ihan okei mennä järven toiselle puolelle sukulaisiin yöksi. Siellä voi pestä ne hiukset.

Seikkailu ei olisi seikkailu ilman vastoinkäymisiä. Koskaan ei tule muistelleeksi niitä retkiä, kun kaikki sujui jouhevasti, eikä kertaakaan tarvinnut pelätä kuolevansa. Tämäkin mökkireissu meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. En satuttanut itseäni, perustarpeet tulivat tyydytetyiksi, enkä edes kuollut. Tänä syksynä käyn laittamassa keittiön ikkunaan saranat ja rivan. Ensi talvi saa tulla. Olen valmis.

Kerttu Korhonen
keihääseen luottava taistelijatar

 

5 of 12
123456789