Artikkelit

Olen monesti miettinyt pohjoisessa ja etelässä asuvien ihmisten välisiä eroja. Suomi on pikkuinen maa ja luulisi, että täällä ei kovin suuria eroavaisuuksia ajattelumaailmassa olisi. Mutta kävi taannoin ilmi, että jopa omassa kotikunnassa esimerkiksi murresanojan välillä on huomattavia eroja, vaikka välimatkaa on alle sata kilometriä. Monesti minulta on joku turisti kysäissyt esimerkiksi sitä, että onko meillä täällä pohjoisessa telkkiä. Ja joka kerta muistan vastata, että ei meillä semmoisia ole, mutta sotkia on aika paljon. Heillä päin se taas tarkoittaa kokonaan eri lintua. Murre tuottaa monesti hauskoja hetkiä puolin ja toisin.

Työni puolesta olen jatkuvasti tekemisessä erilaisten ihmisten ja kansallisuuksien kanssa. Jokaisella maalla on omia piirteitä ja ihmisen ulkonäöstä oppii sanomaan, minkä maan kansalainen hän on. Tämä voi kuulostaa utopistiselta, mutta silmä harjaantuu siihen. Kysykää vaikka joltain hotellivirkailijalta. Vastaus on melko varmasti sama. Keskieurooppalaiselle kaikki on täällä eksotiikkaa. Kesällä on sääskiä, talvella pimeää ja kylmää. Kauempaa tulevat ovat parhaissa tapauksissa kuvitelleet näkevänsä jääkarhuja.

Mutta eniten minua on mietityttänyt suomalainen mielenlaatu. Kaupunkilaiset ovat innoissaan, kun saadaan jokin metsäpilkka rauhoitettua. Pohjoisen asukkaat taas ovat vihaisia, kun heiltä viedään taas jokin ammoinen nautintaoikeus tai –paikka. Monen pienen kunnan tuhoksi on koitunut tai koituu tämä säälimätön suojeluinto. Tuntuu kuin pohjoinen olisi tarkoitus tyhjentää asukkaista kokonaan. Mutta täällä asuu kansa, joka haluaa pysyä täällä metsä- ja tunturialueella. Vaikka työtä ei ole ja niukka toimeentulo hankitaan vaikka hillajängiltä, periksi ei silti haluta antaa. Moni on lähtenyt etelään työn perässä, mutta useat tulevat takaisin. Kotiseuturakkaus on iskostunut niin syvälle selkärankaan, että väkisin pitää Lapin rauhaan pyrkiä.

Etelän asukkaat haukkuvat meitä lappilaisia ja me haukumme heitä. Kulttuurien välinen ero on monesti melkoinen. Mutta silti he haluavat tulla tänne pohjoiseen vuodesta toiseen ja me jaksamme ottaa heidät vastaan aina vain uudestaan. Palvelu on välillä mitä on ja palveltavat ovat mitä ovat, mutta enimmäkseen kaikki ovat tyytyväisiä. Ilman meitä he eivät jaksaisi tehdä työtänsä savun ja metelin keskellä. Ilman heitä me taas emme pystyisi elättämään itseämme ja perheitämme täällä Jumalan selän takan. Kaukaisuus on jokaisen ihmisen oma näkemys. Kerran eräs tuttuni Lahdesta sanoi: ”Kyllä sinä asut kaukana Jumalan selän takana.” En voinut siihen muuta tuumata kuin: ”Mieluummin selän takana, kuin perseen alla.”

Siberian-Jay

Nykyajan valinnanvapauden paljoudessa ihmisyksilö nähdään oman elämänsä hallitsijana. Jokainen voi olla oman maailmansa osa-alueet työstä vapaa-aikaan hallitseva super-ihminen, joka porskuttaa eteenpäin silkalla tahdonvoimalla. Olenko siis ainut, joka kompuroi, kun muut tuntuvat kiitävän vaivattomasti eteenpäin onnistumisesta toiseen? Onko koko elämänsä hallitseminen edes mahdollista?

Roolimalliksemme on hivuttautunut parempi minämme. Se muistuttaa herkeämättä, millaisia meidän pitää olla syyllistäen hillomunkin ahmimisesta ja turhan roskasarjan töllöttämisestä. Sen mielestä töyssyt eivät kuulu elämään, vaan omasta polusta voi tehdä suoran ja selkeän. Parempi minämme riehuu, kun epäonnistuminen on häivytetty ympäriltämme näkymättömiin.

Facebook tarjoaa loistavan keinon luoda muille itsestään paranneltu versio. Tilapäivityksien perusteella ihmisten elämä tuntuu olevan aina täynnä seikkailua ja saavutuksia. Mitäpä siitä syyttämään, sillä kaikkihan me haluamme näyttää hyviltä toisten silmissä. Se on tosin harmillista, että epäonnistuminen näkyy nyt korkeintaan Seiskan b-julkkiksien toilailujen synnyttämänä myötähäpeänä.

Epäonnistumisten näkymättömyys on vaarallista, sillä siitä tulee vierasta, outoa ja lopulta pelottavaa. Epäonnistuminen demonisoituu mielissämme katastrofiksi ja lopulta lamaannuttaa meidät paikoillemme. Haaveet ja seikkailut jäävät tavoittelematta, koska suorituksen täytyy onnistua pilkulleen. Jos yrittää hallita kaiken, ei lopulta tule tekemään mitään. Viimeistään aika, asioista kaikista demokraattisin, tulee vastaan, eikä hetki enää palaa takaisin.

Tiedän, että liki jokainen elämänhallintateollisuuden pilipaliguru opettaa epäonnistumisen hyväksymistä, mutta se ei riitä. Mielestäni epäonnistuminen silloin tällöin on jopa välttämätöntä kahdesta syystä.

Ensinnäkin epäonnistuminen kirkastaa meille elämän realiteetit. Elämän irrationaalisuus kun on tosiasia, joka pitää vain hyväksyä. Emme voi ottaa kaikkia tekijöitä huomioon, sillä jo aivojemme rajallisuus tekee käsityksemme maailmasta yksinkertaiseksi. Epäonnistumisen pelko saa meidät ajattelemaan asioita epärealistisissa mitoissa. Epäonnistuminen taas näyttää rajamme ja on harvoin lopullinen katastrofi. Suurin osa epäonnistumisen peloistamme ovat ylimitoiteltuja.

Toiseksi epäonnistuminen ei johda elämän pysähtymiseen. Se pikemminkin pyyhkii pöydän tai tarjoaa toisen oven, kun vanha keino osoittautuu epäpäteväksi. Epäonnistuminen paikantaa virheet, joille olimme sokeita. Parhaimmillaan se jopa tarjoaa uuden, mieluisemman suunnan elämällemme. Joskus taas huomaamme, ettei se järisytä arkeamme juuri millään lailla.

Tavoitteiden asettaminen elämälle on välttämätöntä jo elämisen mielekkyyden kannalta, mutta jos teemme elämästä pelkkää käsikirjoitettua näytöstä, ajaudumme ahdinkoon. Onnistumisen tunnekin saa sitten täyden arvonsa, kun annamme itsellemme luvan epäonnistua. Minä epäonnistun aika ajoin siinä, että hyväksyisin epäonnistumiseni. Sallittakoon epätäydellisyys myös tässä asiassa.

Jenni Mutenia

Lokakuun viiminen 2010. Lunta sattaa. Yölä siirryimä talviaikhaan. Kello oon kolme aamuyölä. Ulon satumaisema hymmyilee, minun kurkku irvistää kivusta. Feldenkreis-sessio pientää sölkää ja muutoinki selvittää oloa. On ihana olla itteksheen, lukea. Pikkuhiljaa joku syntyy, Yö-festivaalin avajaismorsian herrää elhoon. Huomena keitän linssiä, syön hiutalepuuroa ja marjoja! Maanantaina menen uuelheen lääkähriin, haen neljänen kerran sairaslomale jatkoa. Tätäkö son elämä yli nelikymppisenä?

Marraskuun 2.-3. Kuuma ja inhottava ressi. Nälkänen piisi, paholaisen suu, joka nielee mielenrauhan. Kuivun ko rusina. Putoan ulos vaatheista. En mahu itheeni. Son ko hiiva – turvottaa ja nostaa humalakuuhmeen pienimästäki syystä. Syäkki on hankala, ko nälkä tuntuu vain illala. Rusinuesta mie pällyilen ressimerta minun ympärillä. Meressä kelluu irralisia korkkia, epäkelpoja pet-pulloja, limmaa, sappea, pölköä. Ens kesänä, ko Jokinainen laitethaan pysthöön Karesuanthoon, tullee täythöön kuus vuotta. Mie haluan jo erhoon siittä rosessista.

Maaliskuun 3. 2011. Molen lähössä Rovaniemele kohtaahmaan pianisti Annaa. Matkat 7 tuntia siivu, perilä muutama tiima reeniä ja vähän luppoaikaa. Mennäkö yöksi sukulaisile vai kaverile vai hostelhiin? Linkkarissa on aikaa hunteerata. Jokinaisen videot oon vihonki painossa, moni asia silti tekemättä. Palkka lakkas juoksemasta kaks kuukautta sitte eikä meilä ollu hankheessa talkoo-ossuutta.

Nuorten ohjaus kummittellee mielessä: puvustukset, harjotusajat, toiminasta puohneitten nuorten tavottaminen. Katoan pariksi tiimaksi salhiin kierihmään, otan aamun ittele. Inarissa Armas tuopii lissää lankaa; šearfa ˡ eistyy ja matka sujjuu lepposammin puikkoja kilkutellen. Kerkeän Rovaniemele illaksi. Annasta tullee kiitolinen olo. Muutaman reenitunnin jälkhiin plakkarissa on Kohtaamisia-raamit, liikheen ja musiikin vuoropuhelu. Ilarin sävelys ja koreografiset ehotukset alot tuntuhmaan sopevilta totteuttaa. Kalenterhiin tullee lissää harjotuspäiviä, uusia Petsikon ylityksiä.

Keskiviikkona 9. maaliskuuta. Alistun flunssale. Ulko kuttuu hangile, itkevät ikävää tyhjät tunturinmuotkat. Molen alituisheen kipeä, mie hoksaan. Tämä sampetin lutikkatyömoraali! Tehen saamen läksyjä sängyssä. Lassa´goahti – Ailuhas – Iso Siika – Nuorten leirit – Heidi Kenttälä – Anne Hiekkaranta – Litti – Reijo – armas – kalastus – hillat – Muodoslompolo – puuhella – leivinuuni – juurileipä – sauna – koira – Kirnu – nutukas – Berliini – hiihto – suokävely. Alotan uuen romaanin, irtoan omista aatoksista. Ootan kotia pääsyä!

Maaliskuun 14. Takana transistoriviikonvaihe Kaamasmukasta Stuorraávziin. Perjantai-iltapäivästä sunnuntai-ilthaan kuuskymmentä kilometriä vuoroin umpihiihtoa, puolikantavia joitten pohjia tai laihneile jäätyhneitä tunturin rintheitä. Unet oon makeamat loutheela, pehmeälä taljala hangen päälä ko Ávzin kämpän laverila. Revontuliyötä seurasi selkeä pyhä. Sinitaivas paljasti Muotkien muo´ot ja kerthaalheen hankheen puhkastun reitin. Rapsakka pakkanen kiri meitä autole ja Kaamasheen, josta yö-Eskelinen saatto minut kotia. Jos minua joskus oli ahistanu, niin ennää en muistanu sitä.

ˡ saamelaismallinen miehen kaulaliina

Maaliskuun 15. Postitussavotta alkaa. Ostan kaikki S- ja M-kokoset kuplamuovipussit Uulalta. Kierrätän vapaa-aikatoimen ja kirjaston lähetyskuoret. Iltapäivälä valmenan 10 -12-vuotihaita saamelaisnuorten taietapahtumhaan – intoa ilmassa ja jotaki hankalaa. Niin pieniä ja niin ristiriitaisia – ainoa poika jääpii poies, ei tohi tulla tanssihmaan. Yritämä puhua yli, muttei se vaikuta. Annukka tullee iltateele, osalistuu pakkamisheen, purama mieliä. Syntyy 87 lähetystä.

Huhtikuun 7. Vappaapäivä. Taistelen pari tuntia Tuiskun Facebook-profiilin kans. En ossaa laata kuvia enkä jakkaa niitä. Hans soittaa iltapäivälä. Puhkuu intoa ja haluaa perustaa companyn minun ja Anskun kans. Villiä! Ja samala mie haluan vain olla rauhassa, erakoitua ja juurtua, kerätä voimia hiljasuuessa. On ollu pakko olla niin himskatin sosiaalinen viimisen vuen, pari. Hötkyily ei nyt sovi mulle. Molen tutisematon kivijalka. Nuorisohankheen saatan lophuun – sitte heittäy´yn tyhjyytheen.

Huhtikuun 13. Annan ensikonsertti lähelä. Hotelin vessassa rapsin tukkaa pienemäksi. Yritän herätellä kehoa huohneen puolitoistaneliöisessä tilassa. Olo on tiukka ja kömpelö, matkustamisen jäykistämä. Huomiselle sain konservatoriolta salivuoron. Kotonahan mullon avvaimet salhiin – menen vain jos on tyhjä. Tamperheen konsala ei ole koskhaan tyhjää!

16. huhtikuuta. Keikan jälkiin jään Tampehreele Tanssin virtaa –nykytanssifestivaalile. Virkistyn ja tieostun äärimäisen erilaisista esityksistä. Koen kuuluvani. Ja riemuitten, ko saan lähteä kotia, Petsikon taka tekehmään sitä, mitä minun pittääki tehä. Net on piirtyhneet minhuun ja mie heihin, nuohriin. Niinkhään mie tulen aina ohjaahmaan nuoria? Tai enhän mie niitä ohjaa, met vain elämä yhessä auki luovia prosessia, elämää, kultaisia kahvoja.

Kesäkuun 5. Mie istun ilta-auringossa tulevan oman talon porthaila Muodoslompolossa. Armas on opintomatkala Venäjällä. Maailma on tässä. Molen tullu kotia!

Katariina Angeria

Tanssitaiteilija, esitystaiteen ohjaaja
Jokinainen-taietapahtuman tuottaja 2008-2010
Tuisku-nuorisohankheen ohjaaja 2010-2011

Taiteilija on perinteisesti se, joka ei ensimmäisenä ajattele työnsä taloudellista hyötyä, kunhan saa sanomisensa sanottua. Mutta jos taiteeksi mielletään myös ideointi ja se, mitä luomme omilla käsillämme, työn hinta on yhä veteen piirretty viiva. Kuvataide on kylläkin konkreettista, ja taitelija voi määritellä hinnan taululleen. Muun luovan työn arvo on edelleen suuri mysteerio.

”Lukaseppa tuo ja sano mielipiteesi! Keksippä nä kun olet annettu siihen! Jos annat sen vitosella niin saatan ostaa. Lukaiset siellä juhlassa runojasi. Ei me mitään pystytä maksamaan, mutta kahavit saat ja pullaa. Lähettäkää meille käsikirjoituksianne nimettöminä, niin me saatamme esittää niitä.” Nimettöminä!? Oi ja voi, niin tuttuja puheita aitovieriltä ja kylien pinnoista.

Tosi harvoin kuulee sellaisia helmiä kuin ”Luetko ja kommentoitko minun tekstiä, saat pari euroa sivulta? Teet minusta muotokuvan, niin maksan kyllä kunnolla. Neulo parit kunnon villasukat ja kerro hinta.”

Luovat tekijät väheksyvät usein myös itse omia töitään.

”Ei kai tuosta mitään ilkeä pyytää. Ei se mitään maksa, no anna kymppi.” Tuttuja lauseita ovat nämäkin, kovin tuttuja.

Mutta mitä tehdä, kun arvostusta on, mutta arvoa ei? Mikä on luovan työn arvo yksittäiselle ideanikkarille? Juuri sellaisen työn arvo, mitä virkamiespiireissä kutsutaan ”projektiksi”. Mikä on sellaisen kokonaisvaltaisen ideoinnin arvo, josta hyötyy koko kunta, kenties seutukunta, jopa maakunta? Minkä korvauksen ideasta ja sen kehittelystä saa henkilö, joka keksii vuosi vuodelta toistuvan kulttuuritapahtuman? Mitä saa ideanikkari, joka ei istu päällikkönä miljoonaprojektissa?

Kysyä sopinee, kuinka monet kokonaisvaltaisesti kehitellyt ideat karkaavat käsistämme parempiin suihin, rahan äärelle, projektien kruunuiksi? Ja väkisin mieleen pyrkii ajatus: Keksi sie, minä otan rahat! En erittele nyt yksittäisen ihmisen keksimiä tapahtumia, mutta niitä on Lapissakin hyvin paljon ja minusta nähen tietty Kemijärvellä ja Savukoskella.

Kulttuurimatkailu on meillä nyt kova sana, ja mikäpä se siinä. Nyt jos koskaan kuukausipalkkaiset virkamiehet ja kohtuullisen palkkion saavat päättäjät miettivät nupit punaisina ideoita kulttuurimatkailun kehittämiseksi. Ja hyvä kaikki tämäkin ja etenkin se, että oman kulttuurin arvostus on lopulta nostamassa tiukkaa pipoaan. Mutta eivätkö kunnat voisi ostaa kehityskelpoisia tapahtuma- ja ohjelmaideoita myös vapailta taiteilijoilta, aivan kun lehti ostaa juttuja vapailta kirjoittajilta? Kuntien pitää järjestää säännöllisesti myös kilpailuja luovista kehittämisideoista, sillä hiljaisissa vesissä ne isot kalat tykkäävät edelleen uida.

Tässä kohdin joku huomaa, että onhan teillä ne lakisääteiset tekijän-oikeudet. Niistä tuleekin pitää kiinni, entistä tiukemmin! Valitettavasti joissakin piireissä ei edes tiedetä, että esimerkiksi käsikirjoittajalla on työhönsä tekijän oikeudet, joissa hän on oikeutettu korvauksiin. Sille riittää, kunhan saa sepustuksensa estradille!

Olen kantapään kautta oppinut, että yritän pitää mölyt mahassani ainakin siihen saakka, kun saan ideani paperille ja tekijänoikeuteni merkattua. Mainitsin taannoin eräässä vapaiden taiteilijoiden puolesta puhuvassa yleiskirjeessä seuraavaa: ”Olemme ehkä niittäneet mainetta ja kunniaa, mutta mitä teemme kruunulla, jos varpaat on jäässä.”

Pirjo Maununtytär

Jängän kolumnisti Kemijärveltä

Tie nousi vaaranrinnettä. Koetin varoa veden syövyttämiä halkeamia ja arvaamattomasti esiin pistäviä kivenmuhkuroita. Jätin auton tien päässä olevalle levikkeelle. Otin ämpärin ja painelin polulle puiden sekaan.

Vanhalla hakkuuaukealla lainehti kultainen pilliheinä. Aukion reunassa seisoi vaaleanvihreällä jäkäläpitsillä kirjailtu metsänemännän nojatuoli. Mielikki vahti kiveltä, että männynpoikaset muistivat lopettaa telmimisen, kun ihminen astui metsän sisästä aukiolle. Puuntaimien pitää oppia puun olemus niin kuin lapsen pitää oppia ihmisen olemus.

Peukalonpään kokoiset mustikat taipuivat terttuina maatuvien kelojen ylle. Sain yhdellä raapaisulla puoli poimurillista auringon kuumentamia marjoja. Lintujen lounasaikaan asti oli täysin hiljaista. Sitten alkoi siritys, viheltely, naputus, huikkailu, naksahtelu ja laverrus. Se oli minun marjapaikkani.

Seuraavana päivänä huomasin järkytyksekseni, että levikkeellä oli kolme autoa ennen minua.

Thaimaalaisia?! Tallustin äreänä työmaalleni; siltä se minusta nyt tuntui. Suomalaisia sittenkin. Lähin pariskunta oli lähtenyt tositoimin liikkeelle täyttämään velvollisuutensa marjamätästä kohtaan. Molemmilla oli kaksi ämpäriä ja repun sisältä puunsi saavin ääriviivat.

• Vähän piirakkamarjoja emännälle, mies totesi.

Keskiviikkona oli parkkipaikka tyhjä. Lapin lennoston hävittäjät räjäyttivät taivaan halki, etuvasemmalta kuului pari kiväärinlaukausta. Sitten oli taas hiljaista. Metsä huokaili, napsahteli, suhahteli, puhui metsän keskinäisiä asioita, jotka eivät ole ihmisten maailmasta. Marjapaikka oli yksin minun.

Rupesin nolona miettimään, miten vasta löytämäni mustikkapaikka tuntui minusta jo omalta. Kesän kuluessa vierasmaalaisten marjanpoimintaa metsissämme oli arvosteltu yhä kärkevämmin. Mitä metsä ja marjapaikat ovat meille lappilaisille? Tietysti ovat aineelliset syyt, marjojen poiminta on tärkeää tuloa monelle, eikä omakaan pakastin saa olla tyhjänä. Mutta syyt saattavat olla syvemmällä. Metsä on lappilaisille paikka, johon tullaan kuin toiseen kotiin, hiljentymään, miettimään murheita ja iloja. Ei sinne odoteta vieraita – ei varsinkaan muusta kulttuurista tulevaa väkeä porukalla huutelemaan ja haravoimaan marjoja mielin määrin. Siis jättämään jälkiään porstuaamme ellei ihan pirttiimme. Ehkäpä presidentti Tarja Halonen oivalsi tästä jotain epäillessään, ettei Lapin marjakiistoissa ole kyse pelkästä kateudesta. Lapissa asuvat ovat tottuneet laajaan reviiriin, joka on välttämätön metsästyksestä ja kalastuksesta elantonsa saavilla. Ominaisuus on kulkenut geeneissä, eikä vuosisatainen käytäntö voi kovin nopeasti muuttua. Myös marjapaikat ovat osa ikimuistoista nautintaoikeutta.

Näillä selkosilla ei juuri ole ollut marjamättäistä kilpailua ennen viime vuosia. Vaikka järki mitä sanoisi, tarvitaan monen talven miettimisaika, ennen kuin muut marjastajat mukisematta hyväksytään Lapin metsiin.

Paluumatkalla, auringon viistossa valossa näin, miten etäisemmän vaaran rinnettä kapusi viisi pientä hahmoa ämpärit käsissään. Heidän perässään asteli valtava tummanruskea koira. Suurin koskaan näkemäni koira. Vai oliko se koira? Ja oliko se marjastajien mukana?

Paula Alajärvi

Tänä vuonna on kulunut 250 vuotta ranskalaisen tutkimusmatkailijan Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n kuolemasta. Maupertuis oli syntynyt vuonna 1698 Bretagnen Saint-Malossa. Hän kuoli vieraillessaan matemaatikkokollegansa Johann Bernoullin luona 1759 Sveitsin Baselissa. Hänet on haudattu Solothurnin kantoniin, Dornachin kyläkirkkoon. Maupertuis on jäänyt tutkimusmatkailun maailmanhistoriaan Tornionlaaksoon vuosina 1736–37 tekemänsä tutkimusretken ansiosta. Hän johti Ranskan Kuninkaallisen Tiedeakatemian retkikuntaa, johon kuuluivat hänen lisäkseen ranskalaiset akateemikot Charles Étienne Louis Camus, Alexis Claude Clairaut, Pierre-Charles Le Monnier ja Réginald Outhier sekä ruotsalaisen tieteen edustajana tähtitieteilijä ja lämpömittarin kehittäjä Anders Celsius.
Retkikunnan tieteellisenä tehtävänä oli maapallon tarkan muodon määrittäminen. Sen ajan tieteen suureksi ongelmaksi oli näet muodostunut kysymys siitä, onko planeettamme pyörimisliikkeensä vaikutuksesta navoiltaan litistynyt – kuten mandariini – vaiko päinvastoin suippeneva – kuten sitruuna. Litistyneen maapallon kannalle oli asettunut painovoimateorian isä englantilainen Isaac Newton, mutta Ranskassa pidettiin itsepintaisesti kiinni René Descartes’n eetteripyörreteoriaan nojautuvasta päinvastaisesta tuloksesta, jota Cassini-sukuisten astronomien Ranskan sisällä tekemät geodeettiset mittaukset näyttivät tukevan.
Kysymys maapallon muodosta, jos mikä, on globaali ongelma. Sen ratkaiseminen edellytti maailmanlaajuista tutkimusta ja ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Asian selvittämiseksi Ranskan Kuninkaallinen Tiedeakatemia varusti kaksi retkikuntaa: Charles Marie de La Condaminen retkikunta purjehti Espanjan kruunun alaisiin maihin päiväntasaajalle Peruun, kun taas Maupertuis’n retkikunta saapui pohjoiselle napapiirille Tornionlaaksoon.
Molemmat retkikunnat saivat tehtäväkseen mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellisen pituuden maastossa. Tornionlaaksossa mitattava matka sattui sopivasti suurin piirtein Tornion ja Pellon väliseksi. Mittaus toteutettiin kolmiomittauksena, jonka kiintopisteinä etelästä pohjoiseen lueteltuina olivat: Tornion Suensaaren vuonna 1686 rakennetun Hedvig Eleonoran kirkon torni, Nivavaara, Kaakamavaara, Huitaperi, Aavasaksa, Horilankero, Niemivaara, Pullinki ja Kittisvaara. Noin neljäntoista kilometrin mittainen perusviiva mitattiin Tornionjoen jäälle Ylitornion korkeudelle.
Osoittautui, että pohjoisessa mitattu meridiaaninkaari on pitempi kuin päiväntasaajalla tai kotona Ranskassa mitattu, mikä todisti maapallon litistyneisyyden ja Newtonin teorian oikeellisuuden. Litistymissuhteeksi retkikunta sai 1 : 179. Tämä arvo on tosin liian suuri. Nykyisin tuntemamme oikea arvo on noin 1 : 298.
Pellon Niemivaara on erityisellä tavalla piirtynyt retkikunnan matkakertomuksiin ja jopa suureen maailmankirjallisuuteen yhdessä lähellä virtaavan Tengeliöjoen kanssa. Maupertuis kirjoittaa teoksessaan La Figure de la Terre, 8. elokuuta 1736:

Voimakas tuuli ja veneiden huonokuntoisuus hidastivat matkantekoa. Viimein veneet saapuivat, me astuimme niihin ja soudettuamme järven yli tulimme Niemivaaran juurelle kolmen aikaan iltapäivällä.
Tämä järvien ympäröimä vaara, jonka luo päästäkseen oli koettava niin monet vastukset, toi mieleen satujen lumotut seudut; se olisi hurmaavaa missä tahansa muualla kuin Lapissa. Sen toisella rinteellä kasvaa harvaa metsää, ja maa on siellä tasaista kuin puistokäytävillä. Puiden lomassa voi käyskennellä katsellen kaunista järveä, joka huuhtelee vuoren juuria. Toisella puolella on aivan kuin kallioon hakattuja saleja ja huoneita, joista vain katto puuttuu: nämä kallioseinämät ovat niin pystysuoria, niin korkeita ja sileitä, että niitä luulisi ennemminkin rakenteilla olevien palatsien seiniksi kuin luonnon aikaansaannoksiksi. Näimme useita kertoja järveltä kohoavan usvia, joita paikkakuntalaiset nimittävät haltioiksi ja jotka heidän mukaansa ovat vuorten suojeluhenkiä. Niemivaaralla oli pelottava maine, sillä siellä sanottiin olevan karhuja. Me emme kuitenkaan nähneet ainoatakaan; vaara vaikuttikin enemmän keijukaisten ja haltiatarten kuin karhujen asuinpaikalta.

Pappi Réginald Outhier täydentää teoksessaan Journal d’un voyage au Nord:

Juuri ylittämämme järvi oli nimeltään Ajanki. Se leviää vaaran pohjoispuolella ja yhtyy sen eteläpuolella oleviin toisiin järviin. Näiltä etelämpänä olevilta järviltä näimme kohoavan usvia, joita jotkut seudun asukkaat pitävät henkinä ja nimittävät haltioiksi. Sotilaat, jotka olivat meillä soutajina ja työmiehinä, eivät olleet yhtä taikauskoisia.

Niemivaara lumosi de Maupertuis’n täysin; minun olisikin turha enää puhua siitä sen kuvauksen jälkeen, jonka hän on esittänyt teoksessaan La Figure de la Terre. Tällä vaaralla on todella niin vastakohtaisia ja vaihtelevia kallio-muodostumia, että näky on yhtä viehättävä kuin omalaatuinenkin. Luulisi, että tässä paikassa, joka on metsien ja järvien kätkössä parin peninkulman päässä asutuilta seuduilta, kohtaisi pelkkiä karhuja ja villipetoja; kuitenkaan emme nähneet siellä muuta kuin ”haltioita”, joista jo mainitsin.

Suomalaisen luonnonsuojelun uranuurtaja, pitkäaikainen valtion luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola kirjoitti Niemivaarasta 1975:

Niemivaaralla ei ole aivan Aavasaksan korkeutta eikä mahtavuutta, mutta jyrkkä ja jylhä jyppyrä sekin on, ja siinä on samalla jotakin suloista ja leikkisää. Se on kuin mikäkin jukuripäinen sonnimullikka suurten vaarojen ja tunturien rinnalla.

Niemivaaran erikoisuus ovat kalliopatjasta sivusuuntaan lohkeilleet merkilliset ”kivilatomukset”, joiden voisi luulla olevan osasia muinoin murentuneista jatulien hautakammioista. Jatulinpylväiksi niitä sanotaankin. Kalliola kuvailee:

Täällä on sileitä vaakasuoria kalliopintoja ja toisaalta jyrkkiä pystyjä seinämiä kerrallisine rakoilupatjoineen, on pitkiä muureja ja niissä porttimaisia aukkoja askelmineen, ja on loppumattomiin katottomia saleja ja kammioita. On siinä täysi linnoitus pesäkkeineen ja bunkkereineen. Oikein huvittaa moni ihmisen rakennelmia muistuttava piirre. Satumaisia linnanraunioita keskellä hiljaista erämaata, vartijoinaan vain jokin koukero-oksainen vuosisatoja vanha aihkipetäjä tai hopeanharmaa kelo. ”Linnakkeet” ovat hajallaan melko isolla alueella ja eri tasoilla vaaran rinteessä. Välillä luulee niiden jo loppuneen, kunnes taas tulee yllätyksenä vastaan uusi ”korsu” uusine piirteineen.

Sekä Maupertuis’n että Outhiern kertomuksissa mainitaan Ajangin salaperäisestä saivojärvestä kohoavat usvat, joissa paikalliset asukkaat olivat näkevinään haltioita. Elettiin 1700-lukua. Emme voi tietää, oliko tämä silkkaa kaunokirjallis-romanttista maalailua vai oliko paikallisessa kansanperinteessä säilynyt jotain perintöä lappalaisesta mytologiasta. Niemivaaran merkilliset kalliomuodostelmat ovat saattaneet aikoinaan olla seitoja. Kenties koko vuorikin on ollut pyhänä pidetty ailigas.
Luetaanpa vielä ote Maupertuis’n matkakuvauksesta 8. elokuuta 1736:

Tulimme neljällä veneellä Tengeliönjoelle, jonka kosket ovat pahempia veden vähyyden ja kivisyytensä kuin vuolautensa vuoksi. Hämmästyksekseni tapasin sen rannoilla, näin lähellä kylmää vyöhykettä, yhtä heleänpunaisia ruusuja kuin meidän puutarhoissamme kasvavat.

Kyseessä lienee tornionlaaksonruusu (Rosa majalis ’Tornedal’), joka on metsäruusun kerrannaiskukkainen muunnos. Maupertuis’n matkakertomus käännettiin kohta ilmestymisensä jälkeen englanniksi, ruotsiksi, saksaksi ja latinaksi. Kaukaisen Pellon paikannimet Niemi ja Tenglio (tässä muodossa) tulivat tunnetuiksi Euroopan suurissa sivistyskeskuksissa. Niemivaaran keijuista ja Tengeliöjoen ruusuista muodostui yhteen kuuluva kaunokirjallinen aihelma eli topos.
Maupertuis’n englantilaisessa käännöksessä esiintyvä keijukainen (fairy) sai aiheena kirjaimellisesti siivet selkäänsä. Englannin kirjallisuudessahan keijut ovat tärkeitä Shakespearen Kesäyön unelmasta alkaen. Keijukaisten koto voitiin nyt sijoittaa Niemivaaralle Lappiin. Skotlantilainen James Thomson – joka parhaiten tunnetaan patrioottisesta hymnistään Rule Britannia – kirjoittaa runoelmassaan Seasons (1740):

Where pure Niemi’s fairy mountains rise,
And fringed with roses, Tenglio rolls his stream.

Frans Mikael Franzén (1794) käänsi tämän:

Till Niemis berg, där sköna elvor sväva
Och över Tenglios bädd en krans av rosor väva.

Pastori John Bell kirjoittaa teoksessaan The Tears of the British Muse (1771):

Ev’n on the Tenglio-bank my roses blow

John H. Wynne laati Englannin kuninkaallisen prinsessan huvitukseksi kokoelman kukkaissatuja, Fables of Flowers (1773). Kokoelmassa kerrotaan erään keijukaisen lentomatkasta maapallon ympäri:

Who twice the Arctic circle pass’d
And view’d bright Hecla’s flame;
At length, through many a waste of snow,
To fair Niemi came.

And thence where Tenglio rolls his stream
Survey’d the prospect round ;
Beheld its banks with verdure deck’d
And blushing roses crown’d.

 

Charlotte Smith puolestaan kirjoittaa elegisessä sonetissaan LIII vuonna 1784:

The shivering native, who by Tenglio’s side
Beholds with fond regret the parting light
Sink far away, beneath the dark’ning tide,
And leave him to long months of dreary night

Janetta Philipps kirjoittaa lentävästä keijukaisesta teoksessa Song of Ariel (1811):

Oft have I plucked near Tenglio’s stream
The blushing roses there that grow,
Or watched pale Cynthia’s silver beam
Trembling on Lapland’s hills of snow.

Vain neljätoistavuotias runoilija Felicia Dorothea Browne kirjoittaa teoksessaan The Laplander to his Reindeer (1812):

How oft has the summer, in mantle of green,
Array’d the wild Tenglio’s side;
Since thou, oh, my reindeer! my servant hast been,
My faithful companion and guide!

Näistä esimerkeistä ilmenee että muutamia Tornionlaakson paikkakuntia kuten Ajankijärveä, Niemivaaraa ja Tengeliöjokea ympäröi Euroopan kirjallisuudessa harvinaislaatuinen runollinen hohde. Saattaa olla, ettei mistään muusta Suomen paikkakunnasta – Imatrankoskea ehkä lukuun ottamatta – ole kirjoitettu yhtä paljon eurooppalaisia runoja. Ranskassa on muutama vuosi sitten julkaistu Maupertuis’n matkasta kertova kuvitettu lastenkirja, johon Pellon Niemivaarakin on kuvattu.
Reino Kalliola toteaa Niemivaaran vaipuneen varsinaiseen prinsessa Ruususen uneen ja jatkaa

”Ehkä näin onkin parasta. Niemivaara on säilynyt turistiliikenteen hälyltä ja muulta turhalta julkisuudelta. Todelliset luonnon ja runouden ystävät ja retkeilijät löytävät kyllä Niemen satulinnaan ja osaavat antaa arvon juuri sen yksinäisyydelle ja luonnonkuvan eheydelle ja erämaan rauhalle.”

Osmo Pekonen
Kirjoittajan ranskankielinen matkailututkimuksen
väitöskirja tarkastettiin
Lapin yliopistossa 16. kesäkuuta.

 

---

 

Kirjallisuutta:
Badinter, Elisabeth (2003). Voyage de Laponie de Monsieur de Maupertuis. Pariisi: Seuil. (Lastenkirja.)
Kalliola, Reino (1975). ”Pellon Niemivaara”. Tornionlaakson vuosikirja, ss. 83–92.
Niinisalo, Suvi (2004). Keijukaisten lähteillä. Jyväskylä: Atena.
Outhier, Réginald (1975). Matka Pohjan perille. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
Pekonen, Osmo (2009). La rencontre des religions autour du voyage de l’abbé Réginald Outhier en Suède en 1736–1737. Väitöskirja, Lapin yliopisto.

Petsamon kolttasaamelaisten pysyvästä asuttamisesta Inarin alueelle toisen maailmansodan jälkeen tuli tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Tapahtumaa on juhlittu näyttävästi, ja kolttasaamelaiset ovat olleet monin tavoin esillä tiedotusvälineissä niin täällä pohjoisessa kuin koko valtakunnassakin.

Syyllistettynä eläminen

Aina suomalaisten kansatieteilijöitten Petsamon alueelle 1920- ja 1930 -luvuilla suuntautuneista tutkimusmatkoista lähtien on hoettu, arvailtu ja ennustettu kolttakulttuurin ennen pitkää kuolevan. On myös jaettu kolttaväestöä oikeisiin erämaa-alueiden kolttiin ja ns. tienvarren kolttiin tai ”maantiekolttiin”. Näillä tarkoitettiin Paatsjoen ja Petsamon kylien kolttasaamelaisia, jotka asuin-alueistaan johtuen aiemmin joutuivat tekemisiin Petsamon maantien eli silloisen valtatie 4:n mukanaan tuoman valtakulttuurin ja uudenlaisten työmahdollisuuksien kanssa. Suonikylän erämaa-alueilla asuneet säästyivät näiltä vaikutuksilta osittain aina talvisotaan asti.

Suonikylän kolttasaamelaisten sodanjälkeinen asuttaminen alkuun tiettömälle Sevettijärven alueelle oli omiaan säilyttämään siellä heimon omia kulttuuripiirteitä muita alueita kauemmin. Paatsjoen ja Petsamon kylien asukkaiden asuttaminen Inarijärven eteläpuolelle ripotteli heidät Pikku-Petsamon, Keväjärven, Mustolan, Tsarmijärven ja Nellimin alueille suomalaisen ja inarinsaamelaisen asutuksen joukkoon. Huolimatta olosuhteiden erilaisuudesta eri puolilla koltta-aluetta -sekä Sevettijärvellä että Keväjärven-Nellimin alueilla- syntyi kitkaa kolttasaamelaisen, inarinsaamelaisen ja suomalaisen asujaimiston välillä. Alueen alkuperäiset asukkaat kokivat elinmahdollisuuksiensa kaventuneen kolttasaamelaisen asutuksen ja heidän elinkeinoihinsa liittyneiden käyttöoikeuksien takia. Kolttasaamelaisia syyllistettiin tunkeutumisesta toisten alueille, ja halveksuntaa aiheuttivat myös heidän itäisiä piirteitä omaava pukeutumisensa, erilainen kielensä, erilainen uskontonsa ja monet erilaisuudet niin arkielämän tavoissa kuin juhlissakin.

Vanhempien asenteet siirtyivät lapsiin ja heijastuivat julmana vastakkainasetteluna lasten ja nuorten maailmassa kouluissa ja asuntoloissa. Tämä johti sodanjälkeisten suurten ikäluokkien oman syntyperän ja kulttuurin kieltämiseen ja hakeutumiseen muualle töihin. Juuri kukaan ei jatkanut koulunkäyntiä ylioppilaaksi asti puhumattakaan korkeakouluopinnoista. Vanhemmilla ei riittänyt voimia kannustaa lapsia opintielle. Tämä viivästytti kolttasaamelaisen kulttuurin kehittymistä ja kolttakansan itsetunnon nousua. Kun koltankieleen saatiin ortografia ja sitä alettiin opettaa peruskoulun ala- ja yläasteella Sevettijärvellä, eteläpuolen kylissä Nellimissä, Keväjärvellä ja Ivalossa oli huutava pula kielen opettajista. Eteläpuolinen koltta-alue jäi entisestään jälkeen itsetunnon muotoutumisessa.

Myöhemmin 1970-luvulla eripuraa aiheuttivat kolttasaamelaisille myönnetyt uudet asuntotontit ja -tilat. Puhuttiin ”ilmaisista taloista”, joita ei millään muotoa olisi sallittu annettavan uusille polville. Samalla näillä puheilla kasvatettiin lisää syyllisyyden taakkaa kolttasaamelaisten mieliin. Työyhteisössä esiintyvä jatkuva arvostelu sai jonkun jopa jättämään työpaikkansa. Uusien tilojen saanti ja uusien asuintalojen rakentaminen kasvatti lähellä Ivaloa sijaitsevan Keväjärven kylän kokoa moninkertaiseksi. Kylään asettui asumaan sekä Keväjärven että Nellimin ja Sevettijärven kylien kolttaperheiden jälkeläisiä. Yhteydet omaan sukuun ja perinteeseen väljenivät, koltansaame puhuttuna kotikielenä sai väistyä suomen kielen tieltä. Erityisesti näin tapahtui Keväjärvellä, jonka väestö myös suurelta osin harjoitti nykyaikaisia palveluammatteja. Nellimissä ja Keväjärvellä poronhoito ei säilynyt kolttasaamelaisten toimeentulon lähteenä, joten myöskään perinteinen elinkeino ei ollut kielen säilymistä tukemassa Inarijärven eteläpuolen kylissä.

Keväjärven kylän kasvaessa voimakkaita tukitoimia olisi pitänyt osata kohdistaa juuri sen koltta-väestölle. Kun kysymyksessä ei ollut perinteinen kylä kouluineen, palveluineen ja kokoontumis-tiloineen, toivottua yhteisöllisyyttä ei syntynyt inarinsaamelaisen alkuperäisväestön, eri kylistä koostuvan kolttaväestön ja suomalaisväestön välille.

Juhlan jälkeen

Kolttasaamelaisen asutuksen 60-vuotisjuhlallisuudet toivat esille nuoret kolttasaamelaiset ja korostivat samalla Sevettijärveä kolttasaamelaisuuden keskuspaikkana. Tämän päivän kysymykset koskettavat kuitenkin koko kolttayhteisöä niin koltta-alueella kuin kaikkialla Suomessa ja maan rajojen ulkopuolellakin. Petsamossa syntynyt ikäpolvi alkaa olla vähemmistönä kolttakansan sisällä ja paljasjalkaiset sevettiläiset, nellimiläiset, keväjärveläiset, inarilaiset, ivalolaiset, rovaniemeläiset, oululaiset, helsinkiläiset , turkulaiset, tukholmalaiset ja göteborgilaiset kolttasaamelaiset ovat suurta enemmistöä. Suuret ikäluokat, jotka aikanaan jättivät kotiseutunsa ja muuttivat työn perään etelään, ovat siirtymässä eläkkeelle ja aikaa myötä tiiviisti pohtimassa suhdetta omaan henkiseen perintöönsä. Omaperäinen kolttasaamelainen kulttuuri säilyi vanhan polven kaitsemana ja tiukan perimätiedon mukaisena menneen vuosituhannen lopulle. Tänä päivänä voimme nähdä monien asioiden muuttuneen: elinkeinojen, elämäntapojen, pukeutumisen…

Paljon myönteistä julkisuutta saaneen 60-vuotisjuhlan jälkimaininkeina voi herättää joukon kysymyksiä, joihin sodan jälkeen syntynyt kolttasaamelainen sukupolvi seuraavana perinteen- kantajana joutuu ottamaan kantaa: Halutaanko perinteistä pitää kiinni? Annetaanko yhtenäiskulttuurin entisestään levitä kolttasaamelaiseen maailmaan? Haetaanko vaikutteita muista saamelaisryhmistä? Annetaanko kaikkien kukkien kukkia? Nostetaanko yksilöllisyys etusijalle? Tarvitaanko sisäisen tiedon ja perimmäisten arvojen tilalle uusia määritteitä? Odotetaanko, että EU antaa tarkan direktiivin vähemmistökulttuurien ja niiden perinteisten arvojen suojelemiseksi vai toimitaanko itse?

Paljon myönteistä on tapahtunut kolttasaamelaisen kulttuurin ja koltankielen kehittämistyössä niin ennen juhlaa kuin juhlan aikana ja varmaan myös sen jälkeen: on saatu uutta oppimateriaalia, on synnytetty koltankielen virtuaaliopetus, on perustettu Saamelaismuseo Siidan toimesta historiaa ja kulttuuria esittelevä näyttely Sevettijärven perinnetalolle, on julkaistu kolttasaamelaista käsityötä esittelevä kuvasto ja sanasto sekä saatu kielen opiskeluun kauan odotettu kielioppikirja. Suullista ja hiljaista tietoa on vielä paljon olemassa. Lisäksi saatavilla on kirjallista tietoa – sitä haluaville – riittävässä määrin.

On hämmästyttävää, että vielä tänä päivänä julkisessa sanassa 60-vuotisjuhlallisuuksien aikaan erehdytään toteamaan kolttasaamelaisten muuttaneen toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitosta Suomeen…

Irja Jefremoff

HM Opettaa matkailu- ja kulttuuriaineita
Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa

Ehtymätön mahdollisuuksien universumi on keittiönpöytä. Eikö vain? Kodin tärkein kapistus. Sen ääressä vaihtokaupitellaan ajatuksia ja suunnitellaan sunnuntainviettoa. Jänkä-lehti on viiden naisen talkootyömaa, tapahtumapaikkana keittiönpöytä. Tavoitteena ei ole maailmanvalloitus vaan lappilaiseen kulttuuriin kurkotus tässä lähellä, laajassa Lapinmaassa. Kokemukset yhteenkuuluvuudesta, yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä ovat Jängän teemana tällä kertaa.

Lähetimme seitsemän lappilaisen kunnan kulttuuritoimijoille postia, jossa toivoimme heiltä näkemyksiä oman kunnan kulttuuritapahtumista ja yhteisöllisyydestä. Kiitos Kittilä, Salla, Enontekiö, Muonio ja Posio houkuttelevista esimerkeistä. Lappi tarvitsee matkailijansa ja ymmärtää myös paikallisten ihmisten tarpeen kokoontua, eläytyä, eheytyä ja siten voida hyvin kaamoksen sylissä ja kesäyön valossa. Lapissa perinteet periytyvät ja uusia juttuja luodaan ja leivotaan rinnan.

Eräs nuori taiteentekijä kommentoi kipakasti, että Lapissa toteutuu säilyttävän kulttuurin resepti: samalla muotilla vuodesta vuoteen tilataan ja tehdään mämmiä ja kuravettä. Kuka päättää, mitä tehdään ja tilataan? Tukeeko kunta yksisilmäisesti vain tietyn taiteen alan, tiettyjen virkamiesten veljenpoikia? Eikä se taida olla rahakysymys alkuunkaan, mitä kunnassa on tarjolla. Se on ensisijaisesti asenne- ja arvokysymys. Vai onko monipuolisuuden, erilaisuuden ja vaihtoehtoisuuden kasvun esteenä sittenkin kaiken hajaannuttava kateus, joka pääsee muhimaan ilman ymmärrystä yhteisöjen voimasta? Oman ja muiden olemassaolon ja osaamisen arvostaminen on kaiken alku kulttuurin tekemisessäkin.

Jänkä-lehti on ilmestynyt nyt viisi vuotta. Toimituskunta kiittää kaikkia lehden sisällön tuottamiseen osallistuneita. Oishan se soma, jos Jänkä ilmestyisi joka kuukausi ja voisimme raportoida kaikkea kuun ja tunturin välissä. Pöydästä tehdas? On aivan nokko viiden naisen talkoiluksi, jos voimme olla pieni paja jängän reunalla.

Uuden lehden suunnittelu alkaa ajatuksesta, mitä meillä jo on, mitä meille on lähetetty, mitä on nähty ja koettu.

Esimerkiksi viime kesänä Kurtakon kulttuuriviikolla monituinen ohjelmakimppu kukki maatalon pihalla ja ladon nurkissa. Oli hyväntuulista musiikkia, uniikkia yhden naisen teatteria, piiritanssia, runoilua ja tarinointia, johon oman hyytävän, mutta onnellisesti päättyneen eksymistarinan toi 4-vuotias tyttö. Kotikutoinen ilmapiiri innosti hänetkin esiintymään. Kurtakon tapahtuma on vissisti saanut alkunsa kurtakkolaisen tuvan pöydän ääressä.

—–

Yritän sulautua Inarin sydäntalvessa valtaväestöön alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla. En ymmärrä tavuakaan minua ympäröivästä saamenkielestä. Juontajat taitavat näppärästi saamen, englannin ja suomen. Istumme pakkasillassa tiivisti porontaljoilla odottaen seuraavaa esitystä. Hiljalleen laskeutuvat lumihiutaleet valaisevat muutamien valonlähteiden lisäksi. Lumiteatterin hämärässä yleisön eteen nousee tumma hahmo, joka ravistelee lumet hartioiltaan ja sylistään, ottaa reppunsa uumenista rummun soittaakseen terveiset omalta intiaaniheimoltaan ja esi-isiltään aikojen takaa. Tasainen rummutus ja lumihiutaleet sitovat meidät yhdeksi ihmisten heimoksi, tämän pallon kansalaisiksi. On lämmin yhteenkuuluvuuden tunne.

Johanna Suopanki

– maailma kauppayhtiön katolta nähtynä

Aamukahvit läikähtelevät kupeissa, Jopparin aamuparlamentti Pellossa nauraa ja sanoo, että Virtasta kannattaa varoa, ”son poka naistenmies”. Ensimmäisen haastateltavan pöydälle jättämä savikimpale liikahtaa vaivihkaa vastapäätä istujan käsiin. Pian siianpyrstön muodosta tulee ilmiriita. ”Ei saatana kalalole tällälailla pyrstö, tonni vetoa!” ”Tämähän on aivanko päiväkotissa. Miten nämä saapi nämä kiukset… Ei, ei tämä taija…” Virtanen kertoo miehestä, joka tärisi innosta ensimmäisen lohen saadessaan. Tornionjoella lohipaikat näytetään ja kerrotaan, Tenolla ne pidetään visusti omassa tiedossa. ”Mutta kuulkaa tyäret, Allanti teän häätyy tavata, mie lähen saattamhaan.” Allanti ja Esteri ovat kotona ja kuuntelemme kunnioittavasti vanhan kalamiehen kokemuksia ja viisautta: ”Vene kaatu ja kävin kahesti joen pohjassa mokkatakki päällä. Se on veri ko sinne Väyläle vettää. Ei sitä voi sillon muuta tehä.” Ylpeys kalamiehestä loistaa naisen silmäkulmassa.

Allanti soittaa Huttusen Paulille ja saattaa meidät seuraavan tarina-aarteiston ääreen. Ensimmäiset kalatarinat Karesuvannon ja Tornion väliltä on verkotettu. Saviset kalat savustuvat keramiikaksi, yhteiseksi teokseksi kesää varten. Yhteinen taideteos etsii ja kertoo, mitä elää ihmisen ja kalan välissä.

Maailman paras ääni, no sehän on tietysti traktori Majuri vuosmallia 64, siinä on sitä jotain…

kuutamon ääni…se kun työntää nukenvaunuja hiekalla…no ehkä mun seeprapeippojen ääni, kun ne on ihan ku herätyskello…suden ääni…vaimon tuhina vierellä…se ku kelanräikkä pärähtää…” Kylänraitti raikaa kauppojen joulunalustapahtumassa eri-ikäisten kolarilaisten lempiäänistä. ”Viisauden vimmaa ylpeänä esittää: Kolarin kyläradio ja maailman parhaimmat äänet.” Veden, lintujen ja hiljaisuuden äänet ovat suosittuja. Kysymys lempiäänestä on jollekin uusi, ehkä oivalluttava, joku on tottunut kuuntelemaan ympäröiviä ääniä ja tunnistaa, miksi ne ovat tärkeitä.

Ylitornion kirjastolla seinä täyttyy sanoista, joita Väylä tuo kyläläisten mieleen. Muistin kuvia Väylästä koostuu korteista, joissa uittovene putputtaa, Väylä syö pikkupojan upouuden lippalakin, jäät lähtevät rytisten, hiekkasärkillä paistaa aurinko ja uidaan, lossi vie ”Ruottiin hakehmaan panaania ja Marapuuta”, virta meinaa viedä kokonaan. Virta on vapaa, joka hetki uusi väri ja maisema. Väylässä huilaa Euroopan pisin valjastamaton joki. Kohtaaminen on tärkeä sekä kysyjälle että vastaajalle, jaetaan henkilökohtainen arvokas tarina, tullaan näkyväksi yhdessä muiden kanssa. Edessämme on aarteisto, vuosikymmenten valtava rikkaus…kukahan näihin tarttuisi ja työstäisi kuunnelmaksi, teoksi, runoiksi?

Viisauden vimmaa -taidelautta rajalla-hanke on tämänhetkinen alustamme yhteisöllisen taiteen tekemiselle. Hankkeen parissa syntyvät teot, teokset ja tapahtumat muodostavat taiteellisten tapahtumien ketjun, Jokinaisen, kesäksi 2010. Jokinainen-taidevaellus sitoo neljänsadan kilometrin matkalla kylissä tapahtuvan yhteiseksi joen juhlaksi. Reijo Kelan ja Katariina Angerian johtama joukko tanssijoita laskee kierrätyspulloista kootuilla lautoilla Karesuvannosta Tornioon juhannusaatosta lähtien ja kohtaa ihmisiä rannoilla. Kohtaaminen tekee näkyväksi ja antaa tärkeille asioille niille kuuluvan arvon.

Tekijänä kulkee rinnalla monella eri tasolla: innostajana, kysyjänä, ravistelijana, oivallusten etsijänä, yhteyksien luojana, kuulevana korvana, näkevänä silmänä, aitiopaikalla näkemässä ja jakamassa ainutlaatuista, samalla niin henkilökohtaista mutta tunnistettavasti yhteistä kokemusta. Mielestämme olennaista on luovuuden ilmapiirin luominen: lupa tehdä hullunkuriseltakin tuntuvia asioita, ajatella toisin, katsoa maailmaa munankuoren läpi, oksanreiästä tai kauppayhtiön katolta, olla olemassa sellaisena kuin on ja juuri sellaisena muovailla savesta kaloja tai pyörittää lumiukko salaa naapurin pihalle.

Luovuus avaa ovia mahdollisesta mahdottomaan. Kylissä olemme törmänneet taistelutahtoon ja kyläenergiaan, mutta samalla huoleen tulevaisuudesta esimerkiksi vanhusväestöön painottuvan ikärakenteen, elinkeinomahdollisuuksien vähyyden tai emokuntaan koetun henkisen etäisyyden ja kylän kanssa ristiriitaisten tavoitteiden vuoksi.

Pauli Huttunen leikkosi aikoinaan isänsä kanssa uistimia huonosta vanhasta kuparipannusta. Ennen maailmassa oli pakko olla luova, pakko yrittää, pakko keksiä: tehdä elävää siitä mitä oli, hyvästä ja huonosta. Luovuus on asenne, tapa katsoa asioita totuttua pitemmälle, yllätyksellisestäkin näkövinkkelistä. Luovuus on iloa, pilkettä silmäkulmassa, heittäytymistä ilman onnistumisen pakkoa. Sen vuoksi luovuudessa on elämänvoimaa, kekseliäisyyttä, yrittämistä ja mahdollisuus muutokseen. Tänä kesänä luovuus vyöryy Väylää alas Jokinaisen hahmossa. Kylissä on ilmaistu tarve tämänkaltaisten tekojen pysyvyyteen. Palauttakaamme luova hulluus kunniaan! Antakaamme mielikuvituksen nauraa ja tanssia, rymistä arjessa yhtä vääjäämättömästi läpi ongelmien ja haasteiden kuin vuotuinen jäidenlähtö.

Katri Puranen ja Taina Mannila

viisaudenvimmaiset hankekoordinaattorit

Peruskoulun viimeisillä metreillä piti päästä pois oman kylän junttipiiristä. Leveälahkeisten housujen ja pipoitta pakkasessa kärvistelyn lisäksi piti päteä käymällä mahdollisimman usein etelässä. Pohjoisessa oli nimittäin vain poroja ja pari hassua joikaavaa saamelaista. Rovaniemi oli silloin realistisin vierailupaikka, sillä se oli lähin kaupungiksi tunnistettava. Kun sinne oli vanhempiensa suostuttelun jälkeen onnistunut itsensä saamaan, aina oli pakko käydä merkkivaatekaupoissa ja kantaa heräteostettuja brändikuteita kuin voitonmerkkejä. Olen vieraillut sivistyksessä toverit! Olen tervehtinyt jumalaa etupuolelta! Oma kyläni oli tuomittu selän taakse.

Asun nykyään Rovaniemellä. Suomen kaupunkien joukossa Rovaniemi on kylmää susirajaa vartioiva erakko. Kotibileissä Roi on se, joka istuu hiljaa halpaa kaljaa juoden, eikä jaksa vetää takkia päälle, kun käy ulkona tupakalla paukkupakkasessa. Hän tuntee paikalta vain yhden ihmisen, eikä tee keskusteluissa aloitetta, joten muut olettavat hänen olevan ihan ufo. Toisin sanoen Rovaniemi ei ole enää varhaisteinivuosieni etelä, vaan minähän – hitto vie – asun edelleen pohjoisessa. Niin, ja täälläkin on niitä pirun poroja.

Kuuntelen radiota ja linjoille soittaja kertoo pakenevansa Roista junalla Ouluun. Katson huumedokumentin, jonka päähenkilöllä on myös tavoitteena päästä äkkiä pois Roin eristävästä ilmapiiristä. Arvatkaa onnistuiko. Itse mietin, missä on oma haluni karata maailmalle, kun nykyinen sijaintini on kerran rajattu maailman ulkopuolelle. Ilmeisesti leijun jossain tyhjiössä.

Päätimme syyskuun puolella pitää Jängän lehtikokouksen Ivalossa erään jäsenemme vieraanvaraisuudesta nauttien. Matka oli huimaava, sillä ruska läimehti keltaisenoranssina vielä uljaamman auringonlaskun seuralaisena. Saariselällä sankasta sumusta hiipi esiin kitukasvuisia koivuja, ja olo oli, kuin olisi astunut fantasiaelokuvan maailmoihin. Hätkähdyttävää oli se, ettei tuulilasin takana ollut mikään tietokoneen luoma illuusio, vaan ihan yhtä konkreettinen olemassaoleva asia kuin minäkin.

Matkassa ilahdutti eniten aito ihastumiseni. Ajattelin, että paikallisena olisin jo turtunut Lappiin. En yksinkertaisesti osaisi hämmästyä enää mistään. Olen sitä paitsi lapsena ja nuorena sahannut samoja matkoja Lapissa loputtomiin, joten luulisi, että olisin jo nähnyt riittävästi. En ole nähnyt paljon mitään. Olen tuijottanut vain omia kangistuneita mielikuviani.

Löydän jatkuvasti kaikkea erilaista olentoa, tapahtumaa ja puuhastelua. Ei se vaadi juuri kummempaa, kuin heittää pois sellainen paradoksi, että elämä on jossain muualla. Jängän piirissä olen törmännyt moneen aktiiviseen kulttuuri-ihmiseen, jotka luovat sen sijaan, että juoksisivat tyrkytetyn valmistarjonnan äärelle. Säästää omanarvontuntoa, kun lakkaa kuuntelemasta stereotyyppisiä yleistyksiä omasta asuinseudusta. Suurin osa niistä – yllätys yllätys – tulee omista päänsisäisistä alemmuudentunteistamme. Elämä on sinussa ja siellä se pysyy vastaisuudessakin, minne sitten ikinä hiippailetkin, älä huoli.

Kuulemma harva pariisilainen on käynyt Eiffel-tornissa, koska he eivät yksinkertaisesti näe siinä mitään jännittävää. En minäkään käy nykyään merkkivaatekaupoissa kuin pienen pakon edessä. Se on vain niin tylsää.

Jenni Mutenia