Artikkelit

Deadline on kustannusalan termi, joka konkretisoitui kohdallani syksyllä 2018. Minulla diagnosoitiin harvinainen lihasrappeumatauti, ALS.

Samaan aikaan Karisto julkaisi esikoisteokseni, novellikokoelman Pyhävaara. Tunteet olivat ristiriitaiset; tauti on etenevä ja johtaa lopulta kuolemaan, toisaalta olin liittynyt proosakirjallisuuden ajattomaan virtaan.
Karisto on julkaissut novellejani vuosittaisessa Erämaailma-antologiassaan vuodesta 2015. Ensimmäinen tarina Karhu kertoo kolttamiehestä nimeltä Matti Gerasimoff, joka lohenpyynnin aloituksessa Näätämöjoella muuttuu karhuksi.
Vanhempi kirjailijakonna Inarijärven Kenkäniemestä Seppo Saraspää ehdotti, että lähettäisin jutun kustantajalle. Hän toimi näin kätilönä kirjailijan uralleni. Tarinassa Matti tekaisee jopa pennut naaraskarhulle. Loput saatte lukea itse.
Kirjoitan fiktiivistä proosaa, olen siis perinteinen sadunkertoja. Tarinani perustuvat kuitenkin aina todellisiin tapahtumiin pohjoisessa. Tämä elämänpiiri on ominta aluettani. Voisin kutsua itseäni jo ”Lapin elinkautiseksi”, vaikka en kultaa olekaan huuhtonut. Sekin vain siksi, että en arvosta mitään kiiltävää.
Suomenkielinen kirjallisuus kovien kansien välissä on hitaan ajatteluprosessin tulos. Teksti on kulkenut ammattimaisten käsien läpi ja muovautunut matkalla. Lopputuote edustaa ajan hitauselementtiä toisin kuin nopeasti vaihtuva uutisseinä.
Huomasin, että suurin osa pohjoiseen sijoittuvaa proosaa on kirjoitettu etelässä. Harva kirjailija on työskennellyt poroteurastamoilla tai Jäämeren paateilla. Siksi myös Lappi-kirjallisuutta vaivaa tietynlainen ammattitaidottomuus. Se ärsyttää paikallisia lukijoita.
Itselleni on tärkeää, että asiat kirjoitetaan oikein, vaikka tarinat ovat keksittyjä. Yleensä annan käsikirjoitukseni luettavaksi pohjoisen ihmisille lisäarvon saavuttamiseksi. Tässä asiassa kustannustoimittaja ei voi auttaa, mutta osaltaan hän määrittää kirjan valmistumisprosessia.
Kirjoittaessani romaania Myrskyn koti, jonka Karisto julkaisi syksyllä 2020, lihasrappeumatauti alkoi jo haitata työtäni. Saatoin asua kotona pientilallamme Inarin Turvejärvellä, mutta tarvitsin apuvälineitä. Irtonäppäimistön ja hiiren tilalle tulivat vähitellen päähiiri ja näyttönäppäimistö.
Merkittävä etappi kirjoittajan urallani oli ensimmäinen apurahani keväällä 2019, Taiken myöntämä 6000 euron palkkakuitti 4 kuukauden työskentelylle. Pienen sairaseläkkeen päälle se on iso raha perheelliselle luontaiselinkeinotilalliselle.
Kirjailijan ansaintalogiikka poikkeaa normiyhteiskunnan mediaanista, mutta ei juurikaan ammattikalastajan tulonmuodostuksesta. Siksi pidän kirjoittamista yhtenä luontaiselinkeinon osana, kuten teurastajan tai lihanleikkaajankin tointa.
Minulle yrittäjyys on sitä, että tilille tulee rahaa, lapsilla on kengät pienissä jaloissa ja leipäpala kourassa. Eikä vaimo motkota kovin pahoin!
Tätä kirjoittaessani asun Ivalossa palvelutalossa, koska joudun käyttämään jo sähköpyörätuolia. Kirjoittamisen tekniset apuvälineet ovat monipuolistuneet entisestään. Kolmas käsikirjoitukseni novellikokoelma Poltettu maa alkaa olla hyvällä mallilla.
Sain Otavan kirjasäätiöltä 1000 euron apurahan 19 tarinan viimeistelyyn. Tapani mukaan ne kertovat pohjoisen ilmiöistä Ruijassa, Lapissa, Turjassa ja Jäämerellä. Etelästä en usko haastajia itselleni löytyvän, mutta pohjoisessa varmasti on asiantuntemusta tähänkin aihepiiriin!
Kotona Turvejärvellä elämä jatkuu luonnon syklissä. Tytöt käyvät koulua Sevettijärvellä ja vaimo hoitaa tilan askareita. Itse keskityn kirjoittamiseen Ivalossa. Helmikuussa aion jatkaa kesken jäänyttä romaania työnimeltä Äpärä. Se perustuu vanhaan saamelaiseen eahparas-myyttiin siunaamatta kuolleista lapsivainajista.
Romaanissa seikkailee Myrskyn kodista tuttu antisankari Marko Portti. Markon hahmon olen rakentanut tarkoituksella ivalolaiseksi. Häneen saan yhdistettyä asioita, joita itse pohjoisessa olen nähnyt ja kokenut. Marko on minun alter egoni, kaksoisolento, jonka kautta saan sadun elämään.
Kirjoittajan työ on ensisijaisesti ajatustyötä. Sitä sairauteni ei estä. Päinvastoin, lauseeni muuttuu ehkä harkitummaksi, tiivistyy. Elinikäinen lukuharrastukseni jatkuu myös äänikirjoja kuuntelemalla. Luen paljon kaikenlaista kirjallisuutta.
Tämä työ palkittiin juuri ennen joulua, kun hakemukseni Suomen kirjailijaliittoon hyväksyttiin kahden proosateoksen ansiosta.
Rakastan suomen kieltä sen ilmaisuvoiman vuoksi. Äidinkieleni on juuri oikea työkalu kuvaamaan pohjoista luontoa ja mielenlaatua!
Lukeminen, ajattelu ja kirjoittaminen ovat kirjailijan tukijalat. Ne ovat kuin laavun tukipuut, joiden ympärille voi tarinan rakentaa. Lukeminen antaa työkalut kirjoittamiseen, ajattelu tuo siihen sisällön ja kirjoittaminen vaaditun rutiinin.

Janne Simonpoika Utriainen
Kirjailija Inarin Turvejärveltä

Olen saanut vapauden rakastua hillasuohon ihan omasta aloitteestani. Muut marjastamisen eri alalajit on pakkosyötetty minulle vauvasta lähtien, koska kuulemma “mustikan poiminta on mukavaa toimintaa, saa ajatella useita asioita kerrankin kunnolla”. Kotiväki ei koskaan vienyt suolle väkisin. Vasta orastava teini-ikä pakahduttavan vapauden- ja seikkailunkaipuun myötä pakotti minut sinne. Ensimmäinen kertani hillajängällä osui sielussani johonkin tarpeelliseen kohtaan, ja siitä lähtien suo on ollut koti ja turvapaikka.

Hillastus oli kuulostanut vanhojen huruakkojen touhulta. Minkä vuoksi kukaan vapaaehtoisesti lähtee sääskensyötiksi nihkeäkulkuiseen maastoon etsimään marjoja, joita legendojen mukaan vain harvat ja valitut ylipäätään löysivät? Onneksi nuoren mieli on arvaamaton, ja jossain mieleni melankolian perukoilla tunsin juuri tuolla hetkellä tarvetta kokea jotain suurta, uutta ja yksinäistä. Aika on ehkä ripistellyt kultahippuja banaalimpien muistojeni päälle, mutta se sallittakoon. Todellisuudessa saatoin olla vain pitkästynyt ja isä sattui kysymään mukaan.

Otin mukaan kupin. Mummi ämpärin. Isä jotain realistista siltä väliltä. Tuolloin elimme vielä aikaa, jolloin televisiosta ei valunut tauotonta virtaa häämekkoja, tissejä ja lähisuhdeväkivaltaa. Sentään Sinkkuelämää tuli. Kahden tunnin päästä. Kuka hullu suolla jaksaisi niin kauan ollakaan?

Ensimmäinen askel suon laidassa upotti isän reittä myöten silmäkkeeseen. Sen kerran jälkeen en ole edes kuullut muiden humpsahdelleen silmäkkeisiin, lukuun ottamatta kulunutta kesää, jolloin isäpuoleni oli ulahtanut kunnolla suohon, kainaloita myöten. Kuulemma. Todistajat tosin puuttuvat. Isät suossa piristävät mieltä kyllä kummasti.

Löysin muutaman hillan. Se oli helppoa, mukavaa ja mukaansatempaavaa. Miksi ja miten? Sen piti olla tylsää ja kaikin puolin hanurista. Mutta suon verkkainen tenho keinutti mukaansa. Kävelyn sietämätön raskaus tuntui sopivan vankoille kintuilleni ja lyhykäinen varteni ei harmistu marjojen perään kumartelusta hetikään niin paljon kuin pitkänhuiskeat selät. Jängällä oli rauha ja jotakin alkukantaisen kotoisaa. Välillä joku roukuu ja kahisee, mutta eläimet eivät pelota. Ihmisiä soilla ei juuri kohtaakaan. Ehkä siellä juuri siksi on niin turvaisa olo.

Lähtiessä isä näytti lähteen. Söin hillat mukista pois ja täytin sen lähdevedellä. Halusin viedä äidille mukillisen maagista vettä, koska äiti ei itse halua kulkea suolla eikä pääsisi tuota lähdettä kokemaan. Suon moninaista kasvikuntaa ja outouksia piti hämmästellä niin tarmokkaasti, että Sinkkuelämän asettama kahden tunnin aikaraja oli lähestymässä. Piti lähteä kipittämään. Saman tien metsikön puolelle päästyäni kaaduin ja lähdevesi valui takaisin kotiinsa. Perkele. Ole siinä sitten hurja luonnon ihmeitä tarkasteleva seikkailijatar, kun itkua tihrustaen aikuisuuden partaalla joutuu äidille selventämään mistä tämä dramaattinen itkustus johtuu.

Seuraavalla kerralla minullakin oli mukana ämpäri ja sitä lähdettä etsin vieläkin.

Kerttu Korhonen

Nykyään mediassa törmää monesti ihannoivaan puheeseen paikasta nimeltään Lappi. Medioissa puhutaan jopa Lappi-faneista, jotka haluavat tulla pohjoiseen tutustumaan luonnon lumoon. Kun kuuntelee ihmisten puhetta Lapista, he kertovat paikasta, joka on maaginen, yliluonnollinen ja primitiivinen. Monille Lappi edustaa mystisyyttä. Joskus voi olla vaikea ymmärtää, että tässä niin kutsutussa Lapin ihmemaassa asuu ihan ihka oikeita tavallisia ihmisiä, joiden kotiin tulee sähköt, juokseva vesi ja jopa internet-yhteys. Jos Lapin ihmemaahan muutetaan, siellä kaikki on satumaisen hyvin. Luonnon kauneus salpaa hengen ja hiljaisuus tukahduttaa kaikki paineet. 

En tiedä, missä Lappi on. Saatan hämmentyä kuullessani, että minä asun Lapin ihmemaassa, jossa ihmisiä on vähän, elämä on rauhaisaa ja luonto on suunnattoman ihmeellinen. Luulin asuvani paikassa, jonne koko ajan halutaan suuria kehittyneitä kaupunkeja, jotta saadaan verotuloja; paikassa, jossa elämä on kiireistä ja paikassa, jossa homogeeninen ympäristö aiheuttaa paineita. Ennen kaikkea olen nähnyt sen, että luontoon halutaan jatkuvasti rakentaa lisää. Uusia kaivoksia odotetaan innolla, monet suuret kosket on valjastettu sähköntuotantoon, ja niiden alle on hukkunut paljon luppometsiä ja sukujen vanhoja asunpaikkoja. Maakuntakaavoihin isketään rautatiesuunnitelmia ja tuulivoimalateollisuusalueita. Luonnonkaan ei haluta säilyvän luontona. Jos se on liian luonnollinen, siinä on vika. Jos porotokat päätyvät tielle, joka ylittää niiden laitumet, syntyy älämölö. Jos kettu sattuu tulemaan kylään, jossa sillä on ollut vanha pesämaa, pelätään, että se tuo tauteja. Niin. Lapin luonnon lumoa halutaan kokea ainoastaan, jos siitä puuttuu luonto ja luonnollisuus. 

Kuinka monesti puhutaan poronraadoista autoteillä? Kuinka useasti mainitaan tuulimyllyihin lentäneet muuttolinnut? Kuinka runsaasti mietitään erämaata, joka on niin monen eläimen koti, mutta  jonne voi rakentaa, koska se on tyhjä? Mietin, miksei koskaan puhuta oikeasta Lapin Luonnon Lumosta. Siitä kuinka vanha pohjoisen elinkeino poronhoito kokee kovia porojen jäädessä autojen, junien ja kaivosvaltausten alle tai petojen ruuaksi. Siitä kuinka sitä luontoa vähitellen tuhotaan rakentamalla aina vain lisää siinä toivossa, että kaivokset ja tuulivoimalat toisivat verotuloja. Miksi kukaan ei puhu tästä tuhosta?  

Minäkin haluan tutusta Lapin Luonnon Lumoon, mutta tiedän, ettei sitä ole. Lappi on turismin kehittämä paikka. Eikä siellä ole tilaa luonnolle, eläimille tai pitkille perinteille.  

Viola Ukkola

Tapasin tutkijat Nuori 2020 -päivillä Tampereella ja jalkoja lepuuttaessamme kuulin tutkijoilta lappilaisittain kiinnostavia havaintoja tutkimustuloksista.

Millaisia onnistumisia hankkeessa saavutettiin?

– Jokaiselle 8.-luokkalaiselle tarjotaan sama mahdollisuus asuinpaikasta riippumatta päästä kahteen taidekohteeseen: toiseen omassa maakunnassa, toiseen pääkaupunkiseudulla tai siellä asuville sen ulkopuolella. Tässä toki tutkimustulostemme perusteella kriittisesti suhtaudumme hankkeen tavoitteeseen voittaa kaikki osallistumisen esteet – onko mahdollisuus taiteen kokemiseen sama, jos perustarpeet kuten uni, lepo ja riittävä ravinto eivät täyty tasavertaisesti? Myös matkan pituus sekä pitkä päivä oman luokan kanssa on toisille oppilaille, mutta myös opettajille jopa kohtuuton rasite.
– Itse taidekokemuksista ilmeni, että nuoret ovat päässeet kokemaan uudenlaista taidetta ja sellaisia taidelajeja, joita eivät ole ennen kohdanneet. Noin puolelle nuorista heidän testaamansa taidelaji oli uusi kokemus. Osa nuorista koki ymmärryksensä taiteesta syventyneen tai kuvasi esityksen seuraamisen olleen koukuttavaa. Näin näytti käyvän etenkin, jos nuorella oli jo valmiiksi taidetaustaa tai vierailuun oli valmistauduttu ja se oli purettu hyvin. Tutkijoina tässä peräänkuulutammekin taidekasvatuksen tärkeyttä valmistaa nuoret uuden kohtaamiseen ja purkaa kokemus koululla matkan jälkeen.
– Lisäksi jotkut luokat olivat saaneet hetkellisen tunteen paremmasta yhteyden kokemisesta omaan luokkaan Taidetestaajat-matkan tai taiteen tekemisen myötä – etenkin kun esimerkiksi ennakkotehtävä oli mahdollistanut omaa taidetoimintaa oman luokan kanssa yleisötyöntekijän ohjaamana. Yleisötyöntekijän kanssa työskentely oli kuitenkin valitettavan harvinaista.

”Tämä vahvistaa tutkijoina hypoteesiamme siitä, kuinka pieni ja toiminnallinen kohde voi olla nuorille isoa merkityksellisempi.
Ja kuinka omasta maakunnasta löytyvä kohde voi vahvistaa nuoren paikallisidentiteettiä ja -ylpeyttä.”

Entä mitä asioita tulisi kehittää?

– Valtakunnallisesti tarvitsisimme laadukkaampaa taidekasvatusta, joka kiinnittyisi kuntien kulttuurikasvatussuunnitelmiin. Kouluihin rantautuva taidelaitosten yleisötyö olisi tässä tärkeässä roolissa.
– Teosvalinnoissa olisi hyvä kiinnittää huomiota esimerkiksi sukupuolivinouman purkamiseen ja yhdenvertaisuuden sekä monimuotoisuuden toteutumiseen – tutkimuksessa oli mukana muutamia teoksia joissa näitä rakenteita purettiin.
– Jotta taidetestaus uppoaisi kohteeseensa eli kahdeksasluokkalaisiin, jotka ovat iältään pääsääntöisesti 14 – 15 -vuotiaita, kohteet olisi syytä tarkemmin räätälöidä sen ikäisille nuorille. Nuoret toivoisivat toiminnallisempia kohteita ja sitä, että heillä olisi mahdollisuus osallistua taidevierailujen suunnitteluun, toteuttamiseen ja kehittämiseen esimerkiksi äänestämällä kohteista. Nuorten vahvempi osallisuus taidetestaukseen edistäisi myös taidetestauksen toivottuja vaikutuksia eli sitä, että nuoret todella saisivat taiteesta erilaisia elämyksiä ja mahdollisesti kiinnostuisivat altistamaan itsensä taiteen kokemiselle tai jopa sen tekemiseen liittyville kokeiluille toistekin.

Mikä sitten näyttää olleen nuorille testausreissuissa tärkeintä?

– Yleisellä tasolla tärkeintä oli pääsy koulun ulkopuolelle koulupäiväksi. Tämä on tervetullutta vaihtelua “koulunkäynnin tylsyyteen”. Seuraavaksi tärkeintä oli reissuihin liittyvä vapaa-aika, etenkin Helsingin reissuille toivottiin myös vapaata aikaa omaan kaupungilla liikkumiseen. Tärkeää oli myös uusissa paikoissa oleminen, vapaa tekeminen ja usein myös sitä kautta kehittyvä pärjäämisen tunne vieraassa paikassa.
– Taidevierailu nähtiin usein “koulunkäyntiin liittyvänä pakollisena osiona”, joka piti ”lusia läpi”, jotta päästiin nauttimaan vapaasta oleilusta kavereiden kanssa.
– Silti on sanottava, että varsinkin Särestöniemen museo teki siellä vierailleisiin oppilaisiin lähtemättömän vaikutuksen – eli on taidekin sykähdyttänyt!

Kuinka taidekasvatus-idea onnistui? Kokivatko nuoret suuria elämyksiä tai pieniä liikahduksia?

– Kokivat molempia. Enemmän pieniä liikahduksia. Särestöniemi oli tosiaan suuri elämys monelle siellä käyneelle. Tämä vahvistaa tutkijoina hypoteesiamme siitä, kuinka pieni ja toiminnallinen kohde voi olla nuorille isoa merkityksellisempi. Ja kuinka omasta maakunnasta löytyvä kohde voi vahvistaa nuoren paikallisidentiteettiä ja -ylpeyttä.
– On harmi, että hankkeessa voi käydä niin, että omassa maakunnassa nuoret näkevät helsinkiläisen kiertueteatterin ja lisäksi matkustavat pääkaupunkiseudulle näkemään toisen pääkaupunkiseudun taidekohteen. Pahimmillaan tällä mallilla nuorille opetetaan, että laadukas taide löytyy Helsingistä, mikä ei pidä paikkaansa. Tämä on vakava hankkeen sisään luultavasti vahingossa ja ajattelematta rakennettu taidekasvatuksellinen piiloopetusvirhe.
– Todella hämmästyttävää taidekasvatus-idean toteutumisen kannalta on, ettei hankkeen yhteydessä nuorille kerrota, missä ja miten he voivat itse harrastaa taidetta, jos innostuvat jostakin Taidetestaajat-matkan aikana: jatkoon ei anneta eväitä, mikäli koulut eivät sitä itse aktiivisesti tee. Tällöin paljon riippuu siitä, kuinka paneutuneita, innostuneita ja kulttuurisuuntautuneita nuorten kanssa taidetestaamaan lähtevät opettajat ovat – ja kuinka paljon heillä on resursseja asiaan panostaa.
– Kun hankkeen budjetista jopa 75 % menee matkoihin, on selvää, että hankkeen budjetti ei tue taidekasvatuksellisia elementtejä vaan pääpaino on hankkeessa laitettu kaikkien 60 000 nuoren kuljettamiselle pääkaupunkiseudulle lukuvuoden aikana. Kun pääkaupunkiseudun kohde voi olla myös muu kuin kansallinen taideinstituutio, on hyvin kyseenalaista, miksi matkat tehdään. Priorisoimalla lähikohteita matkakustannukset olisivat huokeammat ja samalla rahaa hankkeessa säästyisi laadukkaampaan taidekasvatukseen. Lisäksi voi käydä niin, että pääkaupunkiseudun taide-elämys jää muiden Helsingin-reissun elämysten varjoon. Nuori saattaa olla elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja suuressa kaupungissa ja samana päivänä pitäisi jaksaa vaikuttua vielä taiteestakin. Matkan muut elementit voivat syödä jaksamista kulttuurielämykseltä.

Taidetestaukseen liittyy ennakko- ja jälkikäteistehtäviä. Mitä tutkimuksenne kertoi niiden roolista?

– Ennakkotehtävät eivät saisi olla ylikuormittavat vaan oppilaan lähtötasolle sopivat, niin että pohjatietoa uudesta tilanteesta ja taidelajista on tarpeeksi, mutta tilaa jää elämykselle ja yllätyksille. Haasteena on se, että luokan oppilailla on erilaiset lähtötasot: pitäisi miettiä, miten tämä voitaisiin jatkossa huomioida paremmin valmistautumisvaiheessa?
– Jälkitehtävistä oleellisin olisi kokemuksen purku yksin, ryhmissä ja taidekasvattajan kanssa. Tämä jää kuitenkin valitettavan usein kokonaan tekemättä, vaikka hankkeen alullepanijat ovat näiden tärkeyttä painottaneet ja taidelaitokset ovat luoneet sitä varten materiaalia. Yhdessä koulussa tosin jatkettiin kuvataiteen maalaamista Taidetestaajat-retken inspiroimana – tämä oli kymmenestä tutkimuskoulustamme ainoa, jossa nuoret purkivat kokemusta tehden itse vastaavaa taidetta.
– Ylipäätään kouluihin tarvittaisiin enemmän resursseja taidekasvatukseen, kuten myös taidelaitosten yleisötyöhön.
– Toivoisimme laadukkaampaa taidekasvatusta. Emme näe järkeväksi hankebudjetin käyttämiseksi kuljettaa 60 000 nuorta pääkaupunkiseudulle vain siksi, että niin on päätetty tehdä, silloin kun vastaava kohde löytyisi lähempää: lähikohde mahdollistaisi myös monipuolisemman yleisötyön ja nuorten omaehtoiset vierailut kohteessa jatkossa. Maantieteellisen tasa-arvon edistämiseksi löytyy malleja maailmalta, esimerkiksi Bell Shakespearen teatteri Sydneyssä on kehittänyt kiinnostavan konseptin teatterikasvatukseen. Näitä hyviksi havaittuja käytänteitä olisi hienoa kokeilla ja soveltaa myös Suomessa maantieteellisen tasa-arvon vahvistamiseksi.
– Lähtökohtaisesti emme vastusta perusteltuja matkoja kansallisiin taideinstituutioihin. Ymmärrämme toki idean, että nuorille halutaan esitellä yhteistä kansallisomaisuuttamme, jonka pariin kaikilla ei ole maantieteellisesti tai taloudellisesti samanlaisia mahdollisuuksia muutoin päästä – haaste on siinä, kuinka sitä esitellään ja miten kokemusta puretaan. Olisi tärkeää esitellä myös paikallisia taideaarteita, muuten voidaan päätyä tahtomatta kulttuurikolonialistiseen asetelmaan.

”Todella hämmästyttävää taidekasvatus idean toteutumisen kannalta on, ettei hankkeen yhteydessä nuorille kerrota, missä ja miten he voivat itse harrastaa taidetta, jos innostuvat jostakin Taide testaajat-matkan aikana: jatkoon ei anneta eväitä, mikäli koulut eivät sitä itse aktiivisesti tee.”

Hertta Alajärvi
Kuvitus Jenni Mutenia

Me ja muut Tähtikunnan koulun kahdeksasluokkalaiset luokanvalvojineen sekä kuvaamataidon opettaja kävimme 28.11.2019 taidetestausretkellä Särestöniemi-museossa. Tutustuimme oppaiden ohjauksella Reidar Särestöniemeen, hänen elämäänsä, taiteeseensa ja asuinpaikkaansa.

Ennen reissuunlähtöä me katsoimme Yle Areenasta videoita Reidarista. Videoissa näkyi, kun Reidar maalasi, kertoi maalauksiensa taustoista ja inspiraatioista. Hän kertoi myös vähän lapsuudestaan, esimerkiksi siitä, kuinka melkeinpä hänen ainoat ystävänsä olivat hänen perheensä koira ja muut eläimet. Se sai Reidarin vaikuttamaan raukalta: hän on saattanut olla hiljainen muiden ihmisten seurassa.

Kuvaamataidon tunneilla kokeilimme yhtä Reidarin maalaustekniikoista eli maalasimme ainoastaan maalausveistä käyttäen. Maalasimme Reidarin tapaan eläimen tai maiseman, joka kuvaa meitä tai jotain meihin liittyvää. Me itse maalasimme karhun ja oravan, koska ne kuvasivat joitakin luonteenpiirteitämme hyvin: karhu nukkuu paljon ja orava on energinen.

Odotimme reissun olevan vain maalausten katsomista, mutta maalauksia katsottiin aika vähän. Maalaukset olivat aika värikkäitä ja sekalaisia, mutta omalla tavallaan hienoja, ja kun niitä katsoi kokonaisuutena, sai jotain selvää Reidarin ajattelutavasta. Odotimme alueen olevan myös vanhanaikaisempi, niin että talot olisivat olleet vain jotain pieniä ränsistyneitä hirsimökkejä, vaikka todellisuudessa niissä oli hienojakin juttuja.

Matkustimme Särestöniemeen, Kittilään kahdella linja-autolla. Saavuttuamme paikalle menimme kahvilarakennukseen ja meille kerrottiin hieman tulevasta päivästä. Lisäksi meidät jaettiin kolmeen ryhmään. Ryhmissä lähdimme kiertämään eri rakennuksia, joissa meille kerrottiin rakennuksen historiasta ja Reidarin elämästä ja perheestä. Lopussa saimme myös itse piirtää pastelliliiduilla.

Mieleenpainuvimmat asiat reissussa olivat se, että Reidarin vanha ateljee paloi ja että hänellä oli alkoholijuomia hyllyssä sekä hieno puulusikka uudemmassa ateljeessaan. Oli hienoa, että hänellä oli galleriassaan oma uima-allas, johon valitettavasti joku oli hukkunut, sekä sauna, jossa hän oli saunonut Urho Kekkosen kanssa. Myös se, että saimme vapaasti kierrellä Reidarin ateljeessa, oli hyvin ajateltu, vaikka emme saaneetkaan koskea tavaroihin. Parasta oli se, että saimme piirtää pastelliliiduilla kuvan eläimestä tai maisemasta mustalle tai valkoiselle paperille.

Mielestämme reissun idea oli hyvä. Kaikilla ei ole aikaa, varaa tai innostusta lähteä tällaisille reissuille, mutta nyt, kun koulu järjesti sen, pääsimme näkemään taidetta. Monilla varmaan on myös ennakkoluuloja museoita kohtaan, kuten että siellä pitää vain olla hiljaa ja katsella tauluja, mutta museokäynti oli oikeasti ihan kiinnostava.

Reissu oli mielenkiintoinen ja hieno kokemus, mutta emme menisi Särestöniemeen uudelleen, sillä se oli semmoinen “kerran elämässä” –juttu eikä sinne tule enää mitään uutta nähtävääkään. Suosittelemme kuitenkin kaikkia käymään tutustumassa Reidarin taiteeseen ja hänen elämäänsä.

Paluumatkalla olimme hieman väsyneitä ja juttelimme päivän tapahtumista. Suurelle osalle oli jäänyt joitakin päivän aikana kerrottuja asioita mieleen ja jaoimme mielipiteitämme taiteesta ja muistakin jutuista. Monet ajattelivat, että Reidarin taidetta oli mukava katsella ja miettiä sen merkitystä, vaikkakin se oli hiukan erikoista. Kaiken kaikkiaan reissu oli kiva ja idea oli hyvä. Museo oli käymisen arvoinen.

Essi Kaunisvaara ja Elisa Pelkonen 
Tähtikunnan koulu, Sodankylä 
8D-luokka 

Filmi- ja iskelmätähtien sekä bändien fanittaminen oli kova juttu. Tilattiin lehtiä ja kerättiin kiiltokuvia idoleista. Monet fanittivat Beatlesia ja Rollareita, koska ulkomainen musiikki oli muotia. Hieman vanhemmat pojat fanittivat Marilyn Monroeta, Brigitte Bardot’ta ja muita kiiltokuvien tähtiä. Eräs jopa itki Marilynin poismenoa elokuussa 62. Itkin myötätunnosta. Vinttikamarit tapetoitiin nuortenlehtien lakanan- kokoisilla kuvilla idoleista. Paristokäyttöisillä levysoittimilla ja radioilla saatiin idolit lähelle. Talon töitä oli tehtävä ja vapaa-aika oli tiukalla, mutta sovittelulla ja joskus kotitöitä urakoimalla pääsi yhteisiin rientoihin. Tärkeimmät olivat kesäisin lentopallo ja elokuvat. Tansseissa käytiin lähikunnissa ja kauempanakin, etenkin hyviä esiintyjiä ja bändejä katsomassa ja kuulemassa.

Fanitin Katri Helenaa salaa enkä pitänyt asian julkistamista tarpeellisena. Talvinen lauantai, pakkanen ja Katri Helena olivat tulossa Sodankylän Kansantalolle. Sinne oli päästävä! Kovalla pakkasella piti sauna lämmittää kahdesti, aamulla uunillinen tai kaksi. Iltapäivällä oli varsinainen lämmitys. Isä Paavo määräsi minut saunamajuriksi, ja olin heti valmis, koska tanssit Sodankylässä ja idolini Katri Helenan kuuleminen ja näkeminen paloi mielessäni. Pakkasilla oli kaivosta vesi vähissä, joten avannon tekoon! Jäätä oli Luirossa metrin verran, ja yritin läpi tuuralla, kirveellä ja moottorisahalla. Jäässä oli kuoppaa lähes metri, mutta vettä ei tullut. Aloin jo hermostua, että pääsenkö Katri Helenaa näkemään ja kuulemaan. Muistin isä Paavon uiton aikaiset dynamiitit saunan vintillä. Dynamiitteja oli kahdeksan yhteen liimautunutta pötköä. Kansalaiskouluaikanani kävin kevyen ”panostajakurssin” panssariesteellä Savukoskella, ja muistin isojen poikien neuvon, ettei yhteen liimautuneita dynamiittipötköjä saa repiä erilleen, voivat tulla näpeille. Dynamiitit pussiin nalleineen, tulilankoineen, pussi avantoon, tuli lankaan ja navetan taakse ulkohuoneeseen kuuntelemaan. Jysäys oli melkoinen. Lähdin katsomaan avantoa, mutta isä Paavo oli ulkona vastassa pakkasessa paitasillaan kirja kädessään. En muista, oliko kirja Tohtori Zivago vai Berijan tarhat, koska toiminta kotipihalla oli sen verran vilkasta.

Vesikelkka iskuun ja avannolle. Kolmen neliömetrin avannon nähtyäni luottamukseni Alfred Nobeliin ja nitroglyseriiniin vahvistui. Avannon jäät olivat saunan, navetan ja tuvan katoilla. Vesi pataan, tuli padan alle ja jäin odottelemaan saunan lämpiämistä. Isä Paavo kehotti saunan lämmityksen välillä sontatunkiota madaltamaan, koska viihdyin navetan takana. Sontatunkio oli timanttia. Rautakanki ja kirves eivät tunkioon pystyneet. Idolini Katri Helenan näkeminen ja kuuleminen tuntui jälleen etäältä. Muistin isä Paavon moottorisahan, Pioneerin ja kahdeksantoista tuuman laipan. Pioneeri pystyi jäätyneeseen tunkioon mukavasti, kunnes tuli sula sonta vastaan. Pioneerin vein varovasti liiteriin odottamaan huomista hongan- hakureissua.

Saunoin ja jäi vielä aikaakin kimppakyytimme saapumiseen. Sodankylän Kansantalolla oli henki päällä ja levyt soi. Jäin ulos odottamaan Katri Helenaa ja hänen bändiään. Katri Helena oli puoli tuntia myöhässä ja kyseli Sodankylän matkustajakotia, jossa voisi valmistautua illan esitykseen ja yöpyä. Bändillä oli kova kiire kantamaan soittimet sisälle, eivätkä he joutaneet saattamaan Katri Helenaa matkustajakotiin. Katri Helena kyseli, josko tulisin neuvomaan matkustajakodin. Paikalla oli muutama kirkonkylän poikakin tyrkyllä, mutta Katri Helena valitsi minut.

Voiko fani toivoa idoliltaan enempää, kuin kulkea hänen rinnallaan pienen matkan? Voiko fani tehdä enemmän idolinsa nähdäkseen ja kuullakseen? Näitä oli mukava muistella Tampere-talossa marraskuussa vuonna 2014 Katri Helenan 50-vuotisjuhlakonsertissa.

Seuraava päivä, sunnuntai ja polttopuuhonkien haku meni mukavasti, vaikka moottorisahan puhtaudesta oli isä Paavolla hieman sanomista. Tätäkään päivää Tanhuassa en vaihtaisi pois.

Erkki Kammonen, 66 v.

Muistelma on julkaistu teoksessa Tanhua ennen ja nyt. Tarinoita Luirojoen ja Kiurujärven rannoilta. Toimittanut Raili Kangas. Julkaisija Tanhuan kylä, Tanhuan Kehittämisyhdistys ry 2015.

Lappilaisen kulttuurilehti Jängän ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 2005. Lehden perustamisen pontimena oli närkästys siitä, että Lapissa tehty taide ja kulttuuri eivät näy valtakunnan mittakaavassa, ellei tapahdu jotakin aivan poikkeuksellista.

Suomi on edelleen kahtia jakautunut, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti – monessa mielessä enemmän kuin viisitoista vuotta sitten. Isot keskukset, Etelä-Suomi ja pääkaupunkiseutu imaisevat nuoret ja työikäisen väestön. Ensin lähdetään opiskelemaan ja työpaikka tarjoutuu sitten jo tutuksi tulleelta seudulta. Ikääntyneet ihmiset jäävät maakuntaan, elleivät muuta lastensa perässä palvelujen pariin.

En tiedä, onko näköharhaa, mutta vaikuttaa siltä, että maailma on muuttunut viidessätoista vuodessa kiivaammin kuin koskaan. Ihmisten ajattelua muokkaa digitaalinen viestintä taukoamatta, eikä Lappi ole siitä mitenkään syrjässä. Maailman kaukaisimmilta kulmilta halutaan tulla kokemaan vähäväkistä seutua, jossa on metri lunta, pimeitä metsiä ja hiljaisuutta. Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että ihmiset haluavat muuttaa asumaankin Lappiin puhtaan ympäristön houkuttelemina? Pieniä merkkejä siitä jo on.

Perinteiset isoja ihmismääriä ruokkivat elinkeinot Lapissa ovat hiipuneet, mutta matkailun ohella ovat taide ja kulttuurityö nostaneet päätään ja niille annetaan myös arvostusta. Maakunnassa asuvien merkittävien taiteilijoiden lisäksi Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta valmistuu tekijöitä, joiden tuotanto ruokkii koko maakunnan kulttuurielämää. Luontoaktiviteettien lisäksi matkailijoille on tarjolla taide-elämyksiä, joiden merkityksen myös matkailuyrittäjät ovat huomanneet. Myös elokuva-ala on nousussa. Lappilaislähtöisiä elokuva-alan ihmisiä näkee nykyään usein menestyselokuvissa näyttelijöinä, ohjaajina ja käsikirjoittajina sekä televisiosarjojen tuotannoissa.

Myös nuorten elämä on kovasti muuttunut. Neljä eri puolilla Lappia elänyttä kirjoittajaa kertoo tässä Jänkä-lehden numerossa sen, millaista nuoruus oli muutama vuosikymmen sitten. Tilaa on annettu myös nykypäivän nuorille. Runoaukeamalla on sodankyläläislähtöisen Ville Aikion runo ja 15-vuotias Liisa kertoo, millaista on elää pienessä Orajärven kylässä. Kerromme myös valtakunnallisesta taidetestauksesta, jossa kahdeksannen luokan oppilaita kiidätetään tutustumaan kulttuurinähtävyyksiin. On aika ottaa esiin kaikki keinot nuorten ohjaamiseksi taidetta ja kulttuuria kokemaan ja tekemään.

Jänkä ilmestyy kaksi kertaa vuodessa. Vuodesta 2016 lähtien toinen numeroista on ollut kaksoisnumero. Lehdellä ei ole palkattua työvoimaa, eikä lehdellä ole tiheämpään ilmestymiseen resursseja. Suurimpia yksittäisiä kuluja ovat painatus ja postitus. Jänkä ry:n budjetista 1/3 tulee julkisista varoista: Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituesta ja Sodankylän kunnan järjestöavustuksesta. Jängän tilaus- ja irtomyynti tuovat kassaan osuutensa. Lehdellä on useita vakituisia ilmoittajia, joita ilman lehti tuskin ilmestyisi. Jänkä kiittää heitä lämpimästi!

Paula Alajärvi

Meltosjärven kylä on napapiirillä Ylitornion kunnassa. Siis ei sillä Napapiirillä, josta on muodostunut matkailuväen pysäkki Rovaniemellä. Kylän keskusta sijaitsee kahden kauniin järven välisellä harjanteella. Kylässä järjestetään kesäisin tapahtuma, joka kerää kirjallisuuden ystäviä yhteen Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran voimin.

Annikki Kariniemi (1913 – 1984) oli ensimmäinen Lapissa syntynyt suomenkielinen naiskirjailija, kertoo kaunokirjallisuuden verkkopalvelu Kirjasampo. Puolet elämästään hän toimi kansakoulun opettajana, mutta kun hän rupesi kirjailijaksi, teoksia syntyi yli 30. Teosten aiheet liikkuivat Lapin luonnosta, myyteistä ja historiasta omaeläkerrallisiin motiiveihin. Hän avasi naiskirjailijoille uuden genren, eräkirjallisuuden. Värikäs, rohkea ja ympäristön mielipiteistä piittaamaton kirjailija eli elämäänsä niin kuin hyväksi näki. Materiaalia teoksiin antoi muun muassa avioliitto Lapin rajavartioston komentajan Oiva Willamon kanssa. Rosa Liksomin teos Everstinna on saanut puitteensa Kariniemen elämästä ja kirjallisuudesta. Topi Mikkolan 65-vuotisjuhlamonologi Lapin punaiset hanget on Liksomin luomus Kariniemen elämästä. Ensio Seppäsen veistämässä Kariniemen patsaassa Aavasaksalla on luonnehdinta: ”Tarunhohtoisen Lapinmaan väkevä kuvaaja”.

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseura tuo esiin ja laajentaa tietoisuutta ja tutkimusta Annikki Kariniemen kirjailijantyöstä. Seura vietti 20-vuotisjuhlaa kuluneena kesänä. Meltosjärveläinen Marja L. Tuominen on heiluttanut seuran puheenjohtajan nuijaa vuodesta 1999 lähtien. Hän on myös tehnyt väitöskirjan Annikki Kariniemen luontosuhteesta. Seuran vakiintuneeksi toiminnaksi on kehittynyt Kirja kylässä -tapahtuma, joka pidettiin tänä vuonna kolmannentoista kerran. Meltosjärven Teetuvalle kokoontui yli kolmekymmentä kuulijaa ja keskustelijaa lähtökohtana teos Lappi palaa sodasta. Alustajana oli kulttuurihistorian professori Marja Tuominen Lapin yliopistolta.

Kirja kylässä -tapahtumissa on vieraillut nimekkäitä kirjailijoita Heli Laaksosesta Pekka Jaatiseen ja Maria Peuraan. Kun Mikael Niemi oli vierailijana, tuli ilmi, että hänen journalistiäitinsä Sibylla oli käynyt Meltosjärvellä 90-luvulla. Mikael Niemi lähetti meille äitinsä kuoleman jälkeen nipun tämän ottamia kuvia jutuntekomatkalta Yrttitarhalle, kertoi Marja Tuominen.

Tapahtumaan oli tultu pitkienkin matkojen päästä: Sodankylästä, Rovaniemeltä, Kemijärveltä ja Pellosta. Ruotsin puolelta oli saapunut Gunnar Lassinantti. Gunnarilla lienee omatkin ansionsa, mutta mieleen nousee heti, että hän on legendaarisen Norrbottenin läänin maaherran Ragnar Lassinantin poika. Maaherra Lassinantti oli rajabyrokratian kova vastustaja ja puolusti Tornionlaakson yhtenäiskulttuuria ja suomen kieltä.

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran vuosittainen tapahtuma on esimerkki siitä, miten yksittäisten ihmisten ja yhdistysten innostus ja pitkäjänteisyys saa aikaan kiinnostavia tilaisuuksia, jotka tuovat ihmisiä yhteen kulttuurin nuotiolle. Paras kiitos, jonka voimme järjestäjille antaa, on osallistua tapahtumiin ja ottaa naapurit ja kaverit mukaan.

Paula Alajärvi