Artikkelit

Hiaceani ette saa

Perin isältäni Toyota Hiacen. Auton, jolla on kiehtova menneisyys taksina Inarissa ja jonka kanssa isä, minä ja suvun nuoriso olemme kokeneet yhdessä ja erikseen huimia seikkailuja ympäri Suomen. Hiacella hoituvat roudaukset ja muutot, sillä käydään erilaiset työkeikat ja siinä nukutaan kesän vapauden huumassa.

Isän kuoltua koen Hiacella huristellessani viettäväni laatuaikaa isän muiston kanssa. Hiace on ristitty suvun neitosten taholta uudestaan: Hiace on tyttöjen auto. Aina kun tytöt ovat pulassa, ukin valkoinen Hiace karauttaa paikalle varmemmin kuin satujen prinssi valkealla ratsulla. Hiace on iästään ja elämänkokemuksestaan huolimatta luotettava ja ehjä auto. Mutta se käy dieselillä, joka tuottaa typenoksidi- ja hiukkaspäästöjä ja kuten kaikki tiedämme, maailma on vaarassa.
Ajatus saastuttamisesta droppaa tunnelmaa sen verran, että jotain on tehtävä. Lyhyet työmatkat alan lykkiä potkurilla ja isot kauppareissut tehdään naapurin kanssa kimppakyydillä – julkinen liikennehän Lapissa on aika lailla olematonta. Mutta entäs ihanat kesäseikkailut ja pitemmät työreissut? Suvun ja kavereiden muutot? Kuinka ihmeessä iäkkäästä Hiacesta saadaan ekologinen? Aavistan, että tähän hankkeeseen tarvitaan rahaa. Alan siis säästää. Alan tutkia vaihtoehtoja. Lopulta törmään autoaiheisten keskustelupalstojen ja muiden itselleni täysin outojen nettiympäristöjen kautta ratkaisumahdollisuuksiin.

Sähköä ja kaasua

Valtio mainostaa täyssähköautoja ihanana ratkaisuna. Uuden sähköauton hankkiminen olisi mahtava juttu, jos taskussa sattuisi olemaan viisinumeroinen summa rahaa ja mikäli sähköauton toimivuuteen Lapin oloissa pystyisin luottamaan. Faktat ovat kylmät: ei ole kyhnyä enkä luota. Sitä paitsi Hiace on jo olemassa, sitä ei tarvitse tuottaa uudestaan ja sikäli luonto säästyy. Jonkin sähköautouutisen sivulauseessa mainitaan kaasuauto. Että mikä? Kaasuhellaa olen käyttänyt ja kaasuilmapalloja lapsosilla nähnyt, mutta että kaasuauto..? Keskustelupalstoilla peukutetaan kaasuautoilun mukavuutta, edullisuutta ja turvallisuutta ekologisuuden lisäksi. Koetan tajuta, mistä nyt puhutaan.
Kaasuautot toimivat joko maakaasulla tai biokaasulla. Biokaasu on ekologisempaa, lisäksi sitä voidaan tuottaa ympäri Suomea esim. kasveista ja kaatopaikkajätteistä. Mikäli Hiaceni muunnettaisiin kaasuautoksi, nykyisen dieseljärjestelmän rinnalle asennettaisiin kaasujärjestelmä. Bensa-auton muunnoksissa bensaa tarvitaan sytyttämään kaasu, ja kun moottori on lämmennyt 40-asteiseksi, moottori siirtyy kaasulle: bensan kulutus on siis hyvin pientä ja voidaan puhua jopa nollapäästöistä. Diesel ei toimi samalla tavalla, joten dieseliä menee kaasun rinnalla koko ajon ajan. Kuitenkin dieselissäkin kaasun osuus on keskimäärin puolet. Eli kun dieselin kulutus on tällä hetkellä Hiacessani 10 l/ 100 km, biokaasun avulla kymmenen litraa satasella putoaa viiteen. Samassa suhteessa putoaisivat myös päästöt. Huraa!

Tiedon muruista konkretiaan

Kuulostaa hyvältä. Minun on löydettävä joku, joka tuntee asian konkreettisesti. Lapista ei tällaista jokua löydy, mutta onneksi ei tarvitse lähteä ihan kauhean kauas: vain 350 kilometrin päässä kotoani sijaitsee Autosähkö-Huoltokorjaamo Väärälä.
Kimmo Väärälä on kaasukurssit käynyt auto- ja tietotekniikan insinööri, joka on muuntanut vuodesta 2017 alkaen parikymmentä autoa biokaasulla kulkevaksi. Lisäksi hän on asentanut autoihin muutossarjoja, joiden ansiosta autoilua voi harjoittaa osin etanolilla. Parin kiintoisan puhelun jälkeen menen tapaamaan häntä Oulun kupeessa sijaitsevaan Jääliin. Tämän pohjoisempaa ei biokaasuasentajaa löydy. Jyväskylän yläpuolella hän on toistaiseksi ainoa Suomessa, joka saa biokaasukonvertoinnin laillisesti tehdä. Väärälä kiinnostui biokaasuautoilusta vuonna 2016 ja suoritti tarvittavat kurssit. Ensimmäiset asennukset hän teki vuonna 2017. Tämä tyyppi varmasti tietää, miten Hiacesta tulee ekoauto ja mistä siihen sitä kaasua saa.

Muunto helppo, kaasun saanti ei

Väärälän Kimmon ja Tanjan kanssa keskustellessani saan tietää, että muuntamisprosessi ei ole monimutkainen eikä kauhean aikaa vieväkään. Verrattuna autonvaihtoon se on myös meikäläisen matalapalkoille paljon mahdollisempi. Hiacen muuntoa varten tarkistuttaisin Hiacen yleiskunnon, jotta en tule hassanneeksi säästöjäni lahoon autoon. Tässä olisi olennaista tarkistaa muun muassa korin kantavuus. Sitten varaisin konvertointiajan, asentaja tilaisi etukäteen passelin määrän passelin kokoisia kaasutankkeja ja ajankohdan koittaessa huristelisin Hiaceni muuttumaan. Himoitsen suurinta mahdollista vapautta, jolloin valitsisin Hiaceen tankkeja sen verran että Utsjoelta Hankoon pääsee ilman tankkaamisia. Tankit ja kaasujärjestelmä lisäisivät auton painoa ja konttitila pienenisi. Tila voisi silti edelleen palvella kesäkamarina, kun tankit voidaan koteloida asiakkaan toiveiden mukaan. Asentamisen ja testaamisen lisäksi asennukseen kuuluu muutoskatsastus. Sitten pulittaisin laskun, joka suuruudenhulluilla visioillani olisi mahdollisesti n. 5000 euroa. Suurin osa autoista konvertoituu noin 3000 eurolla ja ainakin toistaiseksi valtio myös hyvittää muuntamisesta 1000 euroa. Lisäksi sijoitus kuoleutuu nopeasti biokaasun edullisuuden ansiosta. Sitten vain kaasuttelemaan, kunnes tankit tyhjenevät. Jos olen silloin Lapissa, iloitsen edelleen olemassa olevasta dieseltankista: kaasua en nimittäin Lapista saa.
Gasum omistaa suurimman osan suomalaisista kaasuasemista, joiden sijainti painottuu voimakkaasti Etelä-Suomeen. Gasumin asemien lisäksi on myös itsenäisiä kaasuasemia, kuten Oulun Ruskossa sijaitseva Kiertokaaren asema.
”Gasum on sataprosenttisesti suomalainen valtion yhtiö, jolla on tiukat tulostavoitteet”, Väärälä kertoo. ”Heidän periaatteenaan on, että kaasuasema avataan vasta, kun alueella on käytössä 500 kaasuautoa.” Hhäh? Kuka hullu muuntaa autonsa kaasuautoksi tai ostaa sellaisen, jos sitä ei pysty tankkaamaan? Kuka edes tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos kaasuasemiin ei missään Oulua pohjoisempana törmää?
Gasumin asemien lisäksi kaasua kuitenkin tuotetaan eri puolilla Suomea mm. maatiloilla, joista kaasun myyminen oman tilan ulkopuolelle on valtavan byrokratian takana. Tässä tullaan Lapin kannalta olennaisten kysymysten äärelle. Biokaasun tuottaminen ja myynti olisi varmasti monelle kylälle mukava juttu. Ekologisuushan olisi huipussaan, kun pieniltä tuottajilta voisi käydä shoppailemassa kaasua, joka muussa tapauksessa siirtyisi ilmakehään saasteena. Polttoaineen kuljettaminen kuluttajille ei tuottaisi saasteita, jos voisi käydä asioimassa pienillä tuottajilla matkan varrella. Maailman lisäksi pelastettaisiin myös maaseutu.

Sähköautoilun säröt

Väärälän pariskunnan kanssa kahvitellessa ihmettelen sähköautoilun hypettämistä paitsi ilmasto-olosuhteidemme vuoksi, myös siksi että sähköähän tuotetaan varsin monilla tavoilla. Täyssähköautoakin voi siis käyttää äärimmäisen epäekologisesti, esimerkiksi lataamalla sen kivihiilellä tuotetulla energialla. Kimmo Väärälä tähdentää, että tämä ei ole ainoa särö ekologisuudessa: ” Akkutuotantohan on erittäin saastuttavaa. Itse prosessi saastuttaa ja akkuihin käytetään yhä harvinaistuvia metalleja”. Tanja Väärälä huomauttaa, että akkuihin tarvittavia metalleja louhitaan usein lapsityövoimaa käyttävillä kaivoksilla. Mitäs se tämmöinen eettisyys oikein on? ”Lisäksi akun kestoikä on 5 – 10 vuotta. Teslan akulle luvataan 10 vuoden kesto. Sähköauton ekologisuuslaskelmissa pitäisi huomioida myös akut ja niiden uusiminen, siis koko sähköauton elinkaari”, Kimmo täydentää.

Mitä nyt teen?

Kuukausia asiaa tutkittuani olen havainnut, että jutut kaasuautoista ja myös dieselin maineen palauttamisesta ovat esillä valtakunnan tiedotusvälineissä yhä tiiviimmin. Dieselin riskianalyysia tarkennetaan: kuulemma Suomen oloissa matalat hiilidioksidipäästöt ovat olennaisempi asia kuin typenoksidi- ja hiukkaspäästöt. Dieselin kokonaisvaltainen ekologisuus ilmastonmuutoksen kannalta ei kuulemma olekaan vaihtoehtoisiin polttoaineisiin verrattuna niin kamala kuin julkisesta keskustelusta joulun 2018 alla saattoi kuvitella. Sähköautokampanjoinnin rinnalle on tullut moniäänisempää, kansalaisen kannalta myös sekavampaa viestintää siitä, mitä autoilijan nyt kannattaisi tehdä. Ekologisuus-asiat ovat yksityisautoilun kohdalla vähintään yhtä monipiippuisia kuin monissa muissakin ekologisuuspyrkimyksissä.
Haen apua vielä Liikenne- ja viestintäministeriöstä; hehän varmasti osaavat antaa suosituksen, mitä meidän autoilijoiden kannattaisi tehdä. Sieltä painotetaan, että yksittäisiä suosituksia he eivät voi antaa sen paremmin kansalaisille kuin esimerkiksi kaasunjakelufirmoillekaan. Sen sijaan kannattaa kuulemma lukea Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisu 13/2018 ILMO 45 ja sen monipolvinen katsaus mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Arvaatte varmaan, että se ei anna selkeitä yksinkertaisia vastauksia. Sen saan kuitenkin raportista irti, että päästöjen vähentäminen vaatii useita rinnakkaisia toimenpiteitä, joista kaasuautoiluun siirtyminen on yksi toimiva vaihtoehto.
Viimeisillä voimillani löydän netistä ilouutisen, jonka mukaan eduskunta on parhaillaan säätämässä lakia uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteesta, jonka ansiosta vuonna 2030 melkein joka kolmas kilometri ajetaan uusiutuvilla polttoaineilla. Niinkö kauan meidän täytyy Hiacen kanssa odottaa?

Hertta Alajärvi

Met asumma Lapissa

Uutisista päätellen miljardöörit, siniveriset, huippumallit ja muut megajulkkikset ovat löytäneet Lapin. Meitä tavallisia ihmisiä asia ei kosketa, sillä luksusmatkailijat kuskataan pois ihmisten ilmoilta olemaan itsensä ja palveluskuntansa kanssa omassa rauhassaan heitä varten aidatuilla ja vartioiduilla alueella.

Matkailija etsii elämyksiä – jotakin toisenlaista, mihin on tottunut. Ihmispaljouden ja saasteiden keskellä eläneelle matka Lapin korpeen on elämys vailla vertaa. Kynttiläkuuset kurkottavat kohti taivaan tummaa tähtikattoa. Pakkanen nipistää poskia ja ympärillä on puhdas ja rakentamaton lumimaailma. Kiireettömyys ja hiljaisuus antavat lepoa sielulle ja ruumiille.

Monet lappilaiset ovat lähteneet vastentahtoisesti ja haluaisivat palata, jos olisi koulutus- ja työpaikkoja. Sitä mukaa kun väki vähenee maakunnasta, pienenevät myös tänne jäävien mahdollisuudet. Valtion toimet kannustavat muuttamaan kasvukeskuksiin, mieluiten kehäkolmosen sisälle. Syrjäseutulisien tai jonkin vastaavan korvauksen maksaminen Lapissa työskenteleville saattaisi tasoittaa muuttotappiota, joka olisi koko maan kannalta hyvä asia.

Met asumma Lapissa, matkailumainoksien ympäristössä, luksusmaisemassa, johon rahakkaat hamuavat lomailemaan. Niinpä, mutta kun meillä on täällä tavallisen ihmisen arki. Pitää maksaa verot ja vakuutukset, televisiomaksut – näkyi televisiokuva tai ei -, tietoliikennemaksut – toimivat puhelimet tai eivät. Asunnon lämmitys maksaa ja vettäkin tarvitsemme. Ruokakaupassa ja apteekissa on käytävä silloin tällöin.

On absurdia lukea luksusmatkailijan vuodatusta.
Turistit näkevät ja kokevat Lapin ihanuuden, mutta he kokevat sen puolikkaana, jos sitä vertaa maakunnan asukkaiden elämään. Todellisuuden toinen puolikas on sitä, kun neljänkymmenen asteen pakkanen paukauttaa rintamamiestalon hirret halki ja tuisku pyyhkii vähäisen tieuran sileäksi. Hevoset on syöty, eikä jalkapelillä enää kerkiä, kun yhteiskunnan palvelulaitokset ovat auki kaksi tuntia viikossa. Elämäntahti kaikkineen on kinoksessa askeltavan vauhtia, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Silloin haaskaamme vähemmän maapallon luonnonvaroja.

Ja virastothan ovat taas ensi viikolla auki.
Lapissa auto on välttämättömyys, koska julkinen liikenne on poistettu turhuutena. Matkat ovat pitkät, joten haluaisimme ajaa edullisesti ja mahdollisimman vähän saastuttavalla polttoaineella. Mutta jos polttoaineiden tuottajat avaavat ekologisempien polttoaineiden jakelupisteen Lappiin vasta kun alueella on Exelin mukaan tarpeeksi kysyntää, niin odottelu voi viedä aikaa. Markkinatalous hyvässä ja pahassa ulottuu myös Lappiin.

Kaikesta huolimatta säälin miljardöörejä, siniverisiä, huippumalleja ja muita megajulkkiksia, koska heillä ilmeisesti ei ole varaa nauttia Lapista ympärivuotisesti.

Toissapäivänä aurinko kultasi kuusenlatvat ja maisema oli kuin matkailumainoksessa. Eilen satoi jalkarätin kokoisia lumiriekaleita ja pilvet olivat niin paksut, että metsä pimeni. Nyt luonto katuu: tuuli ravistaa lumikuormaa puista ja silittää niiden oksia.


Paula Alajärvi

Mitä helevettiä met tunturissa tekisimmä – häätyy tehä töitä

Kuuramäki 1. Tunturin tuolla puolen.
Kari Kaulanen. Väyläkirjat 2018.

Kari Kaulasen esikoisromaani ”Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen” on romaani erämaankylän ihmisistä ja samalla kertomus Lapin matkailun syntymisestä kirjailijan kotimaisemissa Äkäslompolossa. Kaulasen mukaan lähes fiktiivinen teos on puheosiltaan kirjoitettu Tornionlaakson eli meänkielen murteella. Murteeseen tottuu pian ja outojenkin sanojen merkityksen ymmärtää asiayhteydestä. Silti lyhyt murresanasto olisi kiinnostava lukijalle.

Kuuramäki on menneen maailman erämaakylä Lapissa 1920 – 30 luvulla. Sen ajan asukkaat ovat tavallisia Lapin ihmisiä: pirtteineen, kiertokouluineen, luulotauteineen, riehakkaine tanssi-iltoineen, pontikkapulloineen, jumalanpelkoineen, tunkioineen ja erityisesti himoineen, joiden seuraukset joka Lapin kylässä on aina tiedetty ja tunnettu ”häpiänä”. Luonto on kyllä vielä neitseellinen; tähtitaivaan alla hiljainen metsä.

Kirjan takakannen luoma, alkuperäinen lukemisen motiivi: miten Lapin matkailu sai alkunsa; jää vaarallisen kiveliön taakse heti alkusivuilla. Viattomat ihmiset luonnon armoilla, saavat lukijan kiirehtimään sivulta toiselle. Mikä heitä odottaa tunturin tuolla puolen?

Kuuramäen asukkaiden, varsinkin naisten ja lasten kuvauksissa Kaulanen onnistuu hienosti. Heidän arkiset toimensa ja tuntemuksensa vuodenaikojen kierrossa, kerrotaan luontevasti ja lämpimästi. Myös miesten töiden kuvaukset; muun muassa tukin uitto on oikeaa perinnetietoa. Romaanin päähenkilö Saimi on kovia kokenut, kansakoulun käynyt nuori äiti ja nainen, jonka elämänpunoksia kirjoittaja avaa viipyillen. Herkät kohtaukset kerrotaan silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä, päähenkilöitä kunnioittaen.

Kaulanen yllättää. Hän sulkee kirjan alkuosan (Osa 1. 1921 – 1922 Kotiin), juuri kun lukija on kotiutunut Kuuramäen kylään. Jälkimmäisen osan (Osa 2. 1933 – 1937 Vieraat) aluksi lukija haukkoo henkeään ajan rynnättyä vuosia eteenpäin. Kirjailija heilauttaa hetkessä lapset nuoriksi aikuisiksi, karvalakin takaraivolle ja heinät helman alle. Uusi elämä ja vieraat ihmiset tapoineen ja porsliinikuppoineen ovat tulossa. Kuuramäki ei ole pian entisensä, kun matkailijoita alkaa saapua vaivihkaa kylän liepeille.

Kaulasen Kuuramäessä, kuten tiedetään oikeastikin Lapin matkailun alkutaipaleen pitäjissä, vieraanvaraisuus oli itsestään selvää: mitä sitä kulkijalta rahhaa ottamaan. Vieraat, helsinkiläisiksi mainitut, vaikkeivat kaikki sieltä kotoisin olleetkaan, toivat itse tullessaan – ostetaan ja myydään- kulttuurin. Romaanin Mikko ennustaa 1930-luvulla: ”Ko panhaan joku vuosikymmen etheenpäin, niin meilä ei ole muuta virkaa ko hypätä kesuankannon takkaa peski päälä ja naamaa noessa, että net saavat vilmata.”

Matkailijat saapuvat pitelemättä, ja muu maailma mukana: auto ja vilmikone. Ensimmäiset appelsiinit kuoritaan kyläläisten maistettavaksi. Kirja päättyy ennen talvisotaa. Kaulasen romaanin juoni etenee kiinnostusta kasvattaen mukavasti, eikä taukopaikoille malta pysähtyä. Kuuramäkiläiset vievät mennessään.

Johanna Suopanki

Aineen taidemuseo irrottelee ja osallistuu

Pitkän automatkan jälkeen oli pöllähtänyt olo, mutta paikka oli selvästikin oikea: Tornion Rajakartano, jonka katon alla sijaisevat Aineen taidemuseo ja Tornion kaupunginkirjasto. Ulkoseinustalla oli iloisen värikäs Kari Södön teos The Nostalgia of Innocence. Teos herättää jokaisessa näkijässä oman mielikuvan, mutta minulle siinä oli seinälle nostettuja suksia. Kun taloon hiihdetään, nostetaan sukset seinälle pystyyn ja asetutaan taloksi. Tuskinpa tällä pikatulkinnalla on mitään tekemistä tekijän ajatusten kanssa, mutta vaikuttavasta taideteoksesta jokainen katsoja löytää oman tulkintansa.

Vuosi 1986 oli lappilaisessa taidemaailmassa runsas: avattiin sekä Aineen taidemuseo että Rovaniemen taidemuseo. Aineen taidemuseo on Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä museo. Museon kokoelmat perustuvat Veli ja Eila Aineen elämänsä aikana keräämälle suomalaisen taiteen kokoelmalle. Kävijämäärät ovat suurin piirtein Tornion kaupungin asukkaiden lukumäärä eli noin 22 000 henkeä vuodessa.

Norrbottenin suurin taidemuseo 

Katriina Pietilä-Juntura on työskennellyt Aineen taidemuseossa eri tehtävissä sen perustamisesta lähtien, vuodesta 2000 museonjohtajana. Hän lähti opiskeluaikanaan katsomaan Elin Danielson-Gambogin maalaamaa omakuvaa museolle ja jäi sinne töihin.

– Kun museot ovat maanantaisin kiinni, Katriina naurahtaa selitykseksi.

Katriina Pietilä-Juntura valloittaa taiteellisesti naapurimaan pohjoisosan. Hän sanoo Aineen taidemuseota Norrbottenin suurimmaksi taidemuseoksi, vaikka se Suomen puolella onkin. Pohjois-Ruotsissa ei ole taidemuseoita, vasta nyt Kiirunaan ollaan sellaista perustamassa. Kuvataiteen harrastajia Ruotsissakin on, mutta ei ole syntynyt kuvataiteen Mikael Niemeä, joka olisi antanut herätteen laajamittaiseen kuvataiteen esittelyyn. Ruotsin puolelta käy yleisöä ja ruotsalaiset lehdet kirjoittavat. Haaparannan kanssa tehdään yhteistyötä taidekasvatuksessa.

Entä Etelä-Suomen mediahuomio, onko pohjoinen taidemuseo samalla viivalla?

– Valtamediat eivät huomioi, kyllä etäisyys tuntuu, henkilökohtaisella kohtaamisella on iso merkitys. Etäyhteyksien varassa jää kasvottomaksi. Verkostoituminen on vaikeampaa. Jos ajatellaan vaikka rahoitusta, opetusministeriössä on helppo pistäytyä, kun asuu pääkaupunkiseudulla. Hakemuksen voi viedä itse kädestä käteen. Ei voi tietää, onko postissa lähetetty hakemus määräaikaan perillä ja epävarmuustekijöitä on sähköisessä lähettämisessäkin.

Museoliiton erikoispalkinto

Aineen taidemuseo sai vuonna 2018 Suomen Museoliiton erikoispalkinnon, joka on ainoa laatuaan. Palkinnon perusteluissa sanotaan: Museo on ponnistanut pienistä resursseista huolimatta koko maassa keskustelua herättäväksi museoksi. Rohkea profiloituminen sekä yhteiskunnalliset ja poikkitaiteelliset avaukset ovat kasvattaneet museon vaikuttavuutta sen koko huomioiden valtavaksi.

Aineen taidemuseon kohdalla luutuneet käsitykset museosta heittävät kuperkeikkaa. Lähtökohtana on se, että museo kuuluu kaikille, koska sitä pidetään yllä yhteiskunnan varoin.

– Etusijalla ovat lapset ja nuoret, tulevaisuuden museokävijät. Kurajäljet lattialla eivät haittaa.
Kun syksyllä 2015 rupesi virtaamaan pakolaisia rajan yli Ruotsin puolelta, museolla oli juuri alkamassa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama projekti Aine tulee kylään. Katriina sai ministeriöltä luvan tulkita vastaanottokeskus yhdeksi kyläksi, jolloin maahanmuuttajien kanssa päästiin yhteistyöhön. Katriina onnistui saamaan myös yhden turvapaikanhakijoista töihin Aineelle, vaikka byrokratia yritti kampittaa.

”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta”

Kun Torniossa pannaan alulle jotakin harmaasta arjesta poikkeavaa, päättäjät huokaisevat: ”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta.” Museon ennakkoluuloton ja rajoja kaatava toiminta ei aina päättäjiä miellytä. Rajoja paukutellaan.

– Tänne saa jokainen tulla ja olla oma itsensä, sanoo museonjohtaja.

Museo on yhteiskunnallinen keskustelija. Museo oli ensimmäisen Meri-Lapin Pride-kulkueen kiintopisteenä, sitä tarjottiin turvapaikanhakijoiden suojapaikaksi, museossa esiteltiin Suohpanterror-jäsenen Jenni Laitin modernia saamenpukua. On ollut myös Muistipolku muistin avaamiseksi ja keskustelun herättämiseksi. Museon kekseliäs henkilökunta on panostanut myös Sinkkusuunnistukseen ja kakkupäiviin sekä rakentanut kulttuurikierroksen Tornion kuvapatsaille.

Museo on kaikenlaisia ihmisiä varten. Kun miehiä on vaikea saada käymään museossa, Aine järjesti pop-up –näyttelyn autoliikkeisin. Katriina painottaa, että museot eivät ole vain keski-ikäisille, koulutetuille naisille. Mutta Aineella on yllin kyllin tarjottavaa myös näille museoiden vakikävijöiksi luokitetuille vieraille.

Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmissa on häikäisevä kokoelma suomalaista taidetta 1800-luvulta lähtien. Sellaiset nimet kuin Juho Rissanen, Werner Holmberg, Vilho Lampi, Rafael Wardi tai Helene Scherfbeck – ihan muutamia mainitakseni – saavat myös korkeakulttuurisen taiteen ystävän avaamaan museon oven. Teoksia on myös Lapin taiteilijoilta, kuten Reidar Särestöniemeltä, Helena Junttilalta ja Kaija Kiurulta. Nykytaiteen nimet näkyvät vahvasti vaihtuvissa näyttelyissä. Syyskuun loppuun asti on esillä Mari Oikarisen, Tom Engblomin ja Esa Meltauksen teoksia.

Mitä taide tekee ihmiselle?

Katriina Pietilä-Juntura on tavallaan kahden maan kansalainen, sillä vapaa-ajan koti on pienessä kylässä Ruotsin puolella. Siellä Katriina hektisen työnsä vastapainoksi hoitaa kasvimaata, laittaa ruokaa, lukee ja erityisesti mankeloi, joka on hänen mieliharrastuksensa.

Tekisitkö itse kuvataidetta, jos ehtisit, kysyn.

– Ei, mutta kirjoittaisin, ehkä pieniä novelleja tai kertomuksia isoäidistäni Vieno Kronqvististä.

Kysymme Katariinalta taiteen merkityksestä, mitä se antaa ihmiselle.

– Taide kertoo, mitä on olla ihminen. Se saa ihmisen tuntemaan omia tunteitaan, auttaa rakentamaan omaa itseään. Toisin katsominen antaa näkökulmaa. Taide myös pysäyttää katsomisen tässä vilisevässä ajassa. Itselleni taide on ollut monisyisesti koskettava, se on auttanut menemään syvemmälle. Taiteen myötä olen löytänyt itsestäni uusia puolia, se on elämää rikastuttavaa. On tullut monenlaista kokemusta ja ymmärrystä.

 

Paula Alajärvi
Hertta Alajärvi

Hässäkästä hiljaisuuteen

Hiljaisuus-festivaali pidettiin kesäkuun alussa yhdeksättä kertaa kauniissa ja virkeän oloisessa Kaukosen kylässä Kittilässä. Hiljaisuus on monitaiteinen festivaali, joka on syntynyt eri taiteen-alojen edustajien tarpeesta tavata toisiaan ja tehdä luovaa työtä ja erilaisia kokeiluja yhdessä. Kohtaamisista on muotoutunut sympaattinen pieni festivaali, jonka yllättäviin esiintyjä-, esiintymispaikka- ja aiheyhdistelmiin moni on ihastunut.

Kuumat huhut festivaaliesitysten ainutlaatuisuudesta ja tapahtuman tunnelmasta ovat kiertäneet niin tenhoavina, että paikalle oli kerta kaikkiaan mentävä ihan itse.

Kukkaistutuksin koristeltu työväentalo oli oikein kutsuva ja festivaalin työntekijät olivat avuliaita, mutta jotakin oli pielessä. Ennakko-odotus rauhallisesta, kiireettömän tuntuisesta tapahtumasta säröytyi läsnäolijoita katsellessa. Sama älylaitteiden äärellä hössöttäminen oli päällimmäisenä kuin missä tahansa muuallakin. Selfieitä otettiin ja keskityttiin edustamaan – en oikein tiedä kenelle – muille läsnäolijoille varmaan? Takakireys ja stressin tuntu terävöityi festivaalin ruokapaikassa, missä herkullisen hernetahnan maku laimeni suussa stressaamista katsoessa. Missään ei ollut tulipaloa, mikä ihme oli tämä hässäkkä?

Käveletkö yksin?

Lähdin etsimään vakaata läsnäoloa kylän raitille Pekkalan kaupalle. Siellä Laura Rämä keskittyi kävelemään itsekseen. Rämän hahmo sai seuraajia, jotka kokeilivat kävellä samaan tapaan: hyvin hyvin hitaasti, jokaisen hetken ja painonsiirron tiedostaen, aistit äärimmäisen auki tai omaan sisäavaruuteen upoten. Näkymä oli vangitseva ja voimakkaasti ilahduttava. Kylätietä ristiin rastiin ylittävän seurueen kohtaamisia autoliikenteen ja lastenvaunujen kanssa kulkevien jalankulkijoiden kanssa oli hauska seurata. Kyläkulttuuri kohtasi tuontikulttuurin mellevästi kylän pikkujätkisten keuliessa pyörillään seurueen ohi.

Kuin itseltäni salaa aloin kävellä paikallani ja ties kuinka pitkän ajan kuluessa ottamani 14 askelta irrottivat minut kaikesta hässäkästä. Tässä ja tätä oli hiljaisuus, vaikka ulkomaisen filmiryhmän some-edustaminen kihisi vieressä. Teos Walking with (me) pohjautuu tekijän käymään keskusteluun chileläisen naisen kanssa: ”Käveletkö yksin?” Nainen: ”En suinkaan, en ole yksin. Olen kävelemässä itseni kanssa.” Teoksen yksinkertainen konsepti on hyvin vanha, mutta sen harjoittaminen ja sivusta seuraaminen saattaa tänä päivänä olla tärkeämpää kuin koskaan.

Kokeellisuuden ja testailun henki oli voimakkaasti läsnä esityksissä, osassa tosin katsojan kannalta vähemmän onnistuneesti. Valtaosa perjantain ja lauantain aikana näkemistäni esityksistä oli kuitenkin ansiokkaita ja ajatuksia herättäviä. Esittäjät olivat hereillä ja läsnä, rennon yhdessä leikkimisen fiilis – siis luovan työn perusolemus – rentoutti omaakin kehoa ja vapautti ajatuksia lentoon.

Rikkaruoho laulaa

Improvisaation äärillä -illassa skotlantilainen Iona Kewney esitti virtuoosimaisen energia-ahdetun teoksen Anatomical Marathon, joka poiki itselleni antoisan keskustelun 12 -vuotiaan katsojan ja hänen aikuisseuralaistensa kanssa. Yksi taiteen tehtävistähän on synnyttää keskustelua ja ihmisten välisiä kohtaamisia: tehtävä suoritettu! Illan toinen teos Reidar puhisutti yleisöä useammasta syystä. Koin ryhmän turhan vähäenergiseksi ja heikosti yhteen pelaavaksi ollakseen näyttämöllä yleisön edessä.

Vaan tästä noustiin! Illan konsertissa esiintyneet Hildá Länsman ja Tuomas Norvio kuuntelivat toisiaan ja keikan edetessä muusikoiden keskinäinen musiikillinen kopittelu sukeutui varsinaiseksi hyvän mielen improiluksi.

Aamuyöllä kahden aikaan päästiin kuulemaan ihmeellisiä ääniä. Konehallissa esiintyvän Band of Weedsin musiikin perustana olivat jo 1920 – 30-luvuilla nykyisessä Bangladeshissa ja 1960-luvulla Neuvostoliitossa kehitetyllä tekniikalla tallennetut rikkakasvien äänet, joista bändin muusikot jatkojalostavat musiikkia. Kasvi reagoi rutistamiseen erilaisella äänellä kuin silittämiseen. Band of Weeds antaa jalan alle menevän äänen mykiksi ja tunteettomiksi luulemillemme kasveille.

Valoa ja varjoja Reidarin pihapiirissä

Hiacen unettavasta syleilystä oli noustava Särestöniemeen, jossa pidettiin ensimmäinen konsertti Hiljaisuuden vuodenajat -konserttisarjasta. Alaotsikolla Valoa ja varjoja esitetty kokonaisuus alkoi suuresti ilahduttavalla tiedonannolla: esityksessä ollaan hiljaa ja luurit kiinni. Oppaat kuljettivat yleisöä pienryhmissä pitkin Särestön Antun kotitaloa, pihapiiriä ja Reidarin ateljeeta. Jokaisessa pysähdyspaikassa oli oma tunnelmansa, joka syntyi nimenomaan taulujen, Antun kellojen, ympäristön ja siellä esiintyvien taiteilijoiden yhteisvaikutuksena. Ateljeen altaassa sukelsi vesiolento pitkiä huikosia, kuulosteli hetken ja sukelsi takaisin veden omalakiseen hiljaisuuteen. En olisi raskinut lähteä siitä altaan ääreltä ikinä pois, vaikka toki järki sanoi, että vapaasukeltaja Salla Hakanpäähän se siinä, eikä oikeasti joku myyttinen sielunolentoni. Onneksi Juha Hurme tuli hakemaan meidät löylyhuoneeseen kuulemaan järjen sanoja Rosa Liksomin Reitari-kirjasta.

Särestöniemen jälkeen en kyennyt enää vastaanottamaan kahvia ja vohvelia syvempiä kulttuurielämyksiä. Kahvikupposten ääressä puheltiin esiintyvien taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksista pohjoisessa, festivaalin suhteesta ympäristöönsä, rajoista ja rajoituksista, joita eri ihmisryhmille huomaamattammekin asetamme. Muistiini piirtyivät luovalla alalla työskentelevän äidin sanat: ”Tuon lapseni tänne, koska tämä on viiden päivän performanssi siitä, mitä kokonaisvaltainen luova elämänasenne on. Täällä on myönteisyyden, hyväksynnän ja suvaitsevuuden yltäkylläinen ilmapiiri.”

Hertta Alajärvi
Seuraava Hiljaisuuden vuodenajat -sarjan konserttikokonaisuus ensiesitetään tammikuussa 2019.

Parhaimman makuinen koulumuisto

Ilmaisen kouluruokailun alkamisesta on 70 vuotta. Laki maksuttomasta kouluruokailusta tuli vuonna 1943, mutta se otettiin käyttöön vasta 1948. Tähän lakiin liitettiin pykälä, jossa vaadittiin koululaitoksen oppilaita osallistumaan ruokatarvikkeiden kasvattamiseen ja keräilyyn.

Suomen kansakoululaitos oli edelläkävijä ruokailun järjestämisessä ilmaiseksi koululaisille. Asian päättäminen ei ollut vaikeata, sen verran kokemusta oli silloisilla päättäjillä ihmisestä ja inhimillisestä – ja siitä, että nälkäinen ei opi senkään vertaa kuin ravittu. Vuoden 1957 laki koski kansakoulujen lisäksi myös kansalaiskouluja ja kunnallisia keskikouluja. (Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta – Tarinoita ja muistoja kouluruokailusta vuonna 2008 / Marjaana Manninen, opetushallitus)

Aloitin koulun 1960-luvun puolivälissä, ja silloin jo kouluruokailu oli Sallan kunnallisessa kansakoulussa varsin hyvää. Muistaakseni mannavelli, keitot ja peruna olivat perusaterioita. Silloin en muista kenenkään valittaneen ruuasta. Pääasia oli nälän pois pitäminen. Silloisella liikkumisen vauhdilla ruoka oli tarpeen myös energian saamiseen.

Varsinaiset muistot kouluruokailun ihanuudesta alkavat keskikoulussa. Olimme pari vuotta vanhalla koululla ja sitten siirryimme upouuteen, hienoon kouluun. Olimme pieni tyttöluokka, joten meidät sijoitettiin ruokalan lähelle, kirjastoluokkaan. Meitä oli muistaakseni 18, ikäjakaumalla vuosina 1955 – 1958 syntyneet. Siihen aikaan saatiin ehtoja ja jäätiin luokalle, joten luokalla saattoi olla huomattavan eri-ikäisiä lapsia.

Näkkileipä ja peltimuki olivat ensimmäiset muistikuvat kouluajoista ja myös viimeiset. Ruokatunti oli ehdottomasti päivän parhaita hetkiä, vaikka oppimisen suhteen oltiin myös aktiivisia, ainakin osa oli.

Tapaan silloin tällöin koulukavereitani, enimmäkseen muualla kuin syntymäkunnassani Sallassa. Siellä ei tietääkseni enää asu kuin pari luokkakaveria. Tapaamme enimmäkseen kaupunkien kaduilla, rautatieasemilla, lentokentillä ja työpaikoilla. Lapsena ajattelin, että ei kukaan tiedä, missä on Salla. Usein ajattelin niin aikuisenakin. Yllätys yllätys: jos menee Helsingissä syömään Bottalle tai muutamaan muuhun keskustan ravintolaan, syö sallalaista poroa. Salla, joka ei tule ensimmäisenä mieleen poronhoitoalueena, on siis tunnettu myös porosta.

Muutama vuosi sitten tapasimme isommalla porukalla ja muistelujen päähenkilöksi illan kuluessa pääsi koulumme keittolan emäntä Helga Junno (1926 – 2015). Jokainen muisti ne hyvät ruuat ja loistavan kohtelun, jota sai koulun keittiössä. Erityisesti muistimme makaroni- ja maksalaatikon. Koskaan elämäni aikana kukaan ei ole keittänyt hernekeittoa, jota olisi voinut verrata kouluajan keittoon. Ruuat olivat itsetehtyjä, hyviä ja lämpimiä. Muistan senkin, että emme tyttöluokkana arastelleet käydä hakemassa lisää, kun saimme yhden metalliastiallisen syötyä.

Ystäväni, jolla todettiin jo siihen aikaan vilja-allergia, meni joka ruokatunti keittolaan syömään. Näimme hänet ikkunassa lautasensa kanssa ja keskustelemassa keittäjien kanssa. Silloin oli siis kokonainen ”keittiö”, jossa taitavat naiset tekivät ruokaa niille koululaisille, jotka kävivät koulua. Eivät koko kunnan ylläpitämille laitoksille. Kyllä meillä kävi tuuri.

Syksyisin olivat perunannostotalkoot. Ihan aikuisten oikeasti! Liinaharjun alla, nykyisten rivitalojen (sallalaisittain minkkitarhojen) alueella oli kunnan perunapelto, josta nostettiin perunat lapsityövoimalla koulujen ja muiden laitosten tarpeisiin. Muistan hyvän tuoksun ja maun, kun peruna heitettiin nuotioon ja syötiin lämpimänä. Muistaakseni tätä ei tapahtunut kovinkaan monena vuonna enää minun kouluvuosinani, mutta talkoitten historia oli siihen mennessä ollut jo pitkä. Marjanpoimimisloma oli syyskuussa, ja silloin todellakin marjoja poimittiin. Äiti laittoi muoviämpärin keittiön pöydälle ja lapun, jossa luki ”puolukoita”. Nykyisin samaa kutsutaan syyslomaksi. Kaipa joku oikeusviranomainen puuttuisi asiaan, jos nykyisin vaadittaisiin lapsia metsään poimimaan marjoja – vapaapäivänä!

Olen ihmetellyt, miksi kunnat tekivät sen ratkaisun, että lakkauttivat koulujen, vanhainkotien ja päiväkotien omat keittiöt. Henkilökunta ei ihan varmasti tullut kunnan taloudelle kalliiksi. Eivätkä ruokiin käytetyt ainekset, paikallisia jo silloin, kun se ei ollut vielä muotia. 1980-luvun jälkeen kouluruokailusta ei ole kuulunut muita uutisia kuin huonoja. Ruoka on huonoa, kylmää ja outoa, koska sitä ”ulkoilutetaan” niin monessa paikassa, että lopputulos on väkisinkin ”lantrattua” ja kylmää.

Kiitollisuudella me, entiset nuoret, muistelimme Junnon Helgaa ja hänen kollegoitaan. Luin Helga Junnon muisteluista (http://kuolajarvenkyla.nettisivu.org/etusivu/haastattelut-ja-muut-kertomukset/helga-junnon-muistelmia), että hän johti koulun keittiötä vielä vuoteen 1987.

Maija Kääntä
Sallasta Helsinkiin muuttanut kirjoittaja

Serkusten seikkailu Maltion takana

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta.

Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä.

Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä pojat Saijalle. Ei niillä ole mitään asiaa Sallaan.” Kuljettaja otti kuitenkin pojat kyytiin, koska he maksoivat matkansa. Sallassa pojat kiertelivät liikkeitä ja etsivät oikeaa pistoolia, mutta naurua he saivat osakseen ja niin oli tyytyminen leikkipistooliin. ”Eiköhän se karhu lähe karkuun, kun sillä uhkailee”, pojat tuumivat ja palasivat Saijalle. He päättivät lähteä seuraavana päivänä ”kohti korpea” ja sopivat, että ”siitä ei hiiskuta kenellekään”.

Tuli aamu ja sää suosi poikia. Serkku tuli meidän kummulle varusteineen. Hänellä oli mukana kirves, evästä ja ”pistooli”. Leo ja nuorempi kuusivuotias veli Olli olivat myös lähdössä. Ollille pantiin reppu selkään ja sinne vähäiset eväät. Leo otti selkäänsä venäläisen puoliautomaattikiväärin, joka oli sodan jälkeen kulkeutunut meille. Serkku vanhimpana johti komppanian matkaan. Ollilla ei ollut kenkiä jalassa, mutta siihen aikaan oli aivan yleistä kulkea kesällä avojaloin. Nykyään ei tietenkään kukaan lähtisi moiselle matkalle ilman kenkiä. Lähtiessä pojat huikkasivat nuoremmalle Irmalle sen verran, että hän tiesi, mihin suuntaan lähtivät.

Pojat marssivat iloisina kohti Maltiojokea ja Hihnamukkaa. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Maasto ei ollut mitenkään helppoa. Puolet matkasta oli pehmeää jänkää, mutta urheasti tämä komppania selvisi siitä kenenkään valittamatta. ”Johan se Maltiojokikin häämötti”, pojat huokasivat, mutta sitten tuli probleema: ”Miten mennään yli joesta?” he kyselivät toisiltaan. Kukaan ei osannut uida. Piti rakentaa lautta, mutta mistä? Pojat katselivat ympärilleen ja huomasivat niittyladon joen törmällä. ”Ei muuta, kun hommiin”, he päättivät. Ensin purettiin ladon katto ja pienimmistä hirsistä rakennettiin lautta. Lautta oli heikkoa tekoa, mutta joen yli päästiin. Pukattiin sitten lautta virran vietäväksi: ”Eihän sillä enää mitään tee! ”Matka jatkui kohti Aukeaselän ja Laukkuvaaran välistä maastoa. Pojat kulkivat vielä tovin, kunnes alkoi tulla nälkä. Eväät syötiin lähes kaikki siltä istumalta. Ollin reppu tyhjeni.

Matkaa jatkettiin eteenpäin ja kohta pojat löysivät suuren läjän sota-aikaista romua, ammuksia ja sen sellaisia. Serkku kolisteli läjässä olevia, ehkä kranaatinheittimen ammuksia kirveellään. Ei tullut mieleen, kuinka liki kuolema liippasi! He eivät osanneet päättää, mitä sotaromulle tehdään. Hetken aprikoituaan, he päättivät panna Ollin reppuun pari ammusta. Joutaisi hänkin kantamaan muutakin kuin tyhjää reppua. Pojat kiertelivät ja tutkivat maastoa. Päivä alkoi kallistumaan mailleen, kun he päättivät lähteä kotiin. Olli alkoi väsyä. Kranaatit painoivat vietävästi ja reppu hankasi selkää, ja jossakin vaiheessa Olli jätti ammukset maahan. Pojat kävelivät kohti Maltiojokea. Nälkäkin kurni suolissa. Olli ei enää jaksanut, vaan kaatui maahan ja nukahti. Isommat pojat katselivat toisiaan ja päättivät, että jääköön nukkumaan. Joki oli onneksi lähellä, mutta taas probleema: millä joesta yli! Sattui silläkin kohdalla olemaan lato. Ei muuta kun taas lautan tekoon! Serkulla oli vielä yksi suuri naula mukana. Siitä tuli osa, jolla lautta koottiin.

Olli nukkui vielä ja isommat pojat arvelivat, että jääköön siihen nukkumaan. Mutta Olli sattui heräämään ja alkoi itkeä. Se oli hänen onnensa, sillä olisikohan hän selvinnyt pitkään yksin Maltiojoen takana? Puoliautomaattikivääri nakattiin myös joen rantaan. Uuno-setä sen myöhemmin löysi ja sen vaiheista ei ole tietoa. Lautta kesti nipin napin joen yli. Leo muistaa, että se oli osittain veden alla ja hajosi, kun pojat pääsivät toiselle rannalle.

Kotona oli alettu kaipaamaan poikia. Isä ja serkun isä päättivät alkaa etsinnät. Isä nappasi hirvikiväärin selkäänsä ja lähti kohti Maltiojokea Irmalta saatujen tietojen mukaan. Hän ei tavoittanut poikia, vaan pojat saapuivat sillä välin kotiin. Irma kertoi isän lähteneen pyssy selässä etsimään heitä. Irma uskoi, että hänellä oli aikomus ampua pojat! Siitä pojat säikähtivät ja miettivät, mitä tehdä. Serkun isä sattui juuri palaamaan etsintäreissultaan ja serkkupoika jäi tietysti kiinni. Selkäsauna siitä tuli ja kova. Serkku huusi ja itki, kun isä antoi keppiä ja kiroili. Leoon ja Olliin hän ei tietenkään koskenut. Pojille tuli pelko takapuoleen, koska pelkäsivät samaa kohtelua. Se hirvitti vielä enemmän, että isä ampuisi heidät!

He lähtivät karkuun ja menivät Tenniöjoen joelle, Lossin rantaan. Siellä oli naapurin Ilmarilla lammaskoppi. ”Sinne vaan lampaiden sekaan piiloon”, he ajattelivat. Ilta alkoi pimetä yöksi ja tuli kova nälkä. Kotiin oli palattava, vaikka rangaistuksen uhalla. Ei auttanut, kuin tulta päin vaan! En tiedä, millainen oli vastaanotto, mutta ei ammuttu. Leo kertoi, että ei tullut edes selkäsaunaa. Taisivat olla vanhemmat huojentuneita, kun pojat pääsivät ehjinä takaisin toivioretkeltään.

Ladon omistajat olivat tietysti korvauksia vailla. Vanhemmat päättivät kuitenkin korjata ladot. He kokosivat veneellä joesta ladon osat ja laittoivat ne takaisin paikoilleen. Mitähän miehet mahtoivat miettiä, kun korjasivat latojen vauriot. Sen voi arvailla. Varmaan tuli muutaman kerran: ”Saatanan pojat, minkä tekivät!” Mutta he olivat kuitenkin huojentuneita, kun pojat selvisivät hengissä seikkailustaan.

 

Ari Paldán, 2015
Kertomus on julkaistu Saijan Sanomissa numero 2.
Saijan kyläyhdistys ry 2015.

Posti-Pekka

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa.

Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia löytöjä köyhempiä? Postitetaanko enää paperikirjeitä vai haihtuuko ihmisten välinen viestintä taivaan avaruuteen?

Postilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, satojen vuosien traditio ja kansan kunnioitus – tai ainakin oli. Ne ovat etuja, joita ei monella yrityksellä ole. Asenne asiakkaiden suuntaan on kuitenkin jäänyt etäiseksi, byrokraattiseksi ja ylimieliseksi. Omat virheet pyritään selittämään asiakkaiden syyksi.

Mikä liikeyritys pysyy pystyssä toiminnalla, jossa hinnat nousevat ja palvelut heikkenevät? Postin hinnat nousevat sellaista vauhtia, että joskus miettii, tuleeko halvemmaksi toimittaa tavara omalla autolla kuin vaivata postia. Keltaiset lähtevän postin laatikot on suljettu mustalla teipillä, vaikka ne ovat aivan saapuvan postin vieressä. Se vaikuttaa vihjeeltä: älä lähetä postia. Voisi kuvitella, että postinkuljettaja ottaa lähtevän postin mukaansa samalla, kun tuo postin.

Postin asiakkaista on tullut postin juoksupoikia. Postilähetyksen lähettäjä ja vastaanottaja tekevät yhä enemmän perinteisestä postin työstä, sama koskee tosin muitakin yrityksiä. Posti jakaa määräyksiä, miten on toimittava. Lähetys on haettava seitsemän päivän kuluessa, muutoin se lähtee takaisin lähettäjälle. Se on tiukka vaatimus, jos postitoimipaikkaan on yli sata kilometriä, kuten Lapissa tilanne paikoin on. Perustelua on kahdenlaista: suurin osa lähetyksistä haetaan joka tapauksessa viikon sisällä, toisaalta säilytystilat käyvät ahtaiksi. Myös postilähetysten katoamisista kuulee turhan usein. Jokohan siitä on tutkimus, kuinka monta prosenttia postilähetyksistä saapuu vastaanottajalle? Kyllä periaate pitää olla se, että kaikki lähetykset tulevat perille.

***

Arvoisa Jänkä-lehden lukija! Jos olet tilannut Jängän, mutta sitä ei kuulu, lehteä kannattaa tiedustella toimituksesta. Kevättalven Jänkä pitäisi olla tilaajilla viimeistään huhtikuun loppuun mennessä ja syystalven lehti joulukuuhun mennessä. On tullut ilmoituksia, että tilaaja ei ole saanut lehteä, vaikka nimi ja osoite ovat lehtipainoon lähetetyssä listassa. Lasku lähetetään sähköpostilla, jos sellainen on tiedossamme. Asioita sujuvoittaa, jos muistat osoitteen vaihtuessa ilmoittaa siitä meille.

 

Paula Alajärvi

Kirjailija Kerttu Vuolab tuntee Valon ja Varjon haltian

Saamelaisen mytologian, kertomusperinteen ja muinaisuskon mukaan elämää säätelee kaksi haltiaa. Naavisemo on Valon haltia, jonka valta-aikaa on vuoden valoisa puoli. Saameksi häntä kutsutaan Njávešeaniksi. Näemme hänet auringon valossa ja tunnemme hänet lämpönä. Háhtešeani on Varjon haltia eli Syöjätär, joka hallitsee pimeyttä, yötä, lepoa, varjoa, talvea ja kylmyyttä. Molemmat haltiat ovat tarpeen, jotta maailma olisi täydellinen. Nämä haltiat ovat luoneet meidät ja siksi meissä asuvat valo ja varjo.

Koti Tarinoiden laaksossa

Kirjailija Kerttu Vuolab kuvaa omaa kirjailijanuraansa Valon ja Varjon haltioiden tai suojelijoiden kautta. Kerttu syntyi kevään lapsena toukokuussa 1951 ja lapsuus Utsjoen Outakoskella oli Naavisemon valtakautta. Tenonlaakso maisemineen ja oman perheen rakkaus ja lämpö loivat vankan pohjan elämälle. Isovanhempien talossa asui iso perhe, parhaimmillaan neljätoista ihmistä yhtä aikaa. Luontaiselinkeinot karjanhoito, marjastus, kalastus ja poronhoito toivat elannon perheelle. Isä oli sodassa saanut keuhkovamman ja sairasti eikä voinut osallistua elannon hankkimiseen. Päivittäinen työ vei äidin ajan ja huomion ja siitä kasvoi Kertulle iso äidin ikävä.

Koti ja koko laakso oli täynnä tarinoita, niitä kerrottiin ja luettiin. Kotona oli kirjoja ja sinne tuli sanomalehtiä. Tarinankerronta ja lukeminen kulkivat käsi kädessä. Kieli oli tärkeä, oma äidinkieli, pohjoissaame, joka eli rikkaana ja monimuotoisena tarinoissa. Saamelaisessa muinaisuskossa elämästä ja maailmankaikkeudesta vallitsi kokonaiskäsitys ja tästä juontuivat moninaiset tarinat. Isoäiti oli tarkka saamen kielen ilmaisuista ja opetti tyttärentytärtään. Kerttu oli tiedonhaluinen lapsi eikä jättänyt vanhempiaan ja isovanhempiaan rauhaan ennen kuin sai vastauksen kysymyksiinsä. ”Taisin olla aika rasittava”, Kerttu toteaa pieni hymy äänessään.

Lasten aika kului ulkosalla leikeissä ja apuna arkisissa töissä. Kertulla oli jo lapsena piilopaikka, jossa hän sai olla itsekseen ja keskittyä lukemiseen. Suuren kiviröykkiön alla oli luola, johon valo siivilöityi niin, että siellä näki hyvin. Pieni Kerttu vetäytyi luolaan lukemaan. Outakosken koulussa Hans Aslak Guttorm opetti oppilaansa lukemaan ja kirjoittamaan saamea, suomen opiskelu alkoi ensimmäisellä luokalla. Siellä olivat oppinsa saaneet jo Kertun isovanhemmat.

Varjon haltia ottaa vallan

Ikkuna on irrotettu paikoiltaan ja viety pois, asuntolahuoneeseen vyöryy pakkanen ja viima. Sängystä on viety kaikki peitteet ja vuodevaatteet, kaapista vaatteet. Ovi on lukittu. Pienellä koulutytöllä ei ole ketään, ei mitään minkä puoleen kääntyä.

Takapuoleen on tungettu kuusen- ja männynhavuja koulun pihalla. Ne pistelevät ja iho verestää. Pieni koulutyttö suuntaa kohti vessaa, jossa yrittää selvitä taas yhdestä uudesta nöyryytyksestä.
Kerttu Vuolab siirtyi käymään keskikoulua Ivaloon ainoana entisistä luokkatovereistaan. Se tiesi asuntolaelämää ja koti-ikävää. Oli mukava oppia uutta, mutta väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, vei voimia. Lisäksi läheisen pikkusisaren kuolema toi elämään suuren surun ja kaipauksen.
Kerttu löysi koulussa oman luolansa, johon hän pakeni kiusaajia. Vessan lukitun oven takana hän sai lukea ja kirjoittaa rauhassa ja usein hän myös nukkui siellä. Toinen turvapaikka oli kirjasto, josta hän lainasi luettavaa ja jossa kukaan ei käynyt kimppuun.

Kun suomen kielellä kirjoitetut päiväkirjat vietiin ja luettiin ääneen muille oppilaille, Kerttu jatkoi kirjoittamista saameksi, mutta poltti aina kaiken, jotta kirjoitukset eivät joutuisi vääriin käsiin. Yksi lohduttava kirja noina aikoina oli Pikku prinssi, jonka Kerttu Vuolab on myöhemmin kääntänyt saamen kielelle. Kerttu kutsuu kirjoittamista ”sielun ulospääsytieksi”. Kirjoittaminen helpotti ahdistunutta oloa ja kirjat olivat ainoita ystäviä.

Koulussa ei saanut puhua omaa äidinkieltä, saamea. Se oli kiellettyä, koska oli epäkohteliasta puhua kieltä, jota muut eivät ymmärtäneet. Kertulle kasvoi vahva vakaumus äidinkielen merkityksestä: ”Äidinkieli on osa ihmisyyttä ja meillä kaikilla on oikeus omaan äidinkieleemme.”

 

Kielen ja kulttuurin monityöläinen

Kerttu Vuolabista kasvoi äidinkielensä voimakas puolustaja. Njávešeani ja Háhtešeani olivat antaneet Kertulle omat lahjansa, jotka hän hyödynsi työssään kielen ja kulttuurin hyväksi. Kirjailijan työ ei tuonut elantoa, vaan sen lisäksi piti tehdä monia muita asioita esimerkiksi kääntää kirjoja saameksi, opettaa kirjoittamista, huoltaa kieltä ja tulkata. Hän on myös toiminut Lapissa läänintaiteilijana vuosina 1994 – 1998. Lisäksi Kerttu on luennoinut ympäri maailmaa kieliasioista ja ihmisoikeuksista. Aviomies onkin todennut, että heillä hän hoitaa pienet asiat kuten lainan lyhennykset, sähkölaskut ja ruokaostokset ja vaimon harteilla lepäävät suuret asiat kuten ihmisoikeudet, luonnonsuojelu ja maailman rauha!

Kielellisen ilmaisun ohella Kerttu on myös taiteilija, joka on kuvittanut omia teoksiaan ja pitänyt taidenäyttelyitä. Innostus taiteisiin sai sytykkeen lapsuudenkodista, jossa Kerttu oppi käyttämään saksia taitavasti, kun lapset saivat itse leikata nutukkaisiin sahalaitaiset koristeet kankaasta. Kerttu kehitti tältä pohjalta myöhemmin oman kuvitustyylin.

Naavisemon lahja

Tarinoiden Teno kutsui kirjailijan takaisin kotiin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tärkeimmäksi tehtäväksi muotoutui oman äidin hoitaminen. Omaishoitajuus on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta ja äiti on nyt 93-vuotias. Kerttu kokee yhteisen ajan äidin kanssa Naavisemon suureksi lahjaksi. Yhdessäolo, keskustelut ja tarinointi ovat elvyttäneet hänen tarinavarastoaan ja kielitaitoaan ja hoitaneet äidin ikävää, joka jo lapsena asettui häneen. Kerttu Vuolab perää valtiolta omaishoitajien parempaa kohtelua. Työ on sitovaa ja monesti hyvin kuluttavaa ja rankkaa. Valtion varoja omaishoitajat kuitenkin säästävät pitkän pennin.

Unelma

Nuoren polven aktiivinen ote omaan kieleen ja kulttuuriin ja niiden aseman kehittämiseen on Kerttu Vuolabille suuri ilon lähde. Siinä toteutuu hänen nuoruutensa unelma. Kerttu taisteli oikeudesta omaan äidinkieleen, kirjoitti ja käänsi, puhui ja vaati. Nyt soihdunkantajia on paljon ja paljon on saavutettu vaikeuksista huolimatta. Viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat elvyttäneet oman kielensä, vaikka monta sukupolvea 50-luvulta 70-luvulle jäi ilman oman kielen oikeutta ja opetusta. Kerttu Vuolab unelmoi kuitenkin edelleen: ”Toivon, että kaikilla maailman vähemmistöillä toteutuu oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin ja että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti.”

 

Tiina Heinänen
Kirjastonjohtaja
Sompion kirjasto

Lapin vaeltajan rakkauet

Vaeltajan Lappi, Kapustarinnan kutsu 2.painos.
Osmo Oikari. Gresiona 2017.

”Pemmikaania taskuun ja huippua kohti”, kuulostaa olevan Oikarille mieluisa retkipäivän suunnitelma. Tunturin huipulle, koska ” vain tunturin huipulla sielu on vapaa, aistit avautuvat, mieli leijuu, ottaa siivet alleen, lennän”, kuvailee Oikari. Pemmikaani puolestaan on retkeilijän herkkupussi. Kullakin on oma mieluinen reseptinsä: se voi koostua esimerkiksi suklaasta, siemenistä ja kuivatuista hedelmistä ja muusta energiapitoisesta. Helppo sujauttaa anorakin taskuun.

Oikarin kirja saattaa olla lukijalle pemmikaania kansien välissä. Pakkaspäivän iltana on mukava lähteä reissuun, kun oma opas vie lukijan muun muassa UKK-puiston Muorravaarakkaan, Hammastunturiin ja Tenolle. Kirja näyttää itse piirretyt karttansa ja pitää huolen eväistä. Lukija saa kuunnella Oikarin nostalgista kerrontaa ja mietiskelyä nuotiotulilla ja poluilla. Kartat ja valokuvat retkiltä syventävät kokemusta ja tuovat mieleen omiakin reissuja kyseisillä alueilla.

”Mikään ei vastusta”, on Oikarin miete hetkestä, jolloin kaikki on kohillaan: saa olla metsän suojassa, joen varrella tai tunturin kupeella luonnossa. Silloin retkipäivä on onnistunut ja niitä päiviä on sattunut Oikarille monia, vaikka saa huonosti nukuttuja tupaöitä ja myrskykokemuksiakin tuta se, joka luonnon uumeniin haluaa ja saa vaeltaa. Vettä niskaan ja kolotusta siellä sun täällä kokee kokenut kulkija, mutta ei jää niitä murehtimaan. Hän pakkaa reppunsa ja jatkaa matkaa.

”Huonot kokemukset muuttuvat ajan myötä elämyksiksi”, sanoo Oikari. Niinhän se on, niistä riittää tarinoita. Oikarin päiväkirjamerkinnät ovat tarkkoja havaintoja luonnon monimuotoisuudesta, suoraa kerrontaa retkien vaiheista ja sisältävät myös luonnonsuojelullista ihmettelyä esimerkiksi asentopaikkojen laatimisesta. Haluaako jokainen metsänkävijä tehdä oman asentopaikkansa vai kelpaako löydetty sammalsopukka? ”Miten luonto kestää useita kulkijoita ja säilyykö luonnon rauha”, miettii Oikari ja tekee itse nuotionsa jo valmiille paikalle, asentonsa polulle ja pohtii menneitä savotta-ukkoja ja poromiehiä, sitä miten he elonsa ovat luonnossa viettäneet. Miten retkeilijän varusteet ovat muuttuneet? Esimerkiksi nykyään repussa voi kantaa kevyttä ja hyvin säilyvää evästä.

Puhutaan Lapin hulluudesta, mutta mitä on se Lapin rakkaus – rakkaus Lapin maisemiin, siitä kertoo Osmo Oikari. Hän on kulkenut näitä outamaita ja auvikoita jo noin 60 vuoden ajan hiihdellen, meloen ja patikoiden. Hän kertoo tehneensä puolet elämänurastaan Lapissa ”matkailun ohjelma- ja yrittäjäkoulutuksen palveluntuottajana” ja muun muassa Tunturikeskus Kiilopään johtajana.
Oikarin eräkirjaan mahtuu elämyksiä kaikille aisteille, unelmien tuntureita sekä ainakin yksi kummitustarina.

Johanna Suopanki

4 of 12
12345678