Artikkelit

Taidestestausmatka Särestöniemeen

Me ja muut Tähtikunnan koulun kahdeksasluokkalaiset luokanvalvojineen sekä kuvaamataidon opettaja kävimme 28.11.2019 taidetestausretkellä Särestöniemi-museossa. Tutustuimme oppaiden ohjauksella Reidar Särestöniemeen, hänen elämäänsä, taiteeseensa ja asuinpaikkaansa.

Ennen reissuunlähtöä me katsoimme Yle Areenasta videoita Reidarista. Videoissa näkyi, kun Reidar maalasi, kertoi maalauksiensa taustoista ja inspiraatioista. Hän kertoi myös vähän lapsuudestaan, esimerkiksi siitä, kuinka melkeinpä hänen ainoat ystävänsä olivat hänen perheensä koira ja muut eläimet. Se sai Reidarin vaikuttamaan raukalta: hän on saattanut olla hiljainen muiden ihmisten seurassa.

Kuvaamataidon tunneilla kokeilimme yhtä Reidarin maalaustekniikoista eli maalasimme ainoastaan maalausveistä käyttäen. Maalasimme Reidarin tapaan eläimen tai maiseman, joka kuvaa meitä tai jotain meihin liittyvää. Me itse maalasimme karhun ja oravan, koska ne kuvasivat joitakin luonteenpiirteitämme hyvin: karhu nukkuu paljon ja orava on energinen.

Odotimme reissun olevan vain maalausten katsomista, mutta maalauksia katsottiin aika vähän. Maalaukset olivat aika värikkäitä ja sekalaisia, mutta omalla tavallaan hienoja, ja kun niitä katsoi kokonaisuutena, sai jotain selvää Reidarin ajattelutavasta. Odotimme alueen olevan myös vanhanaikaisempi, niin että talot olisivat olleet vain jotain pieniä ränsistyneitä hirsimökkejä, vaikka todellisuudessa niissä oli hienojakin juttuja.

Matkustimme Särestöniemeen, Kittilään kahdella linja-autolla. Saavuttuamme paikalle menimme kahvilarakennukseen ja meille kerrottiin hieman tulevasta päivästä. Lisäksi meidät jaettiin kolmeen ryhmään. Ryhmissä lähdimme kiertämään eri rakennuksia, joissa meille kerrottiin rakennuksen historiasta ja Reidarin elämästä ja perheestä. Lopussa saimme myös itse piirtää pastelliliiduilla.

Mieleenpainuvimmat asiat reissussa olivat se, että Reidarin vanha ateljee paloi ja että hänellä oli alkoholijuomia hyllyssä sekä hieno puulusikka uudemmassa ateljeessaan. Oli hienoa, että hänellä oli galleriassaan oma uima-allas, johon valitettavasti joku oli hukkunut, sekä sauna, jossa hän oli saunonut Urho Kekkosen kanssa. Myös se, että saimme vapaasti kierrellä Reidarin ateljeessa, oli hyvin ajateltu, vaikka emme saaneetkaan koskea tavaroihin. Parasta oli se, että saimme piirtää pastelliliiduilla kuvan eläimestä tai maisemasta mustalle tai valkoiselle paperille.

Mielestämme reissun idea oli hyvä. Kaikilla ei ole aikaa, varaa tai innostusta lähteä tällaisille reissuille, mutta nyt, kun koulu järjesti sen, pääsimme näkemään taidetta. Monilla varmaan on myös ennakkoluuloja museoita kohtaan, kuten että siellä pitää vain olla hiljaa ja katsella tauluja, mutta museokäynti oli oikeasti ihan kiinnostava.

Reissu oli mielenkiintoinen ja hieno kokemus, mutta emme menisi Särestöniemeen uudelleen, sillä se oli semmoinen “kerran elämässä” –juttu eikä sinne tule enää mitään uutta nähtävääkään. Suosittelemme kuitenkin kaikkia käymään tutustumassa Reidarin taiteeseen ja hänen elämäänsä.

Paluumatkalla olimme hieman väsyneitä ja juttelimme päivän tapahtumista. Suurelle osalle oli jäänyt joitakin päivän aikana kerrottuja asioita mieleen ja jaoimme mielipiteitämme taiteesta ja muistakin jutuista. Monet ajattelivat, että Reidarin taidetta oli mukava katsella ja miettiä sen merkitystä, vaikkakin se oli hiukan erikoista. Kaiken kaikkiaan reissu oli kiva ja idea oli hyvä. Museo oli käymisen arvoinen.

Essi Kaunisvaara ja Elisa Pelkonen 
Tähtikunnan koulu, Sodankylä 
8D-luokka 

Päivä nuoren miehen elämää Tanhuassa 50 vuotta sitten

Filmi- ja iskelmätähtien sekä bändien fanittaminen oli kova juttu. Tilattiin lehtiä ja kerättiin kiiltokuvia idoleista. Monet fanittivat Beatlesia ja Rollareita, koska ulkomainen musiikki oli muotia. Hieman vanhemmat pojat fanittivat Marilyn Monroeta, Brigitte Bardot’ta ja muita kiiltokuvien tähtiä. Eräs jopa itki Marilynin poismenoa elokuussa 62. Itkin myötätunnosta. Vinttikamarit tapetoitiin nuortenlehtien lakanan- kokoisilla kuvilla idoleista. Paristokäyttöisillä levysoittimilla ja radioilla saatiin idolit lähelle. Talon töitä oli tehtävä ja vapaa-aika oli tiukalla, mutta sovittelulla ja joskus kotitöitä urakoimalla pääsi yhteisiin rientoihin. Tärkeimmät olivat kesäisin lentopallo ja elokuvat. Tansseissa käytiin lähikunnissa ja kauempanakin, etenkin hyviä esiintyjiä ja bändejä katsomassa ja kuulemassa.

Fanitin Katri Helenaa salaa enkä pitänyt asian julkistamista tarpeellisena. Talvinen lauantai, pakkanen ja Katri Helena olivat tulossa Sodankylän Kansantalolle. Sinne oli päästävä! Kovalla pakkasella piti sauna lämmittää kahdesti, aamulla uunillinen tai kaksi. Iltapäivällä oli varsinainen lämmitys. Isä Paavo määräsi minut saunamajuriksi, ja olin heti valmis, koska tanssit Sodankylässä ja idolini Katri Helenan kuuleminen ja näkeminen paloi mielessäni. Pakkasilla oli kaivosta vesi vähissä, joten avannon tekoon! Jäätä oli Luirossa metrin verran, ja yritin läpi tuuralla, kirveellä ja moottorisahalla. Jäässä oli kuoppaa lähes metri, mutta vettä ei tullut. Aloin jo hermostua, että pääsenkö Katri Helenaa näkemään ja kuulemaan. Muistin isä Paavon uiton aikaiset dynamiitit saunan vintillä. Dynamiitteja oli kahdeksan yhteen liimautunutta pötköä. Kansalaiskouluaikanani kävin kevyen ”panostajakurssin” panssariesteellä Savukoskella, ja muistin isojen poikien neuvon, ettei yhteen liimautuneita dynamiittipötköjä saa repiä erilleen, voivat tulla näpeille. Dynamiitit pussiin nalleineen, tulilankoineen, pussi avantoon, tuli lankaan ja navetan taakse ulkohuoneeseen kuuntelemaan. Jysäys oli melkoinen. Lähdin katsomaan avantoa, mutta isä Paavo oli ulkona vastassa pakkasessa paitasillaan kirja kädessään. En muista, oliko kirja Tohtori Zivago vai Berijan tarhat, koska toiminta kotipihalla oli sen verran vilkasta.

Vesikelkka iskuun ja avannolle. Kolmen neliömetrin avannon nähtyäni luottamukseni Alfred Nobeliin ja nitroglyseriiniin vahvistui. Avannon jäät olivat saunan, navetan ja tuvan katoilla. Vesi pataan, tuli padan alle ja jäin odottelemaan saunan lämpiämistä. Isä Paavo kehotti saunan lämmityksen välillä sontatunkiota madaltamaan, koska viihdyin navetan takana. Sontatunkio oli timanttia. Rautakanki ja kirves eivät tunkioon pystyneet. Idolini Katri Helenan näkeminen ja kuuleminen tuntui jälleen etäältä. Muistin isä Paavon moottorisahan, Pioneerin ja kahdeksantoista tuuman laipan. Pioneeri pystyi jäätyneeseen tunkioon mukavasti, kunnes tuli sula sonta vastaan. Pioneerin vein varovasti liiteriin odottamaan huomista hongan- hakureissua.

Saunoin ja jäi vielä aikaakin kimppakyytimme saapumiseen. Sodankylän Kansantalolla oli henki päällä ja levyt soi. Jäin ulos odottamaan Katri Helenaa ja hänen bändiään. Katri Helena oli puoli tuntia myöhässä ja kyseli Sodankylän matkustajakotia, jossa voisi valmistautua illan esitykseen ja yöpyä. Bändillä oli kova kiire kantamaan soittimet sisälle, eivätkä he joutaneet saattamaan Katri Helenaa matkustajakotiin. Katri Helena kyseli, josko tulisin neuvomaan matkustajakodin. Paikalla oli muutama kirkonkylän poikakin tyrkyllä, mutta Katri Helena valitsi minut.

Voiko fani toivoa idoliltaan enempää, kuin kulkea hänen rinnallaan pienen matkan? Voiko fani tehdä enemmän idolinsa nähdäkseen ja kuullakseen? Näitä oli mukava muistella Tampere-talossa marraskuussa vuonna 2014 Katri Helenan 50-vuotisjuhlakonsertissa.

Seuraava päivä, sunnuntai ja polttopuuhonkien haku meni mukavasti, vaikka moottorisahan puhtaudesta oli isä Paavolla hieman sanomista. Tätäkään päivää Tanhuassa en vaihtaisi pois.

Erkki Kammonen, 66 v.

Muistelma on julkaistu teoksessa Tanhua ennen ja nyt. Tarinoita Luirojoen ja Kiurujärven rannoilta. Toimittanut Raili Kangas. Julkaisija Tanhuan kylä, Tanhuan Kehittämisyhdistys ry 2015.

Jänkä-lehti teini-iässä

Lappilaisen kulttuurilehti Jängän ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 2005. Lehden perustamisen pontimena oli närkästys siitä, että Lapissa tehty taide ja kulttuuri eivät näy valtakunnan mittakaavassa, ellei tapahdu jotakin aivan poikkeuksellista.

Suomi on edelleen kahtia jakautunut, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti – monessa mielessä enemmän kuin viisitoista vuotta sitten. Isot keskukset, Etelä-Suomi ja pääkaupunkiseutu imaisevat nuoret ja työikäisen väestön. Ensin lähdetään opiskelemaan ja työpaikka tarjoutuu sitten jo tutuksi tulleelta seudulta. Ikääntyneet ihmiset jäävät maakuntaan, elleivät muuta lastensa perässä palvelujen pariin.

En tiedä, onko näköharhaa, mutta vaikuttaa siltä, että maailma on muuttunut viidessätoista vuodessa kiivaammin kuin koskaan. Ihmisten ajattelua muokkaa digitaalinen viestintä taukoamatta, eikä Lappi ole siitä mitenkään syrjässä. Maailman kaukaisimmilta kulmilta halutaan tulla kokemaan vähäväkistä seutua, jossa on metri lunta, pimeitä metsiä ja hiljaisuutta. Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että ihmiset haluavat muuttaa asumaankin Lappiin puhtaan ympäristön houkuttelemina? Pieniä merkkejä siitä jo on.

Perinteiset isoja ihmismääriä ruokkivat elinkeinot Lapissa ovat hiipuneet, mutta matkailun ohella ovat taide ja kulttuurityö nostaneet päätään ja niille annetaan myös arvostusta. Maakunnassa asuvien merkittävien taiteilijoiden lisäksi Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta valmistuu tekijöitä, joiden tuotanto ruokkii koko maakunnan kulttuurielämää. Luontoaktiviteettien lisäksi matkailijoille on tarjolla taide-elämyksiä, joiden merkityksen myös matkailuyrittäjät ovat huomanneet. Myös elokuva-ala on nousussa. Lappilaislähtöisiä elokuva-alan ihmisiä näkee nykyään usein menestyselokuvissa näyttelijöinä, ohjaajina ja käsikirjoittajina sekä televisiosarjojen tuotannoissa.

Myös nuorten elämä on kovasti muuttunut. Neljä eri puolilla Lappia elänyttä kirjoittajaa kertoo tässä Jänkä-lehden numerossa sen, millaista nuoruus oli muutama vuosikymmen sitten. Tilaa on annettu myös nykypäivän nuorille. Runoaukeamalla on sodankyläläislähtöisen Ville Aikion runo ja 15-vuotias Liisa kertoo, millaista on elää pienessä Orajärven kylässä. Kerromme myös valtakunnallisesta taidetestauksesta, jossa kahdeksannen luokan oppilaita kiidätetään tutustumaan kulttuurinähtävyyksiin. On aika ottaa esiin kaikki keinot nuorten ohjaamiseksi taidetta ja kulttuuria kokemaan ja tekemään.

Jänkä ilmestyy kaksi kertaa vuodessa. Vuodesta 2016 lähtien toinen numeroista on ollut kaksoisnumero. Lehdellä ei ole palkattua työvoimaa, eikä lehdellä ole tiheämpään ilmestymiseen resursseja. Suurimpia yksittäisiä kuluja ovat painatus ja postitus. Jänkä ry:n budjetista 1/3 tulee julkisista varoista: Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituesta ja Sodankylän kunnan järjestöavustuksesta. Jängän tilaus- ja irtomyynti tuovat kassaan osuutensa. Lehdellä on useita vakituisia ilmoittajia, joita ilman lehti tuskin ilmestyisi. Jänkä kiittää heitä lämpimästi!

Paula Alajärvi

Porukalla Meltosjärvelle

Meltosjärven kylä on napapiirillä Ylitornion kunnassa. Siis ei sillä Napapiirillä, josta on muodostunut matkailuväen pysäkki Rovaniemellä. Kylän keskusta sijaitsee kahden kauniin järven välisellä harjanteella. Kylässä järjestetään kesäisin tapahtuma, joka kerää kirjallisuuden ystäviä yhteen Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran voimin.

Annikki Kariniemi (1913 – 1984) oli ensimmäinen Lapissa syntynyt suomenkielinen naiskirjailija, kertoo kaunokirjallisuuden verkkopalvelu Kirjasampo. Puolet elämästään hän toimi kansakoulun opettajana, mutta kun hän rupesi kirjailijaksi, teoksia syntyi yli 30. Teosten aiheet liikkuivat Lapin luonnosta, myyteistä ja historiasta omaeläkerrallisiin motiiveihin. Hän avasi naiskirjailijoille uuden genren, eräkirjallisuuden. Värikäs, rohkea ja ympäristön mielipiteistä piittaamaton kirjailija eli elämäänsä niin kuin hyväksi näki. Materiaalia teoksiin antoi muun muassa avioliitto Lapin rajavartioston komentajan Oiva Willamon kanssa. Rosa Liksomin teos Everstinna on saanut puitteensa Kariniemen elämästä ja kirjallisuudesta. Topi Mikkolan 65-vuotisjuhlamonologi Lapin punaiset hanget on Liksomin luomus Kariniemen elämästä. Ensio Seppäsen veistämässä Kariniemen patsaassa Aavasaksalla on luonnehdinta: ”Tarunhohtoisen Lapinmaan väkevä kuvaaja”.

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseura tuo esiin ja laajentaa tietoisuutta ja tutkimusta Annikki Kariniemen kirjailijantyöstä. Seura vietti 20-vuotisjuhlaa kuluneena kesänä. Meltosjärveläinen Marja L. Tuominen on heiluttanut seuran puheenjohtajan nuijaa vuodesta 1999 lähtien. Hän on myös tehnyt väitöskirjan Annikki Kariniemen luontosuhteesta. Seuran vakiintuneeksi toiminnaksi on kehittynyt Kirja kylässä -tapahtuma, joka pidettiin tänä vuonna kolmannentoista kerran. Meltosjärven Teetuvalle kokoontui yli kolmekymmentä kuulijaa ja keskustelijaa lähtökohtana teos Lappi palaa sodasta. Alustajana oli kulttuurihistorian professori Marja Tuominen Lapin yliopistolta.

Kirja kylässä -tapahtumissa on vieraillut nimekkäitä kirjailijoita Heli Laaksosesta Pekka Jaatiseen ja Maria Peuraan. Kun Mikael Niemi oli vierailijana, tuli ilmi, että hänen journalistiäitinsä Sibylla oli käynyt Meltosjärvellä 90-luvulla. Mikael Niemi lähetti meille äitinsä kuoleman jälkeen nipun tämän ottamia kuvia jutuntekomatkalta Yrttitarhalle, kertoi Marja Tuominen.

Tapahtumaan oli tultu pitkienkin matkojen päästä: Sodankylästä, Rovaniemeltä, Kemijärveltä ja Pellosta. Ruotsin puolelta oli saapunut Gunnar Lassinantti. Gunnarilla lienee omatkin ansionsa, mutta mieleen nousee heti, että hän on legendaarisen Norrbottenin läänin maaherran Ragnar Lassinantin poika. Maaherra Lassinantti oli rajabyrokratian kova vastustaja ja puolusti Tornionlaakson yhtenäiskulttuuria ja suomen kieltä.

Annikki Kariniemi -kirjallisuusseuran vuosittainen tapahtuma on esimerkki siitä, miten yksittäisten ihmisten ja yhdistysten innostus ja pitkäjänteisyys saa aikaan kiinnostavia tilaisuuksia, jotka tuovat ihmisiä yhteen kulttuurin nuotiolle. Paras kiitos, jonka voimme järjestäjille antaa, on osallistua tapahtumiin ja ottaa naapurit ja kaverit mukaan.

Paula Alajärvi

Lentokaloja Raanujärvelä!

Se se kampraati porisi viimi keyäänä mökilä ko olthiin, että hään son nähny lentokaloja niinki pohjosessa ko Raanujärvelä!

Mie se siihen, että kunkhaan se niin, että miien vain ole havanu, vaikka kohta jo kakskymmentä vuotta täythöön olen senki järven rannoila klonunu.

***

No se alko väärti porisehmaan, että ko se hään lähti käyhmään iltamyöhäsellä verkoila tuola Konttalahessa, se käviki melkonen tuuri! Katto, soli jo pikkusen myöhäsempi ilta, tietekki ko se töitten jälkhiin lähti verkoile. Moottorikelkala vielä oistotti, soma keliki sattu. Ollu paljon pakkastakhaan ja päivänvaloaki riitti.

No niin se sitte hään lappasi verkot jääle ja plokkasi kalat poies. Riethaan hyä tuuri vielä; riskisti oli ollu haukea ja vielä kuhhaaki. Se se hään kisko verkot takasin jään alle ja lähti posottahmaan kothiin.

***

Kotiakko sitte pääsi, soli väärti hunteeranu, että alkaapa se jo ollakki ilta, että hään ei taiakhaan kehata korjata niitä kaloja nytten. Perkaa net sitte aamula. Käsiäki vähän paleli ja vaimo vielä houkutteli sauhnaan.

Niin se sitte ittekki laisku ja hunteerasi, että se hään antaa niien kalojen olla ulkona hangessa. Sunkhaan net siittä miksikhään mene, ei veikkosten henki! Ja niin se jätti siihen hangele net kalat plastiikkipussiin, lappo vielä lapiolla pikkusen lunta pääle. Nuin, ettei hurtat elikkä se puolikesy kettu käy niitä hieromassa.

***

Mutta kortto soikhoon! Pukkasiki sitte yön aikana Muurmannin suunalta, tuolta Parentsin mereltä, riethaanmoisen matalapaineen. Märkää vitiä sato reilun kolmekkymmentä senttiä maahan.

No, se aamula ko väärti heräsi, se sihtasi klasista ulos ja havatti, että ryökäle, lumitöihin häätyy lähteä ja varsin. Se tärhäytti Voortin käynthiin ja alko vetehleen kartanoa puhtaaksi lingola. Välhiin vilkasi taappäin, niinko ruukathaan ja niin se sitte havatti, että o’ Jiesus senthään!

Ilma mustahnaan jotaki kummalista möykkyä! No se tieten ensin hunteerasi, että mitäh ryökähleen sutturoita sielä lentelee. Sitte se hoksasi; kaloja lenteli pitkin kartanoa aivanko riekkoja syksylä Isovaaran pusikoissa!

Soli väärti unheuttannu ne kalat sinne hankheen ja niin soli nähty Raanujärven ensimäiset lentokalat!

Yksi oli kuulemi ollu vielä oikhein akropaattiki! Soli kieppunu toistakymmentä kertaa pyykkinarun ympäri ennen ko oistotti vittikhoon!

Hannu Lantto

Pakina teoksesta Hunteeringit

Lapin luonto on täynnä lumousta – mutta kuinka kauan?

Lumottu Inarin Lappi – Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeopas. Vesa Luhta ja Martti Rikkonen. Metsähallitus 2019.

Hienoa, että Inarin Lapin luonto- ja lintukohdeoppaasta on saatu uudistettu painos. Alkuperäinen julkaistiin vuonna 1997, joten se on jo pitkään ollut loppuunmyyty ja on tietenkin kaivannut päivitystä.

Vesa Luhta ja Martti Rikkonen ovat tehneet suuren työn kirjan ajanmukaistamisessa. Vaikka uusi teos mukailee vanhan sisältöä, siinä on paljon myös uusia kohteita. Kun vanhassa kirjassa esitellään 67 luonto-, maisema- ja kulttuurikohdetta, niin uudessa niitä on jo 107. Kirjassa liikutaan Inarin ja pohjoisen Sodankylän sekä Utsjoen alueella.

Teos on erinomainen ja houkutteleva opas retkeilijälle ja Lapin luonnosta kiinnostuneelle. Vesa Luhta kirjoittaa selkeästi ja mukaansatempaavasti ja Martti Rikkosen kuvat ihastuttavat. Kirjassa pääsee tutustumaan niin erämaa-alueisiin kuin kylämiljöitä lähellä oleviin kohteisiin. Kirja tarjoaa monipuolista tietoa: mukana on historiaa, elinkeinoja, tarinoita ja tietoa eläin- ja lintulajeista.

Tekstiä elävöittävät mukaan otetut kaunokirjalliset lainaukset tunnetuilta Lapin lumon kokeneilta kirjailijoilta. Vätsärin erämaan kuvaus esimerkiksi päättyy lainaukseen E. N. Mannisen vuonna 1943 ilmestyneestä kirjasta Saattoi olla miehen onni: ”Saaret ja niemet piirtyivät tummina äärinä taivaan viimeisten kajojen alla. Tähtien sumut hohtivat sinenmustissa korkeuksissa. Tuuli, purjehtijan väärti, oli juuttunut ehtoolla hämärän seitteihin, huoahtanut ja hiljaa kuollut.” Luhta siteeraa myös suurta Lapin ystävää mikkeliläistä Saara Harviaista, joka puolestaan todisti tunturimittarin nopeaa tuhotyötä pohjoisissa tunturikoivikoissa 1960-luvulla. Vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Pohjastunturit hän kirjoittaa: ”Melkein kauhistuneina katsoimme kuinka koko laakson vihreät lehdet hävisivät. Tunturikoivut menivät ensin, sitten seurasivat vaivaiskoivut, mustikat, pihlajat. Vain raita säästyi, surullisen näköisenä se yksinään riiputteli lehtiään.”

Ilmasto muuttuu

Ilmastonmuutoksen seurauksia arktisessa luonnossa Vesa Luhta luettelee useita: puulajien kasvu on lisääntynyt, tundran raja on siirtymässä, moni tunturin laki on kasvamassa umpeen, mittarituhot leviävät tunturikoivualueilla, palsasoiden ikivanhat palsat sulavat, pysyvä lumi tulee myöhemmin ja se näkyy riekkokannoissa, järvet jäätyvät entistä myöhemmin ja säätilat vaihtelevat nopeasti. Luhta peräänkuuluttaa elämäntapamuutoksia niin yksityisten ihmisten elämässä kuin erityisesti teollisuudessa. Jos etenemme tällä vauhdilla ilmaston lämpeneminen tietää maailmanlaajuisesti neljän asteen nousua ja Inarin Lapissa se saattaa merkitä jopa 6 – 8 asteen lämpenemistä. Ja tämä tietää katastrofia koko nykyiselle eliöstölle herkällä arktisella alueella. Häviämässä ovat jo tunturikiuru, kiljuhanhi ja naali.

Lumoava Lappi

Vesa Luhdan ja Martti Rikkosen luontokirja kutsuu ja innostaa pakkaamaan repun ja askeltamaan niin uusiin kuin vanhoihinkin luontokohteisiin ammentamaan voimaa ja mielenrauhaa lumoavista maisemista. Samalla kirja herättää ison kysymyksen siitä minkälainen Lappi on seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä, kun ollaan jälleen tekemässä uudistettua laitosta!

Tiina Heinänen

Pelastetaan pala maailmaa ja kulttuuria

– Valsan näyttelysarjassa Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia taiteilijat tarttuvat vaikeaan aiheeseen

Menen taidenäyttelyyn. Kokemus ei tule kuitenkaan olemaan perinteistä taulusta toiseen siirtymistä. Ennen näyttelytilaan menoa minulle ojennetaan kuulokkeet ja astun mustan verhon taakse pimeään huoneeseen. Ääni kuulokkeissa alkaa puhua ja käskee ottamaan mukavan asennon ennen kuin alkaa kertoa ympäristökatastrofin partaalla olevasta planeetastamme. Äänen käskystä etsimme muiden näyttelyvieraiden kanssa avainta, jolla saamme kaapissa olevan projektorin esille. Musiikki alkaa soida, kun huoneen täyttää punainen aurinko.

Kyseessä on Okko Pöyliön Escape Room – The Climate Change. Toiminnallinen kokonaisuus parodioi viime vuosina suosioon nousseita pakopelihuoneita, joista pelaajat pyrkivät pääsemään pois vihjeitä keräämällä ja arvoituksia ratkaisemalla. Pöyliön teoksessa ei haeta ratkaisua keksittyihin ongelmiin vaan todelliseen – ilmastonmuutokseen. Ja aikaa on käytettävissä 20 minuuttia.

Escape Room – The Climate Change on järjestyksessä neljäs teemanäyttely rovaniemeläisen Kulttuuriyhdistys Valsa ry:n sarjasta Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia. Kuukausittain vaihtuvia näyttelyitä järjestetään Galleria Värinässä, joka sijaitsee Valsan toimiston ja työtilojen kanssa Metsätalossa. Näyttelysarjaan valittiin vuoden vaihteessa kymmenen taiteilijaa tai taiteilijaryhmää, jotka ovat käsitelleet aihetta muun muassa muovijätteen, energianlähteiden ja ilmastoahdistuksen kautta. Ensi vuoden helmikuussa pidetään viimeinen sarjan näyttely, jossa Rovaniemen kuvataidekoulun koululaiset lähestyvät aihetta. Jurytettu näyttelysarja on Valsan historian pisin.

Idea ilmastonmuutosaiheiseen näyttelysarjaan tuli Eveliina Paksuniemeltä, joka toimii Valsan galleriavaltuutettuna ja on ollut mukana Valsan perustamisesta asti. Hän oli neljän muun valsalaisen kanssa kuratointikomiteassa, joka valitsi näyttelysarjan taiteilijat hakemusten perusteella. Mukana oli lisäksi Mikko Laitila, joka soittaa usein avajaisissa esiintyvässä ÄLÄRM!-yhtyeessä. Visuaalisen suunnittelun näyttelysarjalle on tehnyt Valsan tuore jäsen Antti Huhtala. Istumme pöydän ääreen puhumaan niin ilmastonmuutoksesta kuin kulttuurin roolista.
Ilmastonmuutos nousi näyttelysarjan aiheeksi sen tärkeyden vuoksi.

Kulttuuri tekee ilmastotyötä

  • Kun tapaa ihmisiä, niin enemmän ja enemmän puheenaiheet koskee ilmastonmuutosta. Varsinkin edellisvuoden tappohelteillä kommentit oli sitä, että ei helvetti taas on niin kuuma, Paksuniemi kertoo.

Ilmastonmuutos vaikuttaa näillä leveyksillä niin paljon ja nopeasti.

Paksuniemi jatkaa:

  • Siitä nousi tarve tehdä jotain. Haluttiin valjastaa oma osaamisalueemme galleriatoiminta ilmastotyöhön.

Laitila lisää:

  • Ja haluttiin välittää se viesti, että tästä aiheesta on tosi tärkeä puhua.

Näkökulma aiheeseen haluttiin pitää rakentavana ja sentimentaalista syyllistämistä.

  • Se myös sopi valsalaiseen ideologiaan: kritiikkiä positiivisen kautta, Laitila täsmentää.

Ilmastonmuutos koskettaa jokaista ihmistä, mutta keskustelun kärki painottuu tieteeseen ja politiikkaan, joten kulttuurin merkitys voi unohtua.

  • Kulttuurikenttä tekee ihan hirveän määrän ilmastotyötä, Paksuniemi kertoo.

Mikä on lopulta kulttuurin tehtävä ilmastonmuutoskeskustelussa? Miten vaikea ja monisyinen asia taipuu taiteen keinoin?

  • Tietoa aiheesta kyllä löytyy, mutta taide käsittelee nimenomaan tunteita, Laitila painottaa.
  • Nykyään tiedetään, että päätöksenteko perustuu paljon tunteisiin, niin taidehan on jo sinällään aika vahvaa vaikuttamista. Ennemmin sie tartut aiheeseen muoviroskasta, kun näet siitä taidetta kuin luet tilastoja, Paksuniemi päättelee.

Taide luo subjektiivisen kokemuksen ja lisää empatiaa.

Paksuniemi toteaa:

– Me ei voida Valsassa pelastaa maailmaa, vaan siihen vaikuttaa suuret poliittiset päätökset, mutta päätöspaine lähtee yksilöistä.

Nälkätaiteilijan loppu


Näyttelyhakuun tuli 80 hakemusta, joista valittiin kymmenen. Eri tekniikoita ja näkökulmia aiheeseen oli paljon, maalauksista multimediaan. Hakemuksia lähettivät niin ammatti- kuin amatööritason taiteilijat.

  • Hakemusten tasokkuus ja kunnianhimo miellytti. CV:tä katsottiin siinä vaiheessa, kun tarvittiin taiteilijan puhelinnumero, Paksuniemi naurahtaa.

Taiteilijan ansioluettelolla ei ollut tälläkään kertaa Valsan näyttelyhaussa merkitystä, vaan taide sai puhua puolestaan.

  • Pari hakemusta otettiin silleen, ettei oltu ihan varmoja, mitä tää taiteilija aikoo tehdä, mutta hän oli osannut kertoa sen jännittävällä tavalla. Otetaan mieluummin riskillä kokeellisempaa, joka ei välttämättä menisi isossa hienossa galleriassa läpi, Laitila täsmentää.

Taiteilijahaku levisi nopeasti somessa. Yksi iso syy suosioon oli luvattu näyttelypalkkio, joka on harvinainen käytäntö Suomessa. Näyttelypalkkio on rahallinen korvaus taiteilijalle näyttelyn pitämisestä.

  • Palkkio ja siitä seurannut hakemusten kasvu auttoi meitäkin, sillä se loi töihin korkean tason. Rahoitus mahdollisti sen, ettei tarvitse näyttelynvalinnassa mennä taloudelliset syyt edellä, että saadaan vuokra maksetuksi. Näin päästiin keskittymään itse taiteeseen, mitä me haluttais ihmisten täällä galleriassa näkevän, Paksuniemi kertoo.

Apuraha hankkeeseen tuli Koneen Säätiöltä. Rahaa ei haettu teeman perusteella vaan nimenomaan toteutusta varten, että pystyttiin maksamaan taiteilijoille näyttelypalkkio. Norjassa ja Ruotsissa näyttelypalkkio on jo tavallinen käytäntö. Suomessa helsinkiläinen Sorbus-galleria on ollut asiassa näkyvä edelläkävijä, mutta on muitakin yksittäisiä tahoja, jotka esimerkiksi rahoituksen turvin ovat maksaneet palkkioita. Suomessa tehtiin näyttelypalkkion maksuun liittyvä kokeilu pari vuotta sitten, mutta harva museo lähti mukaan, koska kokeiluaika oli liian lyhyt resursseihin nähden. Suomen museoissa määrärahat ovat pienet.

  • Suomi on sarvikuonojen maa. Me tulemme jäljessä muuhun Eurooppaan nähden, Paksuniemi sanoo. – Siksi yritämme Valsalla pyrkiä siihen, että taiteilijan työ voisi olla inhimillistä ja mukavaa.

Marraskuun näyttely on Ilmastonmuutos – Kuumempaa hottia -sarjan seitsemäs ja taiteilijana toimii Outi Piiroinen.
Näyttelyaika ti – la klo 13 – 17
29.10. – 19.11.
Hallituskatu 22, 2. krs

Jenni Mutenia

Elävä kulttuuri tarvitsee tiloja

– Valsa ry perustettiin vuonna 2012 Rovaniemellä, historiallisessa Valistustalossa, josta yhdistys sai myös nimensä.

– Valsa ry on vapaaehtoisvoimin pyörivä yhdistys, jonka tarkoitus on tarjota työtilaa taiteilijoille ja luovien alojen ammattilaisille, edistää jäsentensä taiteellista verkostoitumista ja elävöittää kaupungin taide- ja kulttuurielämää.

– Värinässä on järjestetty kymmeniä yksityis- ja yhteisnäyttelyitä, sekä jurytetut yhteisnäyttelyt erotiikka-aiheinen Paljastus, sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta käsittelevä Queer – Vinoja kuvia.

– Valistustalon purkamisen jälkeen vuonna 2016 Galleria Värinä suljettiin ja Valsa muutti evakkoon Rovakadulle Värinä Kellariin. Uudet tilat löytyivät Metsätalosta kesällä 2018 ja Galleria Värinä avattiin uudelleen.

– valsa.be / kulttuuriyhdistys.valsa@gmail.com

Elävä kulttuuri tarvitsee tiloja

Valistustalon historia ulottuu 1950-luvulle asti. Talo purettiin muutama vuosi sitten ja tilalle nousi kerrostaloasuntoja, vaikka päätöstä vastustivat Museovirasto ja Pelastakaa Valsa -kansalaisliike. Valistustalon omistaneella ylioppilaskunnalla ei ollut varoja talon kunnostuskorjaukseen. Valsan työtilat menetettiin ja lisäksi toimintansa lopetti opiskelijabaarina tunnettu Tivoli.

Vanhojen rakennusten purku ja kulttuuritilojen kato niiden mukana on Suomessa tavallinen ilmiö. Tilojen puute näkyy kulttuurialalla työskentelyn vaikeutumisena ja elävän kaupunkikulttuurin vähenemisenä. Esimerkiksi Rovaniemellä ei ole enää yhtään isoa keikkalavaa Tivoli-baarin purkamisen jälkeen, mikä rajoittaa bändien ja artistien esiintymismahdollisuuksia.

  • Koko Suomi tuntuu kärsivän semmoisesta traumasta, jossa vanha nähdään huonona ja tilalle halutaan uutta ja kiiltävää. Muissa Euroopan kaupungeissa hyödynnetään vanhaa ja ehkä rakennetaan uutta siihen ympärille. Suomessa ei myöskään ole korjausrakentamista kuten vaikka Virossa, Paksuniemi kertoo.

Taide on eriarvoistunut. Poliittinen ilmapiiri suosii korkeakulttuuria minimirahalla, mutta elävään kulttuuriin kuten urheiluun ei panosteta.

  • Tilojen käytössä mennään rahallinen hyöty edellä. Ne menevät vaikka majoituskäyttöön, Laitila toteaa. – Elävä kulttuuri ei näy suoraan paperilla voittona. Se näkyy siinä, että ihmisillä on parempi olla. Päättäjät eivät ehkä ymmärrä elävän kulttuurin tarvetta ihmisten arjessa.

Kulttuuriala on iso työllistäjä ja oikea työpaikka veroineen ja palkkoineen, mutta työllistyminen tehdään vaikeaksi. Paksuniemi uskoo kuitenkin positiiviseen vaikuttamiseen:

  • Valsa pyrkii antamaan tilaa ja tukiverkostoa, jotta työllistyminen kulttuurin kentällä kokonaan tai osittain olisi mahdollista. Sen sijaan että mennään valittaan päättäjille, niin kutsutaan ne katsomaan toimintaa ja näyttämään, että hei, sitten kun niitä tiloja on, niin tämmöstä tapahtuu.

Rovaniemi on pieni kaupunki. Pienempi paikkakunta tuo eri alan kulttuurityyppejä yhteen, sillä pienempiin piireihin ei porukka riitä, mikä nähdään hyvänä asiana.

  • Rovaniemen hyviä puolia on aina ollut se, että täällä tutustutaan ihmiseen, ei skeneen, Paksuniemi toteaa. – Myös Lapin yliopistossa proffat ja opiskelijat hengaa keskenään ja porukka on silleen, että tää on niin siistiä.
  • Poikkitieteellisyyttä on myös paljon eri tiedekuntien välillä, Laitila lisää. – Sitä pitää tukea, että päässään yhessä tekeen siistejä juttuja.

Jenni Mutenia

Sassali

Sassali on pienen pieni kylä matalan runsasravinteisen Sassalijärven rannalla, etelän ja lännen laialla. Järvikylien aluhhella. Soankylän kunnassa. Meltauksentien varressa.

Sassalin kautta valuva vesi laskee Ulingasjokea pitkin Unarijärvhen. Kylän seutu on lähes yksinomhan yksityismaita ja -peltoja, sijainti on sopivasti itä-länsisuunnassa Vasakairan ja Vareskairan välissä, Keskikaira tullee pohjoshen päin kylältä kattottuna. Näinpäin on hyvä Sassali paikantaa, koska se on vahvasti poronhoitoaluetta ja kuuluu Syväjärven palkishen.

  • Sassali valittiin Sodankylän Vuoden Kyläksi 2017.
  • Kylässä on asukkaita 53 henkilöä, kotitalouksia 28 ja kesäasuntoja 14.
  • Porotilallisia on 15, lypsykarjaa on neljällä tilalla, lammastiloja on kaksi ja kanoja on kahdella tilalla.
  • Sassalin lapset ja nuoret käyvät koulua Järvikylien koululla Syväjärvellä.
  • Lähin kauppa on 22 kilometrin päässä Kieringissä.
  • Kuntakeskus on Sodankylä, jonne tulee asiointimatkaa 50 kilometriä.
  • Sassalin suvulla on laulunlahjaa: Matias Sassali valittiin tenavatähdeksi vuonna 1991 ja hänen pikkusiskostaan Saanasta tuli vuoden 2018 tangokuningatar.
  • Sassalin kylästä on julkaistu kylähistoria: Sassali. Toimittanut Riitta Sassali. 552 sivua, Sassalin kyläseura ry. 2007.

Syntytarina

Sassalissa on paljon tarinoja. On uusia ja vanhoja, ja työntouhun lomassa ne sopivasti sekottuu keskenhän. Kaipa se on se menetelmä miten elämäntavat, taiot ja kalapaikat on siirtynhe niin tehokhasti sukupolvelta ja pyytäjältä toiselle.

On kerrottu mm. että Sassalijärven ympäristö oli ennenvanhaan yksinomhan karhujen kansottama seutu. Siksi kesti pitkhän ennenkö alueelle pääs syntymhän pysyvää asutusta. Muutamia kalastuskotia tiiethän kyllä pystytetyn järven ranthan jo ammosina aikoina, vaeltavien lappalaisten väliaikasiksi asumuksiksi. Niistä aikasemmista, entisemmistä ajoista on kyllä löytyny merkkinä muutamia muinaismuistoesineitä, joista ei ole kuitenkhan pystytty tulkittemhan esihistoriaa sen tarkemmin, ku niitä ei koskhan ole kummemmin tutkittu ja analysoitu, muutenko mitä on paikallisten kesken kahvipöyässä tai tulilla puitu.

Yks Sassalin syntytarina kertoo, että ensimmäisen varsinaisen tuvan rakentaja koetti asettua asumhan nykyselle Pääkönvainiolle, järven eteläpääthyn. Sielä voi vielä tänä päivänäki nähä kivikasoja, jokka vois olettaa olevan sen ensimmäisen tuvan piisin ja saunanmuurit, ja siinä vieressä pienen aukean, jonka vois olettaa olhen joskus niitty. Tarinassa kerrothan, että kerran Sassalijärven ranthan eksy muuan ukko akkansa kans. Katto sen Pääkönvainion sopivaksi mökin paikaksi ja alko samoin tein rakentaa tupaa ja raivata pientä peltoa.

Mutta just ko olivat pääsemässä asettumhan uuthen kothinsa, kävi niin, että ukon ollessa kalassa, kävi karhu kurkistelemassa tuvan ikkunareiästä ja hättyytteli tuvassa olhen akan pahanpäiväsesti. Ja hetikö ukko tuli takasin kotia, akka piti ukollensa puhuttelun ja vanno, ettei jäis tähän karhujen pesimäpaikhan asumhan. Niin ne päätti lähteä pois ikihyviksi. Kerrothan, että ne lähti Kierkhin ja jääthin sinne asumhan.

Vähän myöhemmin tuli sitte Sassalia lopulta asuttamhan sellasten mettästäjäporolappalaisten sukuja, jokka tohti ruveta neuvottelemhan karhujen kanssa elintilasta. Lopulta ne karhut päätti sitte muuttaa väljemmälle ja ihmiset sai asuttaa Sassalin rauhassa.

Viimisen karhunpyyntiloukun paikka oli kuulemma Karhukuusikko-nimisessä jängän niemessä kylästä etelän suunthan. Sieltä on kuulemma kuultu ”poikasena” sen viimisen kerran ko karhu oli jääny puristukshin pyyntiloukhun. Satimessa pyristelevän kiukkusen karhun kauhea mekkala ja raivokas karjuminen kuulu kylälle asti, niin että poikasia puistatti. Mekkalan kuultuuhan, kylän miehet lähti joukolla kellistämhän se kontion ja sen koommin ei olekhan sitte karhuja kylänpinnassa kuultu kulkemassa.

Elämän perusedellytykset

Todistetusti varsinaisten ensimmäisten asumusten on tutkittu olhen keskivaiheilla nykystä Sassalin kyllää, josta asutus on sitte pikkuhiljaa levinny pitkin Sassalin rantoja ja ylemmäs kunnaille. Keräily, mettästys, kalastus, poro- ja maatalous ne on olhet ne elämän peruseellytykset ja luonnolliset mahollisuuet, joita Sassali elinympäristönä on tarjoillu rantojensa asuttajille. Yhä tänäki päivänä pysyvä asutus on pitkälti näihin elämäntapoihin perustuvaa tai ainaki välillisesti siihen nojautuvaa… Jos ei muuten niin ainaki tekevälle sattunheja juttuja hanakasti kuuntelemalla ja niihin ossaa ottamalla.

Infrastruktuuri

Vanhoja, ennen sotia rakennettuja rakennuksia ei Sassalissa paljoa ole nähtävissä, koska kaikki poltethin saksalaisten toimesta. Evakoille ja soasta palanheille ei ollu muuta asutusta jäljellä ko yks sauna, venevaja ja riihi, niistä asentopaikoista käsin kylä sitte rakennethin uuelhen, ja hetikö siltä töin ehtivät, niin äijät painu savotoille, poromethän, niitulle, peltotöihin, millon mihinki ja emännät jäi lypsämhän lehmiä, leipomhan ohrarieskaa, karstaamhan villoja ja paimentamhan Sassalin lapsikansaa ja hoitamhan vanhuksia.

Työt ja touhut

Työksikki toishalla nimitetty elämäntapatouhuaminen on rytmittäny kylän arkea vishin aina ja sama kello tikittää vieläki. Kaikilla tuntuu olevan jotaki tekemistä koko ajan. Jos ei ole polttopuunteko- aika, niin ainaki heinän- tai rehun tekoa tai -ajoa. Tai sitte on ettohommia, poronajoa ja -hoitoa, vasanleikkoa tai aijantekoa. Ja jos ei ole muikun- tai mathenpyynti, niin hauen- ja ahvenenpyynti. Tai sitte voipi olla linnun- tai hirvenpyynti, ellei joku ole hoksannu alkaa ketunpyynthin. Ja jos kylhän on eksyny supikoirapesue, on se ensin hävitettävä, ennenkö kerkiää kokemhan minkin pyyvykset. Jos ei ole jotaki pyyntihommia, niin sitte on kirkolle meno jotaki osia hakemhan tai kaupoissa käymhän, töissäki kulkevat kyläläiset ahkerasti tai toisissa kylissä kylästelemässä. Ja aina on joku sesonki, marjat, sienet, kerput tai kuivalihat. Ja jos ei mikhän nuista, niin on heti joku seurankokous Kylätalolla ja jokku talkoot pystössä.

Niinkö sanottu, kaikilla on koko ajan jotaki puuhaa, ylhensä yhessä, mutta jokku viihtyy yksinki.

Nii että vaikka Sassalissa onki semmonen välitön tunnelma ja vahva yhteisöllisyythen kasvattava taipumus, niin aivan vaphasti voipi yhteishin puuhhin koettaa olla osallistumatta ja pysytellä omissa oloissa, se ei häiritte kethän… Mutta väkisinki sitä siinä vaiheessa joutuu ottamhan kontaktia naapuriverkosthon, ku jääpi keskellä kylätietä kiinni kinokshen pahimpana lumituiskuaikana.

Sari-Anne Mattila
Sassalin kylän asukas

TYTTÖTEURASTAJASTA NAISNYLKIJÄKSI

SE TAVALLISEN ELÄMÄN HARMAA ARKI

Sähkötyöturvallisuuskurssin kouluttaja pyytää opiskelijoita kertomaan työ- ja koulutustaustansa: toinen puoli heistä on keväällä valmistuvia sähköasentajia, loput eri alojen diplomi-insinöörejä suorittamassa muuntokoulutusta kaivoksen työnjohtajaksi. Sitten vuoro osuu minulle: ”Riitta Lehvonen Sodankylän Siltaharjusta. Eräopas, poronteurastaja, postikortintekijä, kondomikauppias, urheiluhieroja, tietokirjailija ja Sokostin huipun Soneran maston vikahälytysten hoitaja. Sähköstä minä en tiedä yhtään mitään, mutta Eltelin työnjohtaja käski minut tälle kurssille, koska Soneran pykälät vaativat myös alihankkijoitten alihankkijoilta sähkötyöturvallisuuskoulutuksen suorittamista.”

KONDOMIKAUPPIAAN KORKEAKOULU

Rami soitti Helsingistä ja kysyi, saisiko hän ostaa rykimäpostikorttini käyttöoikeuden sellaiseen uutuustuotteeseen kuin ”Aslakin rykimäsukka -kondomi”. Tapasimme Saariselän Nesteellä, kun rykimäsukka oli nähnyt päivänvalonsa. Asiassa oli kuitenkin ongelmansa:

Minä meinaan menettää isoja lakkikauppoja, kun asiakkaat suuttuvat näistä kondomeista, tuumasi matkamuistomyyjä.

Minä voin kyllä ryhtyä myymään niitä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Minä tiedän tasan tarkkaan, ketkä suuttuvat minun rykimäkorteistani, enkä tarjoa niille.

Näin minusta tuli kondomikauppias. Joku väitti, että peräti Suomen ainoa – kondomit myydään kuulemma keskusliikkeitten välityksellä, eikä kauppoja kierrä kukaan muu alan myyntiedustaja.

Ensimmäiset rykimäsukat vein teurastamolle ja lahjoitin teurasesimiehelle ja nylkijöille. Pidin heille aamukahvin lomassa kauniin kiitospuheen:

Teidän ansiostanne minä pystyn harjoittamaan tällaista ammattia. Työskenneltyäni toistakymmentä talvea ainoana naisena niin kenttäteurastamoitten tuulessa ja tuiskussa kuin laitosteurastamollakin olen aivan varma, että olen kuullut kaiken, mitä vain voi olla kuultavissa seksistä ja kondomeista. Olen varma, että kukaan ei voi kuittailla minulle enää milloinkaan tästä aihepiiristä mitään sellaista, millä minut saisi hämmentymään tai punastumaan. Nyt pystyn hyödyntämään nämä kokemukseni uudessa ammatissani. Luultavasti Suomen ainoa – tai ainakin paras – kondomikauppiaan korkeakoulu on kymmenen talvea samassa nylkyporukassa saamelaisten miesteurastajien kanssa. Jotta kiitoksia paljon teille kaikille!

Täytyy myöntää, että muistellessani nuoruuttani, kun poljin pyörällä Turussa Aurajokirantaa klassisen baletin ja naisvoimistelun harjoituksiin, jostakin ihmesyystä mieleeni ei tullut kirjoittaa ”Ystäväni”-kirjojen kohtaa ”Miksi aion tulla isona?”, että kondomikauppiaaksi ja poronteurastajaksi…
Menneitä miettiessäni puhelinvastaajassani oli yllättävä viesti lapsuuteni luokkatoverilta, josta en ollut kuullut yli kahteenkymmeneen vuoteen mitään: ”Tulen torstaina Vuotson terveystalolle lääkäriksi. Tule käymään.”
En kerinyt lääkäriin, mutta söimme seuraavalla viikolla pizzat Sodankylässä ja päivitimme kuulumisemme. Kävimme aikoinaan koulua samassa luokassa yksitoista vuotta. Vuonna 1985 valmistuimme ylioppilaiksi Raision lukiosta – Ville 5,9:n keskiarvolla päätyen Sodankylän terveyskeskuksen johtavan lääkärin sijaiseksi ja minä 9,1:n keskiarvolla myös Sodankylään, mutta poronteurastajaksi ja kondomikauppiaaksi…
Kun eräs suunnistaja kuuli tämän, hän tokaisi:

Siinä sitä nähdään, mitä mikäkin ammatti vaatii!

KESKENMENO NISKAAN

Painelen peukaloillani taljanvetolaitteen vinssin neljää eri nappia sekä jaloillani kahta lattian rajalla olevaa painiketta. Suuri vaatimen ruho nousee kohti kattoa taljan jäädessä etukoparoista kiinni nylkylinjan metallihaarukoihin. Vinssineitona olen todellakin tottunut siihen, että naamani ja vaatteeni ovat aina itsestään selvästi täynnä verta, kusta, paskaa ja syysvaatimia katonrajaan vinssatessani myös maitoa. Tämän poron kohdalla kuitenkin tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa; tunnen niskassani mäjähdyksen, kypärä lentää päästäni ja jotain todella märkää valuu pitkin selkääni. Työparinani toimiva vinssimies löytää lattialta kymmensenttisen vasansikiön (ja tietysti suunnittelee ripustavansa sen ruhokoukusta orteen). Minulla kestää hetki ymmärtää, mitä tapahtui; taljattoman naarasporon kohtu mulahti niskaani ja lapsivesi – tai vasavesi – lensi selkääni.
Lähden vaihtamaan kuivan teepaidan päälleni. Yksi teurastajista huutaa perääni:

Mahdatkohan sinä olla maailman ainoa nainen, joka on saanut keskenmenon niskaansa?

TYÖMATKAN TAUKOLIIKUNTAA

Tiistaina Kemijärven iltarastit, keskiviikkona Kuusamon viikkorastit, torstaina Äkäslompolon Ylläsrastit, viikonloppuna Ylitorniolla Tornionlaakson rastipäivät…
Päivät toimin viiden koon kauppiaana myyden kirjoja, kortteja, kondomeja, kalsareita ja kylmäkaapinkoristeita. Suunnistusten jälkeen iltaisin lyön shampoot päähän ja hyppään johonkin jorpakkoon. Yöt nukun autossa myyntituotteitteni sekä kuivumaan ripustamieni suunnistuskamppeitten kanssa sulassa sovussa ja aamulla taas saan jatkaa kulkukauppiaan pitkää matkaa…
Hämmennyin suuresti saadessani kutsun Turun kirjamessuille. Kunnallisneuvos Pekka Ruola haastatteli minua ”Kenkäheinistä kännyköihin” sekä ”Tyttöteurastaja”-kirjoistani messujen päälavalla, missä hetkeä ennen esiintyi Alexander Stubb ja myöhemmin Kaari Utrio. Melkoinen kunnianosoitus kaksi omakustannetta julkaisseelle Sodankylän pohjoisimman peräkylän perimmäisen metsämökin asukkaalle…
Kun kerran olin jo valmiiksi etelässä, niin totta kai lauantai-iltana ajoin Hankoon osallistuakseni yösuunnistuksen SM-kisoihin – ja eksyin totaalisesti pilkkopimeässä kaatosateessa, joten siltä suunnalta ei todellakaan herunut kultaa eikä kunniaa. Ja kun kerran sinne kotipohjoiseen piti palata, niin paluumatkalla kävin työmatkan taukoliikuntana juoksemassa Kolin maastomaratonin.
Kyllä: joskus minulla on ollut virtaa ja voimaa ja energiaa pilvin pimein, mutta on aikoja, jolloin akku tyhjenee ja vietän pimiöpäiviä – tarkoittaa sitä, että vedän pimennysverhot ikkunoihin, suljen puhelimen ja laitan luudan ovelle. Toisinaan virran palautumiseen riittää yksi pimiöpäivä, joskus niitä tarvitaan monta.

Riitta Lehvonen
Riitta asuu Porttipahdan rannalla Siltaharjussa.
Hänellä on tekeillä tietokirja aiheesta elämä ilman internetiä.

Etiikka antroposeenissa

Antroposeenin käsitteellä tarkoitetaan uutta geohistoriallista aikakautta, jossa ihminen on maapallolla keskeinen geologinen muutosvoima. Suhteellisen turvallisesta ja ennustettavasta luonnosta on tullut epävakaa ja epävarma varsinkin ilmaston muutoksen takia. Ihmisen muokkaamaa luontoa on vaikea hallita, koska se tuottaa jatkuvasti yllätyksiä.

Kestävyyden turvalliset planetaariset kynnysrajat on maapallolla jo ylitetty hiilidioksidipäästöissä, biodiversiteetin katoamisessa, maankäytön muutoksissa sekä fosforin ja typen kierroissa. Luonnon käyttö siksi ei enää voi perustua missään puhtaasti paikallisiin ratkaisuihin. Kaikkialla joudutaan sopeutumaan ympäristöllisiin globaalimuutoksiin ja on pyrittävä olemaan heikentämättä maapallon luonnon tilaa yhtään nykyistä enempää. Maailmassa kaikki kytkeytyy yhä selvemmin kaikkeen.
Ja vaikka globaalimuutosten syyt löytyvät eri puolilla maailmaa jo tehdyistä maankäytön muutoksista, paikallistason maakilpailu tuntuu kovenevan. Myös Lapissa haluttaisiin käynnistää uusia luontoa muokkaavia hankkeita. Nämä liittyvät pääasiassa kaivostoimintaan, uusiin liikenneväyliin, biomassan tuotantoon sekä tuulivoimaan. Samalla täälläkin tarvittaisiin lisää hiilinieluja, biodiversiteettireservejä ja luontomatkailuun kelpaavia alueita.
Maankäytön konfliktien yhteydessä puhutaan usein intressien yhteensovittamisesta. Taloustieteilijä Daniel Bromleyn mukaan ympäristöasioiden tarkasteluja ei tulisi kehystää vain siten, että tarkastellaan ainoastaan eturyhmien vaatimuksia. Sen sijaan olisi keskityttävä perusteluihin. Etupiiritkin on saatava artikuloimaan päätöstensä perusteita, kuten arvojaan ja etiikkaansa. Maankäyttöpäätökset, kuten kaikki politiikkapäätökset, ovat eettisiä. Vaihtoehtoisilla ratkaisuilla on erilaisia vaikutuksia ihmisiin ja luontoon.
Antroposeenissa kohtaamme uusia eettisiä kysymyksiä ja haasteita. Arvomme ja etiikkamme ovat kuitenkin juurtuneet menneeseen maailmaan. Vallitsevat normit ja lyhytnäköiset moraalihorisontit on siksi arvioitava uudestaan. Niinpä joudumme vakavasti pohtimaan sitä, millaista uutta etiikkaa tarvitsemme antroposeenia edeltävän epookin eli holoseenin jäätyä historiaan.
1970-luvun alussa alkoi kehittyä uusi filosofian haara, ympäristöetiikka. Tuolloin huomattiin, että eettisiä kysymyksiä ei voida rajoittaa vain kysymykseen siitä, kuinka kohtelemme kanssaihmisiä. Moraalinen huolenpito voidaan laajentaa myös eläimiin. Niinpä luovuttiin ehdottomasta ihmiskeskeisyyden vaatimuksesta ja ryhdyttiin haastamaan modernin ajattelun keskeisiä perusolettamuksia, kuten ihmisen ja luonnon erottavaa dualismia. Seurausetikkaa, esimerkiksi utilitarismia, ja myös velvollisuusetiikkaa laajennettiin tarjoamalla moraalinen asema kaikille elollisille olioille. Monet ympäristöetiikan pioneerit pyrkivät määrittämään luonnon elävien olentojen itseisarvoa. Samalla kysyttiin sitä, kuka saa olla näiden asianajaja neuvottelupöydissä.
Pian alettiin kuitenkin kehittää etiikkaa, jossa arvostetaan luonnon kokonaisuuksia. Niinpä hahmottui holistinen ympäristöetiikka tai oikeastaan ekologinen etiikka. Moraalisen huolenpidon kohde kun voi olla myös kokonainen eliölaji tai luonnon kokonaisuus, kuten jokin tietty ekosysteemi. Peruskysymyksiä tällöin ovat: 1) Miten eletään holistisen etiikan mukaan? ja 2) Voidaanko kanssaihmisiä pakottaa oikeaan elämäntapaan?
Syväekologit korostivat sitä, että ihmisellä ei ole oikeutta vähentää luonnon monimuotoisuutta missään muussa tarkoituksessa kuin vain tyydyttääkseen omia elintärkeitä tarpeitaan. Usein kuitenkin heikko ihmiskeskeisyys riittää moraalisen toiminnan perusteeksi, esimerkiksi ajatellessamme tulevia ihmissukupolvia. Muuttamalla ekosysteemejä saatamme heikentää tulevien polvien mahdollisuuksia hyötyä niistä.
1990-luvulla kehitettiin ympäristöpragmatismia ja ryhdyttiin korostamaan arvojen moninaisuutta. Yhtä ja samaa tapausta voidaan katsoa monilla eri tavoilla. Niinpä huomattiin, että erilaiset eettiset teoriat ovat vain välineitä analysoida ja tulkita erilaisia ongelmia. Ne eivät anna ehdottomia kiinteitä päämääriä. Politiikkasuosituksia kehitettäessä onkin otettava huomioon erilaisten eettisten teoreettisten perspektiivien koko ala.
Ekologisen etiikan tavoitteena ei olekaan puolustaa jotakin yhtä periaatetta vaan sen sijaan ottaa huomioon monia eri periaatteita keskusteltaessa parhaasta ratkaisusta. Ei ole olemassa yhtä universaalia etiikkaa. Mutta kaikki ei silti käy. Myös ekologisen tiedon lisääntyminen muuttaa arvojamme muuttamalla käsitystämme maailmasta ja itsestämme suhteessa maailmaan. Systeemisen etiikan mukaan arvo on olemassa vain suhteissa. Olemme osa ekosysteemejä ja siten riippuvaisia niiden toimintakyvystä.
Suosiotaan on nostamassa ympäristöllinen hyve-etiikka. Palataan kysymään: ”Kuinka pitäisi elää?” Tällöin kiinnitetään huomiota yksilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Meidän esimerkiksi tulisi pyrkiä kehittämään luonnettamme ympäristötietoisina ja hiilineutraaleina kansalaisina. Luonnonsuojelun motiivina voi olla myös luonnon esteettinen arvo ja halu ekokulttuurisiin maisemiin liittyviin esteettisiin kokemuksiin. Laura Menatti on äskettäin esittänyt ajatuksen oikeudesta maisemaan osana ihmisoikeuksia.
Edessämme on merkittävä sosiaalinen dilemma. Yksilöiden lyhyen aikavälin etu johtaa yhteiskunnallisesti ei-toivottaviin tuloksiin, jolloin koko väestö lopulta menettää hyvinvointiaan. Ympäristölliset päätökset eivät olekaan vain yksilöllisen autonomian asioita. Ne ovat luonteeltaan kollektiivisia. Kollektiiviset valinnat edellyttävät arvoneuvotteluja. Siksi olisi edistettävä avointa arvokeskustelua ja olisi pyrittävä moniääniseen ja -arvoiseen vuorovaikutukseen. Samalla olisi edistettävä uudenlaisia demokraattisia ja oikeudenmukaisia rakenteita. Uusiin haasteisiin vastaaminen aina edellyttää eettistä pohdintaa, puntarointia ja neuvonpitoa.
Antroposeeni asettaa meille rankkoja vaatimuksia. Jonkinlainen talouden kohtuullistaminen on varmaankin edessä. Erityisesti tarvittaisiin uusia tapoja ajatella poliittisia, oikeudellisia ja kulttuurisia ratkaisuja. Tärkeätä olisi kysyä, saako luontoa enää yhtään enempää kaventaa yhteiskunnan ja talouden kehittämisen nimissä. Kaikkea luontoa muuttavaa toimintaa kun on tarkasteltava globaalien kytkentöjensä kautta ja siksi välttämättömiä muutoksia luontoon jouduttaneen tulevaisuudessa aina tavalla tai toisella kompensoimaan.
Kaikki maankäyttöön liittyvät päätökset ovat lopulta sisäisesti eettisiä arviointeja ja valintoja. Maankäyttöpolitiikat pakottavat kysymään kysymyksiä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Ympäristöetiikka auttaa myös määrittämään luonnon kaupallisen käytön hyväksyttävyyden rajoja sekä helpottaa perustelemaan luonnon käyttöä koskevia yhteiskunnallisia ratkaisuja kuten oikeudellista ja muuta sääntelyä, esimerkiksi omistus- ja käyttöoikeuksien sisältöä.
Puhuin näistä kysymyksistä syksyllä 2017 Sodankylässä järjestetyssä Viiankiaapa-seminaarissa. Antroposeeni-epookin ympäristöetiikan pohtiminen voisi mielestäni tarjota uusia käyttökelpoisia argumentteja myös Viiankiaavan säilyttämistä puolustaville tahoille.


Arto Naskali
Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori
Luonnonvarakeskus, Rovaniemi

3 of 12
1234567