Posts by: admin

TYTTÖTEURASTAJASTA NAISNYLKIJÄKSI

  • 28 huhtikuun, 2019
  • By:

SE TAVALLISEN ELÄMÄN HARMAA ARKI

Sähkötyöturvallisuuskurssin kouluttaja pyytää opiskelijoita kertomaan työ- ja koulutustaustansa: toinen puoli heistä on keväällä valmistuvia sähköasentajia, loput eri alojen diplomi-insinöörejä suorittamassa muuntokoulutusta kaivoksen työnjohtajaksi. Sitten vuoro osuu minulle: ”Riitta Lehvonen Sodankylän Siltaharjusta. Eräopas, poronteurastaja, postikortintekijä, kondomikauppias, urheiluhieroja, tietokirjailija ja Sokostin huipun Soneran maston vikahälytysten hoitaja. Sähköstä minä en tiedä yhtään mitään, mutta Eltelin työnjohtaja käski minut tälle kurssille, koska Soneran pykälät vaativat myös alihankkijoitten alihankkijoilta sähkötyöturvallisuuskoulutuksen suorittamista.”

KONDOMIKAUPPIAAN KORKEAKOULU

Rami soitti Helsingistä ja kysyi, saisiko hän ostaa rykimäpostikorttini käyttöoikeuden sellaiseen uutuustuotteeseen kuin ”Aslakin rykimäsukka -kondomi”. Tapasimme Saariselän Nesteellä, kun rykimäsukka oli nähnyt päivänvalonsa. Asiassa oli kuitenkin ongelmansa:

Minä meinaan menettää isoja lakkikauppoja, kun asiakkaat suuttuvat näistä kondomeista, tuumasi matkamuistomyyjä.

Minä voin kyllä ryhtyä myymään niitä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Minä tiedän tasan tarkkaan, ketkä suuttuvat minun rykimäkorteistani, enkä tarjoa niille.

Näin minusta tuli kondomikauppias. Joku väitti, että peräti Suomen ainoa – kondomit myydään kuulemma keskusliikkeitten välityksellä, eikä kauppoja kierrä kukaan muu alan myyntiedustaja.

Ensimmäiset rykimäsukat vein teurastamolle ja lahjoitin teurasesimiehelle ja nylkijöille. Pidin heille aamukahvin lomassa kauniin kiitospuheen:

Teidän ansiostanne minä pystyn harjoittamaan tällaista ammattia. Työskenneltyäni toistakymmentä talvea ainoana naisena niin kenttäteurastamoitten tuulessa ja tuiskussa kuin laitosteurastamollakin olen aivan varma, että olen kuullut kaiken, mitä vain voi olla kuultavissa seksistä ja kondomeista. Olen varma, että kukaan ei voi kuittailla minulle enää milloinkaan tästä aihepiiristä mitään sellaista, millä minut saisi hämmentymään tai punastumaan. Nyt pystyn hyödyntämään nämä kokemukseni uudessa ammatissani. Luultavasti Suomen ainoa – tai ainakin paras – kondomikauppiaan korkeakoulu on kymmenen talvea samassa nylkyporukassa saamelaisten miesteurastajien kanssa. Jotta kiitoksia paljon teille kaikille!

Täytyy myöntää, että muistellessani nuoruuttani, kun poljin pyörällä Turussa Aurajokirantaa klassisen baletin ja naisvoimistelun harjoituksiin, jostakin ihmesyystä mieleeni ei tullut kirjoittaa ”Ystäväni”-kirjojen kohtaa ”Miksi aion tulla isona?”, että kondomikauppiaaksi ja poronteurastajaksi…
Menneitä miettiessäni puhelinvastaajassani oli yllättävä viesti lapsuuteni luokkatoverilta, josta en ollut kuullut yli kahteenkymmeneen vuoteen mitään: ”Tulen torstaina Vuotson terveystalolle lääkäriksi. Tule käymään.”
En kerinyt lääkäriin, mutta söimme seuraavalla viikolla pizzat Sodankylässä ja päivitimme kuulumisemme. Kävimme aikoinaan koulua samassa luokassa yksitoista vuotta. Vuonna 1985 valmistuimme ylioppilaiksi Raision lukiosta – Ville 5,9:n keskiarvolla päätyen Sodankylän terveyskeskuksen johtavan lääkärin sijaiseksi ja minä 9,1:n keskiarvolla myös Sodankylään, mutta poronteurastajaksi ja kondomikauppiaaksi…
Kun eräs suunnistaja kuuli tämän, hän tokaisi:

Siinä sitä nähdään, mitä mikäkin ammatti vaatii!

KESKENMENO NISKAAN

Painelen peukaloillani taljanvetolaitteen vinssin neljää eri nappia sekä jaloillani kahta lattian rajalla olevaa painiketta. Suuri vaatimen ruho nousee kohti kattoa taljan jäädessä etukoparoista kiinni nylkylinjan metallihaarukoihin. Vinssineitona olen todellakin tottunut siihen, että naamani ja vaatteeni ovat aina itsestään selvästi täynnä verta, kusta, paskaa ja syysvaatimia katonrajaan vinssatessani myös maitoa. Tämän poron kohdalla kuitenkin tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa; tunnen niskassani mäjähdyksen, kypärä lentää päästäni ja jotain todella märkää valuu pitkin selkääni. Työparinani toimiva vinssimies löytää lattialta kymmensenttisen vasansikiön (ja tietysti suunnittelee ripustavansa sen ruhokoukusta orteen). Minulla kestää hetki ymmärtää, mitä tapahtui; taljattoman naarasporon kohtu mulahti niskaani ja lapsivesi – tai vasavesi – lensi selkääni.
Lähden vaihtamaan kuivan teepaidan päälleni. Yksi teurastajista huutaa perääni:

Mahdatkohan sinä olla maailman ainoa nainen, joka on saanut keskenmenon niskaansa?

TYÖMATKAN TAUKOLIIKUNTAA

Tiistaina Kemijärven iltarastit, keskiviikkona Kuusamon viikkorastit, torstaina Äkäslompolon Ylläsrastit, viikonloppuna Ylitorniolla Tornionlaakson rastipäivät…
Päivät toimin viiden koon kauppiaana myyden kirjoja, kortteja, kondomeja, kalsareita ja kylmäkaapinkoristeita. Suunnistusten jälkeen iltaisin lyön shampoot päähän ja hyppään johonkin jorpakkoon. Yöt nukun autossa myyntituotteitteni sekä kuivumaan ripustamieni suunnistuskamppeitten kanssa sulassa sovussa ja aamulla taas saan jatkaa kulkukauppiaan pitkää matkaa…
Hämmennyin suuresti saadessani kutsun Turun kirjamessuille. Kunnallisneuvos Pekka Ruola haastatteli minua ”Kenkäheinistä kännyköihin” sekä ”Tyttöteurastaja”-kirjoistani messujen päälavalla, missä hetkeä ennen esiintyi Alexander Stubb ja myöhemmin Kaari Utrio. Melkoinen kunnianosoitus kaksi omakustannetta julkaisseelle Sodankylän pohjoisimman peräkylän perimmäisen metsämökin asukkaalle…
Kun kerran olin jo valmiiksi etelässä, niin totta kai lauantai-iltana ajoin Hankoon osallistuakseni yösuunnistuksen SM-kisoihin – ja eksyin totaalisesti pilkkopimeässä kaatosateessa, joten siltä suunnalta ei todellakaan herunut kultaa eikä kunniaa. Ja kun kerran sinne kotipohjoiseen piti palata, niin paluumatkalla kävin työmatkan taukoliikuntana juoksemassa Kolin maastomaratonin.
Kyllä: joskus minulla on ollut virtaa ja voimaa ja energiaa pilvin pimein, mutta on aikoja, jolloin akku tyhjenee ja vietän pimiöpäiviä – tarkoittaa sitä, että vedän pimennysverhot ikkunoihin, suljen puhelimen ja laitan luudan ovelle. Toisinaan virran palautumiseen riittää yksi pimiöpäivä, joskus niitä tarvitaan monta.

Riitta Lehvonen
Riitta asuu Porttipahdan rannalla Siltaharjussa.
Hänellä on tekeillä tietokirja aiheesta elämä ilman internetiä.

Etiikka antroposeenissa

  • 28 huhtikuun, 2019
  • By:

Antroposeenin käsitteellä tarkoitetaan uutta geohistoriallista aikakautta, jossa ihminen on maapallolla keskeinen geologinen muutosvoima. Suhteellisen turvallisesta ja ennustettavasta luonnosta on tullut epävakaa ja epävarma varsinkin ilmaston muutoksen takia. Ihmisen muokkaamaa luontoa on vaikea hallita, koska se tuottaa jatkuvasti yllätyksiä.

Kestävyyden turvalliset planetaariset kynnysrajat on maapallolla jo ylitetty hiilidioksidipäästöissä, biodiversiteetin katoamisessa, maankäytön muutoksissa sekä fosforin ja typen kierroissa. Luonnon käyttö siksi ei enää voi perustua missään puhtaasti paikallisiin ratkaisuihin. Kaikkialla joudutaan sopeutumaan ympäristöllisiin globaalimuutoksiin ja on pyrittävä olemaan heikentämättä maapallon luonnon tilaa yhtään nykyistä enempää. Maailmassa kaikki kytkeytyy yhä selvemmin kaikkeen.
Ja vaikka globaalimuutosten syyt löytyvät eri puolilla maailmaa jo tehdyistä maankäytön muutoksista, paikallistason maakilpailu tuntuu kovenevan. Myös Lapissa haluttaisiin käynnistää uusia luontoa muokkaavia hankkeita. Nämä liittyvät pääasiassa kaivostoimintaan, uusiin liikenneväyliin, biomassan tuotantoon sekä tuulivoimaan. Samalla täälläkin tarvittaisiin lisää hiilinieluja, biodiversiteettireservejä ja luontomatkailuun kelpaavia alueita.
Maankäytön konfliktien yhteydessä puhutaan usein intressien yhteensovittamisesta. Taloustieteilijä Daniel Bromleyn mukaan ympäristöasioiden tarkasteluja ei tulisi kehystää vain siten, että tarkastellaan ainoastaan eturyhmien vaatimuksia. Sen sijaan olisi keskityttävä perusteluihin. Etupiiritkin on saatava artikuloimaan päätöstensä perusteita, kuten arvojaan ja etiikkaansa. Maankäyttöpäätökset, kuten kaikki politiikkapäätökset, ovat eettisiä. Vaihtoehtoisilla ratkaisuilla on erilaisia vaikutuksia ihmisiin ja luontoon.
Antroposeenissa kohtaamme uusia eettisiä kysymyksiä ja haasteita. Arvomme ja etiikkamme ovat kuitenkin juurtuneet menneeseen maailmaan. Vallitsevat normit ja lyhytnäköiset moraalihorisontit on siksi arvioitava uudestaan. Niinpä joudumme vakavasti pohtimaan sitä, millaista uutta etiikkaa tarvitsemme antroposeenia edeltävän epookin eli holoseenin jäätyä historiaan.
1970-luvun alussa alkoi kehittyä uusi filosofian haara, ympäristöetiikka. Tuolloin huomattiin, että eettisiä kysymyksiä ei voida rajoittaa vain kysymykseen siitä, kuinka kohtelemme kanssaihmisiä. Moraalinen huolenpito voidaan laajentaa myös eläimiin. Niinpä luovuttiin ehdottomasta ihmiskeskeisyyden vaatimuksesta ja ryhdyttiin haastamaan modernin ajattelun keskeisiä perusolettamuksia, kuten ihmisen ja luonnon erottavaa dualismia. Seurausetikkaa, esimerkiksi utilitarismia, ja myös velvollisuusetiikkaa laajennettiin tarjoamalla moraalinen asema kaikille elollisille olioille. Monet ympäristöetiikan pioneerit pyrkivät määrittämään luonnon elävien olentojen itseisarvoa. Samalla kysyttiin sitä, kuka saa olla näiden asianajaja neuvottelupöydissä.
Pian alettiin kuitenkin kehittää etiikkaa, jossa arvostetaan luonnon kokonaisuuksia. Niinpä hahmottui holistinen ympäristöetiikka tai oikeastaan ekologinen etiikka. Moraalisen huolenpidon kohde kun voi olla myös kokonainen eliölaji tai luonnon kokonaisuus, kuten jokin tietty ekosysteemi. Peruskysymyksiä tällöin ovat: 1) Miten eletään holistisen etiikan mukaan? ja 2) Voidaanko kanssaihmisiä pakottaa oikeaan elämäntapaan?
Syväekologit korostivat sitä, että ihmisellä ei ole oikeutta vähentää luonnon monimuotoisuutta missään muussa tarkoituksessa kuin vain tyydyttääkseen omia elintärkeitä tarpeitaan. Usein kuitenkin heikko ihmiskeskeisyys riittää moraalisen toiminnan perusteeksi, esimerkiksi ajatellessamme tulevia ihmissukupolvia. Muuttamalla ekosysteemejä saatamme heikentää tulevien polvien mahdollisuuksia hyötyä niistä.
1990-luvulla kehitettiin ympäristöpragmatismia ja ryhdyttiin korostamaan arvojen moninaisuutta. Yhtä ja samaa tapausta voidaan katsoa monilla eri tavoilla. Niinpä huomattiin, että erilaiset eettiset teoriat ovat vain välineitä analysoida ja tulkita erilaisia ongelmia. Ne eivät anna ehdottomia kiinteitä päämääriä. Politiikkasuosituksia kehitettäessä onkin otettava huomioon erilaisten eettisten teoreettisten perspektiivien koko ala.
Ekologisen etiikan tavoitteena ei olekaan puolustaa jotakin yhtä periaatetta vaan sen sijaan ottaa huomioon monia eri periaatteita keskusteltaessa parhaasta ratkaisusta. Ei ole olemassa yhtä universaalia etiikkaa. Mutta kaikki ei silti käy. Myös ekologisen tiedon lisääntyminen muuttaa arvojamme muuttamalla käsitystämme maailmasta ja itsestämme suhteessa maailmaan. Systeemisen etiikan mukaan arvo on olemassa vain suhteissa. Olemme osa ekosysteemejä ja siten riippuvaisia niiden toimintakyvystä.
Suosiotaan on nostamassa ympäristöllinen hyve-etiikka. Palataan kysymään: ”Kuinka pitäisi elää?” Tällöin kiinnitetään huomiota yksilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Meidän esimerkiksi tulisi pyrkiä kehittämään luonnettamme ympäristötietoisina ja hiilineutraaleina kansalaisina. Luonnonsuojelun motiivina voi olla myös luonnon esteettinen arvo ja halu ekokulttuurisiin maisemiin liittyviin esteettisiin kokemuksiin. Laura Menatti on äskettäin esittänyt ajatuksen oikeudesta maisemaan osana ihmisoikeuksia.
Edessämme on merkittävä sosiaalinen dilemma. Yksilöiden lyhyen aikavälin etu johtaa yhteiskunnallisesti ei-toivottaviin tuloksiin, jolloin koko väestö lopulta menettää hyvinvointiaan. Ympäristölliset päätökset eivät olekaan vain yksilöllisen autonomian asioita. Ne ovat luonteeltaan kollektiivisia. Kollektiiviset valinnat edellyttävät arvoneuvotteluja. Siksi olisi edistettävä avointa arvokeskustelua ja olisi pyrittävä moniääniseen ja -arvoiseen vuorovaikutukseen. Samalla olisi edistettävä uudenlaisia demokraattisia ja oikeudenmukaisia rakenteita. Uusiin haasteisiin vastaaminen aina edellyttää eettistä pohdintaa, puntarointia ja neuvonpitoa.
Antroposeeni asettaa meille rankkoja vaatimuksia. Jonkinlainen talouden kohtuullistaminen on varmaankin edessä. Erityisesti tarvittaisiin uusia tapoja ajatella poliittisia, oikeudellisia ja kulttuurisia ratkaisuja. Tärkeätä olisi kysyä, saako luontoa enää yhtään enempää kaventaa yhteiskunnan ja talouden kehittämisen nimissä. Kaikkea luontoa muuttavaa toimintaa kun on tarkasteltava globaalien kytkentöjensä kautta ja siksi välttämättömiä muutoksia luontoon jouduttaneen tulevaisuudessa aina tavalla tai toisella kompensoimaan.
Kaikki maankäyttöön liittyvät päätökset ovat lopulta sisäisesti eettisiä arviointeja ja valintoja. Maankäyttöpolitiikat pakottavat kysymään kysymyksiä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Ympäristöetiikka auttaa myös määrittämään luonnon kaupallisen käytön hyväksyttävyyden rajoja sekä helpottaa perustelemaan luonnon käyttöä koskevia yhteiskunnallisia ratkaisuja kuten oikeudellista ja muuta sääntelyä, esimerkiksi omistus- ja käyttöoikeuksien sisältöä.
Puhuin näistä kysymyksistä syksyllä 2017 Sodankylässä järjestetyssä Viiankiaapa-seminaarissa. Antroposeeni-epookin ympäristöetiikan pohtiminen voisi mielestäni tarjota uusia käyttökelpoisia argumentteja myös Viiankiaavan säilyttämistä puolustaville tahoille.


Arto Naskali
Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori
Luonnonvarakeskus, Rovaniemi

Hiaceani ette saa

  • 28 huhtikuun, 2019
  • By:

Perin isältäni Toyota Hiacen. Auton, jolla on kiehtova menneisyys taksina Inarissa ja jonka kanssa isä, minä ja suvun nuoriso olemme kokeneet yhdessä ja erikseen huimia seikkailuja ympäri Suomen. Hiacella hoituvat roudaukset ja muutot, sillä käydään erilaiset työkeikat ja siinä nukutaan kesän vapauden huumassa.

Isän kuoltua koen Hiacella huristellessani viettäväni laatuaikaa isän muiston kanssa. Hiace on ristitty suvun neitosten taholta uudestaan: Hiace on tyttöjen auto. Aina kun tytöt ovat pulassa, ukin valkoinen Hiace karauttaa paikalle varmemmin kuin satujen prinssi valkealla ratsulla. Hiace on iästään ja elämänkokemuksestaan huolimatta luotettava ja ehjä auto. Mutta se käy dieselillä, joka tuottaa typenoksidi- ja hiukkaspäästöjä ja kuten kaikki tiedämme, maailma on vaarassa.
Ajatus saastuttamisesta droppaa tunnelmaa sen verran, että jotain on tehtävä. Lyhyet työmatkat alan lykkiä potkurilla ja isot kauppareissut tehdään naapurin kanssa kimppakyydillä – julkinen liikennehän Lapissa on aika lailla olematonta. Mutta entäs ihanat kesäseikkailut ja pitemmät työreissut? Suvun ja kavereiden muutot? Kuinka ihmeessä iäkkäästä Hiacesta saadaan ekologinen? Aavistan, että tähän hankkeeseen tarvitaan rahaa. Alan siis säästää. Alan tutkia vaihtoehtoja. Lopulta törmään autoaiheisten keskustelupalstojen ja muiden itselleni täysin outojen nettiympäristöjen kautta ratkaisumahdollisuuksiin.

Sähköä ja kaasua

Valtio mainostaa täyssähköautoja ihanana ratkaisuna. Uuden sähköauton hankkiminen olisi mahtava juttu, jos taskussa sattuisi olemaan viisinumeroinen summa rahaa ja mikäli sähköauton toimivuuteen Lapin oloissa pystyisin luottamaan. Faktat ovat kylmät: ei ole kyhnyä enkä luota. Sitä paitsi Hiace on jo olemassa, sitä ei tarvitse tuottaa uudestaan ja sikäli luonto säästyy. Jonkin sähköautouutisen sivulauseessa mainitaan kaasuauto. Että mikä? Kaasuhellaa olen käyttänyt ja kaasuilmapalloja lapsosilla nähnyt, mutta että kaasuauto..? Keskustelupalstoilla peukutetaan kaasuautoilun mukavuutta, edullisuutta ja turvallisuutta ekologisuuden lisäksi. Koetan tajuta, mistä nyt puhutaan.
Kaasuautot toimivat joko maakaasulla tai biokaasulla. Biokaasu on ekologisempaa, lisäksi sitä voidaan tuottaa ympäri Suomea esim. kasveista ja kaatopaikkajätteistä. Mikäli Hiaceni muunnettaisiin kaasuautoksi, nykyisen dieseljärjestelmän rinnalle asennettaisiin kaasujärjestelmä. Bensa-auton muunnoksissa bensaa tarvitaan sytyttämään kaasu, ja kun moottori on lämmennyt 40-asteiseksi, moottori siirtyy kaasulle: bensan kulutus on siis hyvin pientä ja voidaan puhua jopa nollapäästöistä. Diesel ei toimi samalla tavalla, joten dieseliä menee kaasun rinnalla koko ajon ajan. Kuitenkin dieselissäkin kaasun osuus on keskimäärin puolet. Eli kun dieselin kulutus on tällä hetkellä Hiacessani 10 l/ 100 km, biokaasun avulla kymmenen litraa satasella putoaa viiteen. Samassa suhteessa putoaisivat myös päästöt. Huraa!

Tiedon muruista konkretiaan

Kuulostaa hyvältä. Minun on löydettävä joku, joka tuntee asian konkreettisesti. Lapista ei tällaista jokua löydy, mutta onneksi ei tarvitse lähteä ihan kauhean kauas: vain 350 kilometrin päässä kotoani sijaitsee Autosähkö-Huoltokorjaamo Väärälä.
Kimmo Väärälä on kaasukurssit käynyt auto- ja tietotekniikan insinööri, joka on muuntanut vuodesta 2017 alkaen parikymmentä autoa biokaasulla kulkevaksi. Lisäksi hän on asentanut autoihin muutossarjoja, joiden ansiosta autoilua voi harjoittaa osin etanolilla. Parin kiintoisan puhelun jälkeen menen tapaamaan häntä Oulun kupeessa sijaitsevaan Jääliin. Tämän pohjoisempaa ei biokaasuasentajaa löydy. Jyväskylän yläpuolella hän on toistaiseksi ainoa Suomessa, joka saa biokaasukonvertoinnin laillisesti tehdä. Väärälä kiinnostui biokaasuautoilusta vuonna 2016 ja suoritti tarvittavat kurssit. Ensimmäiset asennukset hän teki vuonna 2017. Tämä tyyppi varmasti tietää, miten Hiacesta tulee ekoauto ja mistä siihen sitä kaasua saa.

Muunto helppo, kaasun saanti ei

Väärälän Kimmon ja Tanjan kanssa keskustellessani saan tietää, että muuntamisprosessi ei ole monimutkainen eikä kauhean aikaa vieväkään. Verrattuna autonvaihtoon se on myös meikäläisen matalapalkoille paljon mahdollisempi. Hiacen muuntoa varten tarkistuttaisin Hiacen yleiskunnon, jotta en tule hassanneeksi säästöjäni lahoon autoon. Tässä olisi olennaista tarkistaa muun muassa korin kantavuus. Sitten varaisin konvertointiajan, asentaja tilaisi etukäteen passelin määrän passelin kokoisia kaasutankkeja ja ajankohdan koittaessa huristelisin Hiaceni muuttumaan. Himoitsen suurinta mahdollista vapautta, jolloin valitsisin Hiaceen tankkeja sen verran että Utsjoelta Hankoon pääsee ilman tankkaamisia. Tankit ja kaasujärjestelmä lisäisivät auton painoa ja konttitila pienenisi. Tila voisi silti edelleen palvella kesäkamarina, kun tankit voidaan koteloida asiakkaan toiveiden mukaan. Asentamisen ja testaamisen lisäksi asennukseen kuuluu muutoskatsastus. Sitten pulittaisin laskun, joka suuruudenhulluilla visioillani olisi mahdollisesti n. 5000 euroa. Suurin osa autoista konvertoituu noin 3000 eurolla ja ainakin toistaiseksi valtio myös hyvittää muuntamisesta 1000 euroa. Lisäksi sijoitus kuoleutuu nopeasti biokaasun edullisuuden ansiosta. Sitten vain kaasuttelemaan, kunnes tankit tyhjenevät. Jos olen silloin Lapissa, iloitsen edelleen olemassa olevasta dieseltankista: kaasua en nimittäin Lapista saa.
Gasum omistaa suurimman osan suomalaisista kaasuasemista, joiden sijainti painottuu voimakkaasti Etelä-Suomeen. Gasumin asemien lisäksi on myös itsenäisiä kaasuasemia, kuten Oulun Ruskossa sijaitseva Kiertokaaren asema.
”Gasum on sataprosenttisesti suomalainen valtion yhtiö, jolla on tiukat tulostavoitteet”, Väärälä kertoo. ”Heidän periaatteenaan on, että kaasuasema avataan vasta, kun alueella on käytössä 500 kaasuautoa.” Hhäh? Kuka hullu muuntaa autonsa kaasuautoksi tai ostaa sellaisen, jos sitä ei pysty tankkaamaan? Kuka edes tietää tällaisesta vaihtoehdosta, jos kaasuasemiin ei missään Oulua pohjoisempana törmää?
Gasumin asemien lisäksi kaasua kuitenkin tuotetaan eri puolilla Suomea mm. maatiloilla, joista kaasun myyminen oman tilan ulkopuolelle on valtavan byrokratian takana. Tässä tullaan Lapin kannalta olennaisten kysymysten äärelle. Biokaasun tuottaminen ja myynti olisi varmasti monelle kylälle mukava juttu. Ekologisuushan olisi huipussaan, kun pieniltä tuottajilta voisi käydä shoppailemassa kaasua, joka muussa tapauksessa siirtyisi ilmakehään saasteena. Polttoaineen kuljettaminen kuluttajille ei tuottaisi saasteita, jos voisi käydä asioimassa pienillä tuottajilla matkan varrella. Maailman lisäksi pelastettaisiin myös maaseutu.

Sähköautoilun säröt

Väärälän pariskunnan kanssa kahvitellessa ihmettelen sähköautoilun hypettämistä paitsi ilmasto-olosuhteidemme vuoksi, myös siksi että sähköähän tuotetaan varsin monilla tavoilla. Täyssähköautoakin voi siis käyttää äärimmäisen epäekologisesti, esimerkiksi lataamalla sen kivihiilellä tuotetulla energialla. Kimmo Väärälä tähdentää, että tämä ei ole ainoa särö ekologisuudessa: ” Akkutuotantohan on erittäin saastuttavaa. Itse prosessi saastuttaa ja akkuihin käytetään yhä harvinaistuvia metalleja”. Tanja Väärälä huomauttaa, että akkuihin tarvittavia metalleja louhitaan usein lapsityövoimaa käyttävillä kaivoksilla. Mitäs se tämmöinen eettisyys oikein on? ”Lisäksi akun kestoikä on 5 – 10 vuotta. Teslan akulle luvataan 10 vuoden kesto. Sähköauton ekologisuuslaskelmissa pitäisi huomioida myös akut ja niiden uusiminen, siis koko sähköauton elinkaari”, Kimmo täydentää.

Mitä nyt teen?

Kuukausia asiaa tutkittuani olen havainnut, että jutut kaasuautoista ja myös dieselin maineen palauttamisesta ovat esillä valtakunnan tiedotusvälineissä yhä tiiviimmin. Dieselin riskianalyysia tarkennetaan: kuulemma Suomen oloissa matalat hiilidioksidipäästöt ovat olennaisempi asia kuin typenoksidi- ja hiukkaspäästöt. Dieselin kokonaisvaltainen ekologisuus ilmastonmuutoksen kannalta ei kuulemma olekaan vaihtoehtoisiin polttoaineisiin verrattuna niin kamala kuin julkisesta keskustelusta joulun 2018 alla saattoi kuvitella. Sähköautokampanjoinnin rinnalle on tullut moniäänisempää, kansalaisen kannalta myös sekavampaa viestintää siitä, mitä autoilijan nyt kannattaisi tehdä. Ekologisuus-asiat ovat yksityisautoilun kohdalla vähintään yhtä monipiippuisia kuin monissa muissakin ekologisuuspyrkimyksissä.
Haen apua vielä Liikenne- ja viestintäministeriöstä; hehän varmasti osaavat antaa suosituksen, mitä meidän autoilijoiden kannattaisi tehdä. Sieltä painotetaan, että yksittäisiä suosituksia he eivät voi antaa sen paremmin kansalaisille kuin esimerkiksi kaasunjakelufirmoillekaan. Sen sijaan kannattaa kuulemma lukea Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisu 13/2018 ILMO 45 ja sen monipolvinen katsaus mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Arvaatte varmaan, että se ei anna selkeitä yksinkertaisia vastauksia. Sen saan kuitenkin raportista irti, että päästöjen vähentäminen vaatii useita rinnakkaisia toimenpiteitä, joista kaasuautoiluun siirtyminen on yksi toimiva vaihtoehto.
Viimeisillä voimillani löydän netistä ilouutisen, jonka mukaan eduskunta on parhaillaan säätämässä lakia uusiutuvien polttoaineiden jakeluvelvoitteesta, jonka ansiosta vuonna 2030 melkein joka kolmas kilometri ajetaan uusiutuvilla polttoaineilla. Niinkö kauan meidän täytyy Hiacen kanssa odottaa?

Hertta Alajärvi

Met asumma Lapissa

  • 28 huhtikuun, 2019
  • By:

Uutisista päätellen miljardöörit, siniveriset, huippumallit ja muut megajulkkikset ovat löytäneet Lapin. Meitä tavallisia ihmisiä asia ei kosketa, sillä luksusmatkailijat kuskataan pois ihmisten ilmoilta olemaan itsensä ja palveluskuntansa kanssa omassa rauhassaan heitä varten aidatuilla ja vartioiduilla alueella.

Matkailija etsii elämyksiä – jotakin toisenlaista, mihin on tottunut. Ihmispaljouden ja saasteiden keskellä eläneelle matka Lapin korpeen on elämys vailla vertaa. Kynttiläkuuset kurkottavat kohti taivaan tummaa tähtikattoa. Pakkanen nipistää poskia ja ympärillä on puhdas ja rakentamaton lumimaailma. Kiireettömyys ja hiljaisuus antavat lepoa sielulle ja ruumiille.

Monet lappilaiset ovat lähteneet vastentahtoisesti ja haluaisivat palata, jos olisi koulutus- ja työpaikkoja. Sitä mukaa kun väki vähenee maakunnasta, pienenevät myös tänne jäävien mahdollisuudet. Valtion toimet kannustavat muuttamaan kasvukeskuksiin, mieluiten kehäkolmosen sisälle. Syrjäseutulisien tai jonkin vastaavan korvauksen maksaminen Lapissa työskenteleville saattaisi tasoittaa muuttotappiota, joka olisi koko maan kannalta hyvä asia.

Met asumma Lapissa, matkailumainoksien ympäristössä, luksusmaisemassa, johon rahakkaat hamuavat lomailemaan. Niinpä, mutta kun meillä on täällä tavallisen ihmisen arki. Pitää maksaa verot ja vakuutukset, televisiomaksut – näkyi televisiokuva tai ei -, tietoliikennemaksut – toimivat puhelimet tai eivät. Asunnon lämmitys maksaa ja vettäkin tarvitsemme. Ruokakaupassa ja apteekissa on käytävä silloin tällöin.

On absurdia lukea luksusmatkailijan vuodatusta.
Turistit näkevät ja kokevat Lapin ihanuuden, mutta he kokevat sen puolikkaana, jos sitä vertaa maakunnan asukkaiden elämään. Todellisuuden toinen puolikas on sitä, kun neljänkymmenen asteen pakkanen paukauttaa rintamamiestalon hirret halki ja tuisku pyyhkii vähäisen tieuran sileäksi. Hevoset on syöty, eikä jalkapelillä enää kerkiä, kun yhteiskunnan palvelulaitokset ovat auki kaksi tuntia viikossa. Elämäntahti kaikkineen on kinoksessa askeltavan vauhtia, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Silloin haaskaamme vähemmän maapallon luonnonvaroja.

Ja virastothan ovat taas ensi viikolla auki.
Lapissa auto on välttämättömyys, koska julkinen liikenne on poistettu turhuutena. Matkat ovat pitkät, joten haluaisimme ajaa edullisesti ja mahdollisimman vähän saastuttavalla polttoaineella. Mutta jos polttoaineiden tuottajat avaavat ekologisempien polttoaineiden jakelupisteen Lappiin vasta kun alueella on Exelin mukaan tarpeeksi kysyntää, niin odottelu voi viedä aikaa. Markkinatalous hyvässä ja pahassa ulottuu myös Lappiin.

Kaikesta huolimatta säälin miljardöörejä, siniverisiä, huippumalleja ja muita megajulkkiksia, koska heillä ilmeisesti ei ole varaa nauttia Lapista ympärivuotisesti.

Toissapäivänä aurinko kultasi kuusenlatvat ja maisema oli kuin matkailumainoksessa. Eilen satoi jalkarätin kokoisia lumiriekaleita ja pilvet olivat niin paksut, että metsä pimeni. Nyt luonto katuu: tuuli ravistaa lumikuormaa puista ja silittää niiden oksia.


Paula Alajärvi

Mitä helevettiä met tunturissa tekisimmä – häätyy tehä töitä

  • 1 marraskuun, 2018
  • By:

Kuuramäki 1. Tunturin tuolla puolen.
Kari Kaulanen. Väyläkirjat 2018.

Kari Kaulasen esikoisromaani ”Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen” on romaani erämaankylän ihmisistä ja samalla kertomus Lapin matkailun syntymisestä kirjailijan kotimaisemissa Äkäslompolossa. Kaulasen mukaan lähes fiktiivinen teos on puheosiltaan kirjoitettu Tornionlaakson eli meänkielen murteella. Murteeseen tottuu pian ja outojenkin sanojen merkityksen ymmärtää asiayhteydestä. Silti lyhyt murresanasto olisi kiinnostava lukijalle.

Kuuramäki on menneen maailman erämaakylä Lapissa 1920 – 30 luvulla. Sen ajan asukkaat ovat tavallisia Lapin ihmisiä: pirtteineen, kiertokouluineen, luulotauteineen, riehakkaine tanssi-iltoineen, pontikkapulloineen, jumalanpelkoineen, tunkioineen ja erityisesti himoineen, joiden seuraukset joka Lapin kylässä on aina tiedetty ja tunnettu ”häpiänä”. Luonto on kyllä vielä neitseellinen; tähtitaivaan alla hiljainen metsä.

Kirjan takakannen luoma, alkuperäinen lukemisen motiivi: miten Lapin matkailu sai alkunsa; jää vaarallisen kiveliön taakse heti alkusivuilla. Viattomat ihmiset luonnon armoilla, saavat lukijan kiirehtimään sivulta toiselle. Mikä heitä odottaa tunturin tuolla puolen?

Kuuramäen asukkaiden, varsinkin naisten ja lasten kuvauksissa Kaulanen onnistuu hienosti. Heidän arkiset toimensa ja tuntemuksensa vuodenaikojen kierrossa, kerrotaan luontevasti ja lämpimästi. Myös miesten töiden kuvaukset; muun muassa tukin uitto on oikeaa perinnetietoa. Romaanin päähenkilö Saimi on kovia kokenut, kansakoulun käynyt nuori äiti ja nainen, jonka elämänpunoksia kirjoittaja avaa viipyillen. Herkät kohtaukset kerrotaan silmää räpäyttämättä ja häpeilemättä, päähenkilöitä kunnioittaen.

Kaulanen yllättää. Hän sulkee kirjan alkuosan (Osa 1. 1921 – 1922 Kotiin), juuri kun lukija on kotiutunut Kuuramäen kylään. Jälkimmäisen osan (Osa 2. 1933 – 1937 Vieraat) aluksi lukija haukkoo henkeään ajan rynnättyä vuosia eteenpäin. Kirjailija heilauttaa hetkessä lapset nuoriksi aikuisiksi, karvalakin takaraivolle ja heinät helman alle. Uusi elämä ja vieraat ihmiset tapoineen ja porsliinikuppoineen ovat tulossa. Kuuramäki ei ole pian entisensä, kun matkailijoita alkaa saapua vaivihkaa kylän liepeille.

Kaulasen Kuuramäessä, kuten tiedetään oikeastikin Lapin matkailun alkutaipaleen pitäjissä, vieraanvaraisuus oli itsestään selvää: mitä sitä kulkijalta rahhaa ottamaan. Vieraat, helsinkiläisiksi mainitut, vaikkeivat kaikki sieltä kotoisin olleetkaan, toivat itse tullessaan – ostetaan ja myydään- kulttuurin. Romaanin Mikko ennustaa 1930-luvulla: ”Ko panhaan joku vuosikymmen etheenpäin, niin meilä ei ole muuta virkaa ko hypätä kesuankannon takkaa peski päälä ja naamaa noessa, että net saavat vilmata.”

Matkailijat saapuvat pitelemättä, ja muu maailma mukana: auto ja vilmikone. Ensimmäiset appelsiinit kuoritaan kyläläisten maistettavaksi. Kirja päättyy ennen talvisotaa. Kaulasen romaanin juoni etenee kiinnostusta kasvattaen mukavasti, eikä taukopaikoille malta pysähtyä. Kuuramäkiläiset vievät mennessään.

Johanna Suopanki

Aineen taidemuseo irrottelee ja osallistuu

  • 1 marraskuun, 2018
  • By:

Pitkän automatkan jälkeen oli pöllähtänyt olo, mutta paikka oli selvästikin oikea: Tornion Rajakartano, jonka katon alla sijaisevat Aineen taidemuseo ja Tornion kaupunginkirjasto. Ulkoseinustalla oli iloisen värikäs Kari Södön teos The Nostalgia of Innocence. Teos herättää jokaisessa näkijässä oman mielikuvan, mutta minulle siinä oli seinälle nostettuja suksia. Kun taloon hiihdetään, nostetaan sukset seinälle pystyyn ja asetutaan taloksi. Tuskinpa tällä pikatulkinnalla on mitään tekemistä tekijän ajatusten kanssa, mutta vaikuttavasta taideteoksesta jokainen katsoja löytää oman tulkintansa.

Vuosi 1986 oli lappilaisessa taidemaailmassa runsas: avattiin sekä Aineen taidemuseo että Rovaniemen taidemuseo. Aineen taidemuseo on Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä museo. Museon kokoelmat perustuvat Veli ja Eila Aineen elämänsä aikana keräämälle suomalaisen taiteen kokoelmalle. Kävijämäärät ovat suurin piirtein Tornion kaupungin asukkaiden lukumäärä eli noin 22 000 henkeä vuodessa.

Norrbottenin suurin taidemuseo 

Katriina Pietilä-Juntura on työskennellyt Aineen taidemuseossa eri tehtävissä sen perustamisesta lähtien, vuodesta 2000 museonjohtajana. Hän lähti opiskeluaikanaan katsomaan Elin Danielson-Gambogin maalaamaa omakuvaa museolle ja jäi sinne töihin.

– Kun museot ovat maanantaisin kiinni, Katriina naurahtaa selitykseksi.

Katriina Pietilä-Juntura valloittaa taiteellisesti naapurimaan pohjoisosan. Hän sanoo Aineen taidemuseota Norrbottenin suurimmaksi taidemuseoksi, vaikka se Suomen puolella onkin. Pohjois-Ruotsissa ei ole taidemuseoita, vasta nyt Kiirunaan ollaan sellaista perustamassa. Kuvataiteen harrastajia Ruotsissakin on, mutta ei ole syntynyt kuvataiteen Mikael Niemeä, joka olisi antanut herätteen laajamittaiseen kuvataiteen esittelyyn. Ruotsin puolelta käy yleisöä ja ruotsalaiset lehdet kirjoittavat. Haaparannan kanssa tehdään yhteistyötä taidekasvatuksessa.

Entä Etelä-Suomen mediahuomio, onko pohjoinen taidemuseo samalla viivalla?

– Valtamediat eivät huomioi, kyllä etäisyys tuntuu, henkilökohtaisella kohtaamisella on iso merkitys. Etäyhteyksien varassa jää kasvottomaksi. Verkostoituminen on vaikeampaa. Jos ajatellaan vaikka rahoitusta, opetusministeriössä on helppo pistäytyä, kun asuu pääkaupunkiseudulla. Hakemuksen voi viedä itse kädestä käteen. Ei voi tietää, onko postissa lähetetty hakemus määräaikaan perillä ja epävarmuustekijöitä on sähköisessä lähettämisessäkin.

Museoliiton erikoispalkinto

Aineen taidemuseo sai vuonna 2018 Suomen Museoliiton erikoispalkinnon, joka on ainoa laatuaan. Palkinnon perusteluissa sanotaan: Museo on ponnistanut pienistä resursseista huolimatta koko maassa keskustelua herättäväksi museoksi. Rohkea profiloituminen sekä yhteiskunnalliset ja poikkitaiteelliset avaukset ovat kasvattaneet museon vaikuttavuutta sen koko huomioiden valtavaksi.

Aineen taidemuseon kohdalla luutuneet käsitykset museosta heittävät kuperkeikkaa. Lähtökohtana on se, että museo kuuluu kaikille, koska sitä pidetään yllä yhteiskunnan varoin.

– Etusijalla ovat lapset ja nuoret, tulevaisuuden museokävijät. Kurajäljet lattialla eivät haittaa.
Kun syksyllä 2015 rupesi virtaamaan pakolaisia rajan yli Ruotsin puolelta, museolla oli juuri alkamassa opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama projekti Aine tulee kylään. Katriina sai ministeriöltä luvan tulkita vastaanottokeskus yhdeksi kyläksi, jolloin maahanmuuttajien kanssa päästiin yhteistyöhön. Katriina onnistui saamaan myös yhden turvapaikanhakijoista töihin Aineelle, vaikka byrokratia yritti kampittaa.

”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta”

Kun Torniossa pannaan alulle jotakin harmaasta arjesta poikkeavaa, päättäjät huokaisevat: ”Näyttää Pietilä-Junturan jutuilta.” Museon ennakkoluuloton ja rajoja kaatava toiminta ei aina päättäjiä miellytä. Rajoja paukutellaan.

– Tänne saa jokainen tulla ja olla oma itsensä, sanoo museonjohtaja.

Museo on yhteiskunnallinen keskustelija. Museo oli ensimmäisen Meri-Lapin Pride-kulkueen kiintopisteenä, sitä tarjottiin turvapaikanhakijoiden suojapaikaksi, museossa esiteltiin Suohpanterror-jäsenen Jenni Laitin modernia saamenpukua. On ollut myös Muistipolku muistin avaamiseksi ja keskustelun herättämiseksi. Museon kekseliäs henkilökunta on panostanut myös Sinkkusuunnistukseen ja kakkupäiviin sekä rakentanut kulttuurikierroksen Tornion kuvapatsaille.

Museo on kaikenlaisia ihmisiä varten. Kun miehiä on vaikea saada käymään museossa, Aine järjesti pop-up –näyttelyn autoliikkeisin. Katriina painottaa, että museot eivät ole vain keski-ikäisille, koulutetuille naisille. Mutta Aineella on yllin kyllin tarjottavaa myös näille museoiden vakikävijöiksi luokitetuille vieraille.

Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmissa on häikäisevä kokoelma suomalaista taidetta 1800-luvulta lähtien. Sellaiset nimet kuin Juho Rissanen, Werner Holmberg, Vilho Lampi, Rafael Wardi tai Helene Scherfbeck – ihan muutamia mainitakseni – saavat myös korkeakulttuurisen taiteen ystävän avaamaan museon oven. Teoksia on myös Lapin taiteilijoilta, kuten Reidar Särestöniemeltä, Helena Junttilalta ja Kaija Kiurulta. Nykytaiteen nimet näkyvät vahvasti vaihtuvissa näyttelyissä. Syyskuun loppuun asti on esillä Mari Oikarisen, Tom Engblomin ja Esa Meltauksen teoksia.

Mitä taide tekee ihmiselle?

Katriina Pietilä-Juntura on tavallaan kahden maan kansalainen, sillä vapaa-ajan koti on pienessä kylässä Ruotsin puolella. Siellä Katriina hektisen työnsä vastapainoksi hoitaa kasvimaata, laittaa ruokaa, lukee ja erityisesti mankeloi, joka on hänen mieliharrastuksensa.

Tekisitkö itse kuvataidetta, jos ehtisit, kysyn.

– Ei, mutta kirjoittaisin, ehkä pieniä novelleja tai kertomuksia isoäidistäni Vieno Kronqvististä.

Kysymme Katariinalta taiteen merkityksestä, mitä se antaa ihmiselle.

– Taide kertoo, mitä on olla ihminen. Se saa ihmisen tuntemaan omia tunteitaan, auttaa rakentamaan omaa itseään. Toisin katsominen antaa näkökulmaa. Taide myös pysäyttää katsomisen tässä vilisevässä ajassa. Itselleni taide on ollut monisyisesti koskettava, se on auttanut menemään syvemmälle. Taiteen myötä olen löytänyt itsestäni uusia puolia, se on elämää rikastuttavaa. On tullut monenlaista kokemusta ja ymmärrystä.

 

Paula Alajärvi
Hertta Alajärvi

Hässäkästä hiljaisuuteen

  • 31 lokakuun, 2018
  • By:

Hiljaisuus-festivaali pidettiin kesäkuun alussa yhdeksättä kertaa kauniissa ja virkeän oloisessa Kaukosen kylässä Kittilässä. Hiljaisuus on monitaiteinen festivaali, joka on syntynyt eri taiteen-alojen edustajien tarpeesta tavata toisiaan ja tehdä luovaa työtä ja erilaisia kokeiluja yhdessä. Kohtaamisista on muotoutunut sympaattinen pieni festivaali, jonka yllättäviin esiintyjä-, esiintymispaikka- ja aiheyhdistelmiin moni on ihastunut.

Kuumat huhut festivaaliesitysten ainutlaatuisuudesta ja tapahtuman tunnelmasta ovat kiertäneet niin tenhoavina, että paikalle oli kerta kaikkiaan mentävä ihan itse.

Kukkaistutuksin koristeltu työväentalo oli oikein kutsuva ja festivaalin työntekijät olivat avuliaita, mutta jotakin oli pielessä. Ennakko-odotus rauhallisesta, kiireettömän tuntuisesta tapahtumasta säröytyi läsnäolijoita katsellessa. Sama älylaitteiden äärellä hössöttäminen oli päällimmäisenä kuin missä tahansa muuallakin. Selfieitä otettiin ja keskityttiin edustamaan – en oikein tiedä kenelle – muille läsnäolijoille varmaan? Takakireys ja stressin tuntu terävöityi festivaalin ruokapaikassa, missä herkullisen hernetahnan maku laimeni suussa stressaamista katsoessa. Missään ei ollut tulipaloa, mikä ihme oli tämä hässäkkä?

Käveletkö yksin?

Lähdin etsimään vakaata läsnäoloa kylän raitille Pekkalan kaupalle. Siellä Laura Rämä keskittyi kävelemään itsekseen. Rämän hahmo sai seuraajia, jotka kokeilivat kävellä samaan tapaan: hyvin hyvin hitaasti, jokaisen hetken ja painonsiirron tiedostaen, aistit äärimmäisen auki tai omaan sisäavaruuteen upoten. Näkymä oli vangitseva ja voimakkaasti ilahduttava. Kylätietä ristiin rastiin ylittävän seurueen kohtaamisia autoliikenteen ja lastenvaunujen kanssa kulkevien jalankulkijoiden kanssa oli hauska seurata. Kyläkulttuuri kohtasi tuontikulttuurin mellevästi kylän pikkujätkisten keuliessa pyörillään seurueen ohi.

Kuin itseltäni salaa aloin kävellä paikallani ja ties kuinka pitkän ajan kuluessa ottamani 14 askelta irrottivat minut kaikesta hässäkästä. Tässä ja tätä oli hiljaisuus, vaikka ulkomaisen filmiryhmän some-edustaminen kihisi vieressä. Teos Walking with (me) pohjautuu tekijän käymään keskusteluun chileläisen naisen kanssa: ”Käveletkö yksin?” Nainen: ”En suinkaan, en ole yksin. Olen kävelemässä itseni kanssa.” Teoksen yksinkertainen konsepti on hyvin vanha, mutta sen harjoittaminen ja sivusta seuraaminen saattaa tänä päivänä olla tärkeämpää kuin koskaan.

Kokeellisuuden ja testailun henki oli voimakkaasti läsnä esityksissä, osassa tosin katsojan kannalta vähemmän onnistuneesti. Valtaosa perjantain ja lauantain aikana näkemistäni esityksistä oli kuitenkin ansiokkaita ja ajatuksia herättäviä. Esittäjät olivat hereillä ja läsnä, rennon yhdessä leikkimisen fiilis – siis luovan työn perusolemus – rentoutti omaakin kehoa ja vapautti ajatuksia lentoon.

Rikkaruoho laulaa

Improvisaation äärillä -illassa skotlantilainen Iona Kewney esitti virtuoosimaisen energia-ahdetun teoksen Anatomical Marathon, joka poiki itselleni antoisan keskustelun 12 -vuotiaan katsojan ja hänen aikuisseuralaistensa kanssa. Yksi taiteen tehtävistähän on synnyttää keskustelua ja ihmisten välisiä kohtaamisia: tehtävä suoritettu! Illan toinen teos Reidar puhisutti yleisöä useammasta syystä. Koin ryhmän turhan vähäenergiseksi ja heikosti yhteen pelaavaksi ollakseen näyttämöllä yleisön edessä.

Vaan tästä noustiin! Illan konsertissa esiintyneet Hildá Länsman ja Tuomas Norvio kuuntelivat toisiaan ja keikan edetessä muusikoiden keskinäinen musiikillinen kopittelu sukeutui varsinaiseksi hyvän mielen improiluksi.

Aamuyöllä kahden aikaan päästiin kuulemaan ihmeellisiä ääniä. Konehallissa esiintyvän Band of Weedsin musiikin perustana olivat jo 1920 – 30-luvuilla nykyisessä Bangladeshissa ja 1960-luvulla Neuvostoliitossa kehitetyllä tekniikalla tallennetut rikkakasvien äänet, joista bändin muusikot jatkojalostavat musiikkia. Kasvi reagoi rutistamiseen erilaisella äänellä kuin silittämiseen. Band of Weeds antaa jalan alle menevän äänen mykiksi ja tunteettomiksi luulemillemme kasveille.

Valoa ja varjoja Reidarin pihapiirissä

Hiacen unettavasta syleilystä oli noustava Särestöniemeen, jossa pidettiin ensimmäinen konsertti Hiljaisuuden vuodenajat -konserttisarjasta. Alaotsikolla Valoa ja varjoja esitetty kokonaisuus alkoi suuresti ilahduttavalla tiedonannolla: esityksessä ollaan hiljaa ja luurit kiinni. Oppaat kuljettivat yleisöä pienryhmissä pitkin Särestön Antun kotitaloa, pihapiiriä ja Reidarin ateljeeta. Jokaisessa pysähdyspaikassa oli oma tunnelmansa, joka syntyi nimenomaan taulujen, Antun kellojen, ympäristön ja siellä esiintyvien taiteilijoiden yhteisvaikutuksena. Ateljeen altaassa sukelsi vesiolento pitkiä huikosia, kuulosteli hetken ja sukelsi takaisin veden omalakiseen hiljaisuuteen. En olisi raskinut lähteä siitä altaan ääreltä ikinä pois, vaikka toki järki sanoi, että vapaasukeltaja Salla Hakanpäähän se siinä, eikä oikeasti joku myyttinen sielunolentoni. Onneksi Juha Hurme tuli hakemaan meidät löylyhuoneeseen kuulemaan järjen sanoja Rosa Liksomin Reitari-kirjasta.

Särestöniemen jälkeen en kyennyt enää vastaanottamaan kahvia ja vohvelia syvempiä kulttuurielämyksiä. Kahvikupposten ääressä puheltiin esiintyvien taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksista pohjoisessa, festivaalin suhteesta ympäristöönsä, rajoista ja rajoituksista, joita eri ihmisryhmille huomaamattammekin asetamme. Muistiini piirtyivät luovalla alalla työskentelevän äidin sanat: ”Tuon lapseni tänne, koska tämä on viiden päivän performanssi siitä, mitä kokonaisvaltainen luova elämänasenne on. Täällä on myönteisyyden, hyväksynnän ja suvaitsevuuden yltäkylläinen ilmapiiri.”

Hertta Alajärvi
Seuraava Hiljaisuuden vuodenajat -sarjan konserttikokonaisuus ensiesitetään tammikuussa 2019.

Parhaimman makuinen koulumuisto

  • 31 lokakuun, 2018
  • By:

Ilmaisen kouluruokailun alkamisesta on 70 vuotta. Laki maksuttomasta kouluruokailusta tuli vuonna 1943, mutta se otettiin käyttöön vasta 1948. Tähän lakiin liitettiin pykälä, jossa vaadittiin koululaitoksen oppilaita osallistumaan ruokatarvikkeiden kasvattamiseen ja keräilyyn.

Suomen kansakoululaitos oli edelläkävijä ruokailun järjestämisessä ilmaiseksi koululaisille. Asian päättäminen ei ollut vaikeata, sen verran kokemusta oli silloisilla päättäjillä ihmisestä ja inhimillisestä – ja siitä, että nälkäinen ei opi senkään vertaa kuin ravittu. Vuoden 1957 laki koski kansakoulujen lisäksi myös kansalaiskouluja ja kunnallisia keskikouluja. (Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta – Tarinoita ja muistoja kouluruokailusta vuonna 2008 / Marjaana Manninen, opetushallitus)

Aloitin koulun 1960-luvun puolivälissä, ja silloin jo kouluruokailu oli Sallan kunnallisessa kansakoulussa varsin hyvää. Muistaakseni mannavelli, keitot ja peruna olivat perusaterioita. Silloin en muista kenenkään valittaneen ruuasta. Pääasia oli nälän pois pitäminen. Silloisella liikkumisen vauhdilla ruoka oli tarpeen myös energian saamiseen.

Varsinaiset muistot kouluruokailun ihanuudesta alkavat keskikoulussa. Olimme pari vuotta vanhalla koululla ja sitten siirryimme upouuteen, hienoon kouluun. Olimme pieni tyttöluokka, joten meidät sijoitettiin ruokalan lähelle, kirjastoluokkaan. Meitä oli muistaakseni 18, ikäjakaumalla vuosina 1955 – 1958 syntyneet. Siihen aikaan saatiin ehtoja ja jäätiin luokalle, joten luokalla saattoi olla huomattavan eri-ikäisiä lapsia.

Näkkileipä ja peltimuki olivat ensimmäiset muistikuvat kouluajoista ja myös viimeiset. Ruokatunti oli ehdottomasti päivän parhaita hetkiä, vaikka oppimisen suhteen oltiin myös aktiivisia, ainakin osa oli.

Tapaan silloin tällöin koulukavereitani, enimmäkseen muualla kuin syntymäkunnassani Sallassa. Siellä ei tietääkseni enää asu kuin pari luokkakaveria. Tapaamme enimmäkseen kaupunkien kaduilla, rautatieasemilla, lentokentillä ja työpaikoilla. Lapsena ajattelin, että ei kukaan tiedä, missä on Salla. Usein ajattelin niin aikuisenakin. Yllätys yllätys: jos menee Helsingissä syömään Bottalle tai muutamaan muuhun keskustan ravintolaan, syö sallalaista poroa. Salla, joka ei tule ensimmäisenä mieleen poronhoitoalueena, on siis tunnettu myös porosta.

Muutama vuosi sitten tapasimme isommalla porukalla ja muistelujen päähenkilöksi illan kuluessa pääsi koulumme keittolan emäntä Helga Junno (1926 – 2015). Jokainen muisti ne hyvät ruuat ja loistavan kohtelun, jota sai koulun keittiössä. Erityisesti muistimme makaroni- ja maksalaatikon. Koskaan elämäni aikana kukaan ei ole keittänyt hernekeittoa, jota olisi voinut verrata kouluajan keittoon. Ruuat olivat itsetehtyjä, hyviä ja lämpimiä. Muistan senkin, että emme tyttöluokkana arastelleet käydä hakemassa lisää, kun saimme yhden metalliastiallisen syötyä.

Ystäväni, jolla todettiin jo siihen aikaan vilja-allergia, meni joka ruokatunti keittolaan syömään. Näimme hänet ikkunassa lautasensa kanssa ja keskustelemassa keittäjien kanssa. Silloin oli siis kokonainen ”keittiö”, jossa taitavat naiset tekivät ruokaa niille koululaisille, jotka kävivät koulua. Eivät koko kunnan ylläpitämille laitoksille. Kyllä meillä kävi tuuri.

Syksyisin olivat perunannostotalkoot. Ihan aikuisten oikeasti! Liinaharjun alla, nykyisten rivitalojen (sallalaisittain minkkitarhojen) alueella oli kunnan perunapelto, josta nostettiin perunat lapsityövoimalla koulujen ja muiden laitosten tarpeisiin. Muistan hyvän tuoksun ja maun, kun peruna heitettiin nuotioon ja syötiin lämpimänä. Muistaakseni tätä ei tapahtunut kovinkaan monena vuonna enää minun kouluvuosinani, mutta talkoitten historia oli siihen mennessä ollut jo pitkä. Marjanpoimimisloma oli syyskuussa, ja silloin todellakin marjoja poimittiin. Äiti laittoi muoviämpärin keittiön pöydälle ja lapun, jossa luki ”puolukoita”. Nykyisin samaa kutsutaan syyslomaksi. Kaipa joku oikeusviranomainen puuttuisi asiaan, jos nykyisin vaadittaisiin lapsia metsään poimimaan marjoja – vapaapäivänä!

Olen ihmetellyt, miksi kunnat tekivät sen ratkaisun, että lakkauttivat koulujen, vanhainkotien ja päiväkotien omat keittiöt. Henkilökunta ei ihan varmasti tullut kunnan taloudelle kalliiksi. Eivätkä ruokiin käytetyt ainekset, paikallisia jo silloin, kun se ei ollut vielä muotia. 1980-luvun jälkeen kouluruokailusta ei ole kuulunut muita uutisia kuin huonoja. Ruoka on huonoa, kylmää ja outoa, koska sitä ”ulkoilutetaan” niin monessa paikassa, että lopputulos on väkisinkin ”lantrattua” ja kylmää.

Kiitollisuudella me, entiset nuoret, muistelimme Junnon Helgaa ja hänen kollegoitaan. Luin Helga Junnon muisteluista (http://kuolajarvenkyla.nettisivu.org/etusivu/haastattelut-ja-muut-kertomukset/helga-junnon-muistelmia), että hän johti koulun keittiötä vielä vuoteen 1987.

Maija Kääntä
Sallasta Helsinkiin muuttanut kirjoittaja

Mitä vielä voidaan lakkauttaa?

  • 31 lokakuun, 2018
  • By:

Sanomalehti Lapin Kansan Menoinfo-palstalla huomiotani kiinnitti ilmoitus: Törmängin kirjasto on avoinna joka päivä. Törmängin kylä on noin 70 kilometrin päässä Rovaniemeltä, Meltaus – Pello-tien varressa. Lähdin tutustumaan kirjastoon. Maitolaiturille perustettu omatoimikirjasto sijaitsee kylätien risteyksessä. ”Tämä kirjasto on näpäys yhteiskunnallemme, kun kirjastoauto lopetti kulkemisen”, sanoo törmänkiläinen kyläaktivisti. Se on erinomainen esimerkki kylien omaehtoisista luovista ratkaisuista.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän selvityksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta on sitä mieltä, että koko Suomi on pidettävä asuttuna. Mitä sillä tarkoitetaan? Miten lakataan pitämästä asuttuna? Ei ole vaikea arvata, että asutuksen alasajo aloitetaan harvimmin asutuilta seuduilta eli pikkukylistä. Koulut, kaupat, posti, julkinen liikenne ja teiden kunnossapito on jo lakkautettu. Teiden korjaamisen tarve kuitataan varoituskylteillä: routavaurioita, kuoppia, päällystevaurioita – jos tie sattuu olemaan päällystetty. Varoitukset kattavat esimerkiksi Meltosjärvi – Aavasaksa-välisen taipaleen kokonaan.

Kesällä Inarin pohjoisosan asukkaat olivat ilman puhelin- ja nettiyhteyksiä yli kaksi vuorokautta. Ei ollut mahdollista saada yhteyttä edes hätänumeroon. Asian tutkimiseen perustettaneen monihenkinen komitea. Onhan tapahtunut selkeä lakisääteisten peruspalvelujen laiminlyönti.

Monilla Lapin kylillä on nousun, kukoistuksen ja laskun kaari samanlainen kuin Törmängillä. Perustettiin pientiloja raakaan korpeen, kuokittiin käsipelillä pellot, kitkutettiin eteenpäin parin lehmän ja tilapäistöiden avulla. Leivänjatketta sai kalastuksesta, tervanpoltosta, metsästyksestä ja marjastuksesta. Kun valtio tarvitsi käteistä, kaadettiin ikimetsät kylän ympäriltä nurin. Muutama vuosikymmen meni kylässä kovalla tohinalla, kaikille oli työtä, nurkat pullistelivat savottaväkeä. Kylään tuli kauppoja, posti kulki, maan antimille oli ostajia. Mutta kun arvopuu oli korjattu, jäätiin tyhjän päälle. Tarvittiin työtä, edes jonkinlaista elinmahdollisuutta. Ruotsi ja Etelä-Suomi kaipasivat työvoimaa ja kylä jätettiin, kuka karvain mielin ja kaihoten, kuka täynnä intoa tai jopa seikkailunhalua. Pelto pakettiin ja menoksi.

Kun kysyn kylien ikäihmisiltä, missä heidän jälkikasvunsa asuu, niin vastauksiksi tulee usein Suomen kasvukeskuksia tai Etelä-Ruotsi. He ovat kasvattaneet tämän päivän työvoiman niukoissa olosuhteissa, joiden todellisuudesta nykyajan mukavuuksiin tottuneilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä. Olisi oikeus ja kohtuus, että nämä ikääntyneet raatajat saisivat asua kotikylissään hyvin hoidettuina ja nauttien kaikista lakisääteisistä palveluista niin kauan kuin haluavat ja pystyvät.

Mitä vielä voidaan lakkauttaa? Suomen helmasta kumarrellaan Keski-Euroopan metropoleille ja samalla pyllistetään koko maan syrjäseuduille. Pääkaupunkiseudun investoinneille ei ole ylärajaa, mutta muualla asuvien on elettävä sitäkin kitsaammin.

 

Paula Alajärvi

 

 

Serkusten seikkailu Maltion takana

  • 1 toukokuun, 2018
  • By:

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta.

Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä.

Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä pojat Saijalle. Ei niillä ole mitään asiaa Sallaan.” Kuljettaja otti kuitenkin pojat kyytiin, koska he maksoivat matkansa. Sallassa pojat kiertelivät liikkeitä ja etsivät oikeaa pistoolia, mutta naurua he saivat osakseen ja niin oli tyytyminen leikkipistooliin. ”Eiköhän se karhu lähe karkuun, kun sillä uhkailee”, pojat tuumivat ja palasivat Saijalle. He päättivät lähteä seuraavana päivänä ”kohti korpea” ja sopivat, että ”siitä ei hiiskuta kenellekään”.

Tuli aamu ja sää suosi poikia. Serkku tuli meidän kummulle varusteineen. Hänellä oli mukana kirves, evästä ja ”pistooli”. Leo ja nuorempi kuusivuotias veli Olli olivat myös lähdössä. Ollille pantiin reppu selkään ja sinne vähäiset eväät. Leo otti selkäänsä venäläisen puoliautomaattikiväärin, joka oli sodan jälkeen kulkeutunut meille. Serkku vanhimpana johti komppanian matkaan. Ollilla ei ollut kenkiä jalassa, mutta siihen aikaan oli aivan yleistä kulkea kesällä avojaloin. Nykyään ei tietenkään kukaan lähtisi moiselle matkalle ilman kenkiä. Lähtiessä pojat huikkasivat nuoremmalle Irmalle sen verran, että hän tiesi, mihin suuntaan lähtivät.

Pojat marssivat iloisina kohti Maltiojokea ja Hihnamukkaa. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Maasto ei ollut mitenkään helppoa. Puolet matkasta oli pehmeää jänkää, mutta urheasti tämä komppania selvisi siitä kenenkään valittamatta. ”Johan se Maltiojokikin häämötti”, pojat huokasivat, mutta sitten tuli probleema: ”Miten mennään yli joesta?” he kyselivät toisiltaan. Kukaan ei osannut uida. Piti rakentaa lautta, mutta mistä? Pojat katselivat ympärilleen ja huomasivat niittyladon joen törmällä. ”Ei muuta, kun hommiin”, he päättivät. Ensin purettiin ladon katto ja pienimmistä hirsistä rakennettiin lautta. Lautta oli heikkoa tekoa, mutta joen yli päästiin. Pukattiin sitten lautta virran vietäväksi: ”Eihän sillä enää mitään tee! ”Matka jatkui kohti Aukeaselän ja Laukkuvaaran välistä maastoa. Pojat kulkivat vielä tovin, kunnes alkoi tulla nälkä. Eväät syötiin lähes kaikki siltä istumalta. Ollin reppu tyhjeni.

Matkaa jatkettiin eteenpäin ja kohta pojat löysivät suuren läjän sota-aikaista romua, ammuksia ja sen sellaisia. Serkku kolisteli läjässä olevia, ehkä kranaatinheittimen ammuksia kirveellään. Ei tullut mieleen, kuinka liki kuolema liippasi! He eivät osanneet päättää, mitä sotaromulle tehdään. Hetken aprikoituaan, he päättivät panna Ollin reppuun pari ammusta. Joutaisi hänkin kantamaan muutakin kuin tyhjää reppua. Pojat kiertelivät ja tutkivat maastoa. Päivä alkoi kallistumaan mailleen, kun he päättivät lähteä kotiin. Olli alkoi väsyä. Kranaatit painoivat vietävästi ja reppu hankasi selkää, ja jossakin vaiheessa Olli jätti ammukset maahan. Pojat kävelivät kohti Maltiojokea. Nälkäkin kurni suolissa. Olli ei enää jaksanut, vaan kaatui maahan ja nukahti. Isommat pojat katselivat toisiaan ja päättivät, että jääköön nukkumaan. Joki oli onneksi lähellä, mutta taas probleema: millä joesta yli! Sattui silläkin kohdalla olemaan lato. Ei muuta kun taas lautan tekoon! Serkulla oli vielä yksi suuri naula mukana. Siitä tuli osa, jolla lautta koottiin.

Olli nukkui vielä ja isommat pojat arvelivat, että jääköön siihen nukkumaan. Mutta Olli sattui heräämään ja alkoi itkeä. Se oli hänen onnensa, sillä olisikohan hän selvinnyt pitkään yksin Maltiojoen takana? Puoliautomaattikivääri nakattiin myös joen rantaan. Uuno-setä sen myöhemmin löysi ja sen vaiheista ei ole tietoa. Lautta kesti nipin napin joen yli. Leo muistaa, että se oli osittain veden alla ja hajosi, kun pojat pääsivät toiselle rannalle.

Kotona oli alettu kaipaamaan poikia. Isä ja serkun isä päättivät alkaa etsinnät. Isä nappasi hirvikiväärin selkäänsä ja lähti kohti Maltiojokea Irmalta saatujen tietojen mukaan. Hän ei tavoittanut poikia, vaan pojat saapuivat sillä välin kotiin. Irma kertoi isän lähteneen pyssy selässä etsimään heitä. Irma uskoi, että hänellä oli aikomus ampua pojat! Siitä pojat säikähtivät ja miettivät, mitä tehdä. Serkun isä sattui juuri palaamaan etsintäreissultaan ja serkkupoika jäi tietysti kiinni. Selkäsauna siitä tuli ja kova. Serkku huusi ja itki, kun isä antoi keppiä ja kiroili. Leoon ja Olliin hän ei tietenkään koskenut. Pojille tuli pelko takapuoleen, koska pelkäsivät samaa kohtelua. Se hirvitti vielä enemmän, että isä ampuisi heidät!

He lähtivät karkuun ja menivät Tenniöjoen joelle, Lossin rantaan. Siellä oli naapurin Ilmarilla lammaskoppi. ”Sinne vaan lampaiden sekaan piiloon”, he ajattelivat. Ilta alkoi pimetä yöksi ja tuli kova nälkä. Kotiin oli palattava, vaikka rangaistuksen uhalla. Ei auttanut, kuin tulta päin vaan! En tiedä, millainen oli vastaanotto, mutta ei ammuttu. Leo kertoi, että ei tullut edes selkäsaunaa. Taisivat olla vanhemmat huojentuneita, kun pojat pääsivät ehjinä takaisin toivioretkeltään.

Ladon omistajat olivat tietysti korvauksia vailla. Vanhemmat päättivät kuitenkin korjata ladot. He kokosivat veneellä joesta ladon osat ja laittoivat ne takaisin paikoilleen. Mitähän miehet mahtoivat miettiä, kun korjasivat latojen vauriot. Sen voi arvailla. Varmaan tuli muutaman kerran: ”Saatanan pojat, minkä tekivät!” Mutta he olivat kuitenkin huojentuneita, kun pojat selvisivät hengissä seikkailustaan.

 

Ari Paldán, 2015
Kertomus on julkaistu Saijan Sanomissa numero 2.
Saijan kyläyhdistys ry 2015.

5 of 14
123456789