Posts by: admin

Serkusten seikkailu Maltion takana

Vuonna 1954 olin vielä kehdossa, enkä tajunnut tästä maailmasta. Kertomus kuvaa kahden veljeni ja heidän serkkunsa seikkailua korpimetsissä Maltiojoen takana. Tämä ei ole fiktiota, vaan totta.

Vanhempi veli Leo heräsi kauniiseen kesäpäivän aamuun. Oli se päivä, kun oli sovittu serkun kanssa, että lähdetään Sallaan ostamaan pistoolia. Sitä oli ajatus käyttää karhuja vastaan poikien tulevalla toivioretkellä, jota oli suunniteltu pitkään. Serkku oli kahdeksan- ja Leo seitsemänvuotias. Pojat kävelivät jonkin matkaa kohti Sallaa, etteivät serkun vanhemmat huomaisi mitään. Serkku maksoi matkat, koska hänellä oli useasti suurempia seteleitä.

Linja-auto tuli ja pojat nousivat siihen. Isän veli Uuno oli autossa. Hän sanoi kuljettajalle: ”Jätä pojat Saijalle. Ei niillä ole mitään asiaa Sallaan.” Kuljettaja otti kuitenkin pojat kyytiin, koska he maksoivat matkansa. Sallassa pojat kiertelivät liikkeitä ja etsivät oikeaa pistoolia, mutta naurua he saivat osakseen ja niin oli tyytyminen leikkipistooliin. ”Eiköhän se karhu lähe karkuun, kun sillä uhkailee”, pojat tuumivat ja palasivat Saijalle. He päättivät lähteä seuraavana päivänä ”kohti korpea” ja sopivat, että ”siitä ei hiiskuta kenellekään”.

Tuli aamu ja sää suosi poikia. Serkku tuli meidän kummulle varusteineen. Hänellä oli mukana kirves, evästä ja ”pistooli”. Leo ja nuorempi kuusivuotias veli Olli olivat myös lähdössä. Ollille pantiin reppu selkään ja sinne vähäiset eväät. Leo otti selkäänsä venäläisen puoliautomaattikiväärin, joka oli sodan jälkeen kulkeutunut meille. Serkku vanhimpana johti komppanian matkaan. Ollilla ei ollut kenkiä jalassa, mutta siihen aikaan oli aivan yleistä kulkea kesällä avojaloin. Nykyään ei tietenkään kukaan lähtisi moiselle matkalle ilman kenkiä. Lähtiessä pojat huikkasivat nuoremmalle Irmalle sen verran, että hän tiesi, mihin suuntaan lähtivät.

Pojat marssivat iloisina kohti Maltiojokea ja Hihnamukkaa. Matkaa oli noin kolme kilometriä. Maasto ei ollut mitenkään helppoa. Puolet matkasta oli pehmeää jänkää, mutta urheasti tämä komppania selvisi siitä kenenkään valittamatta. ”Johan se Maltiojokikin häämötti”, pojat huokasivat, mutta sitten tuli probleema: ”Miten mennään yli joesta?” he kyselivät toisiltaan. Kukaan ei osannut uida. Piti rakentaa lautta, mutta mistä? Pojat katselivat ympärilleen ja huomasivat niittyladon joen törmällä. ”Ei muuta, kun hommiin”, he päättivät. Ensin purettiin ladon katto ja pienimmistä hirsistä rakennettiin lautta. Lautta oli heikkoa tekoa, mutta joen yli päästiin. Pukattiin sitten lautta virran vietäväksi: ”Eihän sillä enää mitään tee! ”Matka jatkui kohti Aukeaselän ja Laukkuvaaran välistä maastoa. Pojat kulkivat vielä tovin, kunnes alkoi tulla nälkä. Eväät syötiin lähes kaikki siltä istumalta. Ollin reppu tyhjeni.

Matkaa jatkettiin eteenpäin ja kohta pojat löysivät suuren läjän sota-aikaista romua, ammuksia ja sen sellaisia. Serkku kolisteli läjässä olevia, ehkä kranaatinheittimen ammuksia kirveellään. Ei tullut mieleen, kuinka liki kuolema liippasi! He eivät osanneet päättää, mitä sotaromulle tehdään. Hetken aprikoituaan, he päättivät panna Ollin reppuun pari ammusta. Joutaisi hänkin kantamaan muutakin kuin tyhjää reppua. Pojat kiertelivät ja tutkivat maastoa. Päivä alkoi kallistumaan mailleen, kun he päättivät lähteä kotiin. Olli alkoi väsyä. Kranaatit painoivat vietävästi ja reppu hankasi selkää, ja jossakin vaiheessa Olli jätti ammukset maahan. Pojat kävelivät kohti Maltiojokea. Nälkäkin kurni suolissa. Olli ei enää jaksanut, vaan kaatui maahan ja nukahti. Isommat pojat katselivat toisiaan ja päättivät, että jääköön nukkumaan. Joki oli onneksi lähellä, mutta taas probleema: millä joesta yli! Sattui silläkin kohdalla olemaan lato. Ei muuta kun taas lautan tekoon! Serkulla oli vielä yksi suuri naula mukana. Siitä tuli osa, jolla lautta koottiin.

Olli nukkui vielä ja isommat pojat arvelivat, että jääköön siihen nukkumaan. Mutta Olli sattui heräämään ja alkoi itkeä. Se oli hänen onnensa, sillä olisikohan hän selvinnyt pitkään yksin Maltiojoen takana? Puoliautomaattikivääri nakattiin myös joen rantaan. Uuno-setä sen myöhemmin löysi ja sen vaiheista ei ole tietoa. Lautta kesti nipin napin joen yli. Leo muistaa, että se oli osittain veden alla ja hajosi, kun pojat pääsivät toiselle rannalle.

Kotona oli alettu kaipaamaan poikia. Isä ja serkun isä päättivät alkaa etsinnät. Isä nappasi hirvikiväärin selkäänsä ja lähti kohti Maltiojokea Irmalta saatujen tietojen mukaan. Hän ei tavoittanut poikia, vaan pojat saapuivat sillä välin kotiin. Irma kertoi isän lähteneen pyssy selässä etsimään heitä. Irma uskoi, että hänellä oli aikomus ampua pojat! Siitä pojat säikähtivät ja miettivät, mitä tehdä. Serkun isä sattui juuri palaamaan etsintäreissultaan ja serkkupoika jäi tietysti kiinni. Selkäsauna siitä tuli ja kova. Serkku huusi ja itki, kun isä antoi keppiä ja kiroili. Leoon ja Olliin hän ei tietenkään koskenut. Pojille tuli pelko takapuoleen, koska pelkäsivät samaa kohtelua. Se hirvitti vielä enemmän, että isä ampuisi heidät!

He lähtivät karkuun ja menivät Tenniöjoen joelle, Lossin rantaan. Siellä oli naapurin Ilmarilla lammaskoppi. ”Sinne vaan lampaiden sekaan piiloon”, he ajattelivat. Ilta alkoi pimetä yöksi ja tuli kova nälkä. Kotiin oli palattava, vaikka rangaistuksen uhalla. Ei auttanut, kuin tulta päin vaan! En tiedä, millainen oli vastaanotto, mutta ei ammuttu. Leo kertoi, että ei tullut edes selkäsaunaa. Taisivat olla vanhemmat huojentuneita, kun pojat pääsivät ehjinä takaisin toivioretkeltään.

Ladon omistajat olivat tietysti korvauksia vailla. Vanhemmat päättivät kuitenkin korjata ladot. He kokosivat veneellä joesta ladon osat ja laittoivat ne takaisin paikoilleen. Mitähän miehet mahtoivat miettiä, kun korjasivat latojen vauriot. Sen voi arvailla. Varmaan tuli muutaman kerran: ”Saatanan pojat, minkä tekivät!” Mutta he olivat kuitenkin huojentuneita, kun pojat selvisivät hengissä seikkailustaan.

 

Ari Paldán, 2015
Kertomus on julkaistu Saijan Sanomissa numero 2.
Saijan kyläyhdistys ry 2015.

Posti-Pekka

Pekka Meltauksesta tuli 1920-luvulla Sodankylän ensimmäinen postinkantaja, jonka jälkeen hänet tunnettiin Posti-Pekan nimellä. Pekan postireitti kulki kirkonkylältä Meltauksen suunnan järvikylille Uimaniemeen saakka. Pekka kulki maataipaleet jalkapatikassa ja ylitti kolme järveä veneellä. Matkaa kertyi jokaisesta kolmen päivän postireissusta 120 kilometriä. Se tehtiin kahdesti viikossa, pyhäpäivä oli vapaa. Talvella hän liikkui suksilla. Suonreunan polku oli Pekan kuntorata ja metrinen hanki hänen kuntosalinsa. Postimies kantoi repussaan postilähetysten lisäksi lääkkeitä ja kauppatavaroita. Repun paino saattoi olla jopa 40 kiloa.

Vintin tai aitan kätköistä löytynyt kirjenippu on aarre, joka tuo menneiden aikojen ihmisten elämän ja tunnon käsin kosketeltavaksi. Miten käy tulevaisuudessa, ovatko vastaiset sukupolvet tällaisia löytöjä köyhempiä? Postitetaanko enää paperikirjeitä vai haihtuuko ihmisten välinen viestintä taivaan avaruuteen?

Postilla on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, satojen vuosien traditio ja kansan kunnioitus – tai ainakin oli. Ne ovat etuja, joita ei monella yrityksellä ole. Asenne asiakkaiden suuntaan on kuitenkin jäänyt etäiseksi, byrokraattiseksi ja ylimieliseksi. Omat virheet pyritään selittämään asiakkaiden syyksi.

Mikä liikeyritys pysyy pystyssä toiminnalla, jossa hinnat nousevat ja palvelut heikkenevät? Postin hinnat nousevat sellaista vauhtia, että joskus miettii, tuleeko halvemmaksi toimittaa tavara omalla autolla kuin vaivata postia. Keltaiset lähtevän postin laatikot on suljettu mustalla teipillä, vaikka ne ovat aivan saapuvan postin vieressä. Se vaikuttaa vihjeeltä: älä lähetä postia. Voisi kuvitella, että postinkuljettaja ottaa lähtevän postin mukaansa samalla, kun tuo postin.

Postin asiakkaista on tullut postin juoksupoikia. Postilähetyksen lähettäjä ja vastaanottaja tekevät yhä enemmän perinteisestä postin työstä, sama koskee tosin muitakin yrityksiä. Posti jakaa määräyksiä, miten on toimittava. Lähetys on haettava seitsemän päivän kuluessa, muutoin se lähtee takaisin lähettäjälle. Se on tiukka vaatimus, jos postitoimipaikkaan on yli sata kilometriä, kuten Lapissa tilanne paikoin on. Perustelua on kahdenlaista: suurin osa lähetyksistä haetaan joka tapauksessa viikon sisällä, toisaalta säilytystilat käyvät ahtaiksi. Myös postilähetysten katoamisista kuulee turhan usein. Jokohan siitä on tutkimus, kuinka monta prosenttia postilähetyksistä saapuu vastaanottajalle? Kyllä periaate pitää olla se, että kaikki lähetykset tulevat perille.

***

Arvoisa Jänkä-lehden lukija! Jos olet tilannut Jängän, mutta sitä ei kuulu, lehteä kannattaa tiedustella toimituksesta. Kevättalven Jänkä pitäisi olla tilaajilla viimeistään huhtikuun loppuun mennessä ja syystalven lehti joulukuuhun mennessä. On tullut ilmoituksia, että tilaaja ei ole saanut lehteä, vaikka nimi ja osoite ovat lehtipainoon lähetetyssä listassa. Lasku lähetetään sähköpostilla, jos sellainen on tiedossamme. Asioita sujuvoittaa, jos muistat osoitteen vaihtuessa ilmoittaa siitä meille.

 

Paula Alajärvi

Kirjailija Kerttu Vuolab tuntee Valon ja Varjon haltian

Saamelaisen mytologian, kertomusperinteen ja muinaisuskon mukaan elämää säätelee kaksi haltiaa. Naavisemo on Valon haltia, jonka valta-aikaa on vuoden valoisa puoli. Saameksi häntä kutsutaan Njávešeaniksi. Näemme hänet auringon valossa ja tunnemme hänet lämpönä. Háhtešeani on Varjon haltia eli Syöjätär, joka hallitsee pimeyttä, yötä, lepoa, varjoa, talvea ja kylmyyttä. Molemmat haltiat ovat tarpeen, jotta maailma olisi täydellinen. Nämä haltiat ovat luoneet meidät ja siksi meissä asuvat valo ja varjo.

Koti Tarinoiden laaksossa

Kirjailija Kerttu Vuolab kuvaa omaa kirjailijanuraansa Valon ja Varjon haltioiden tai suojelijoiden kautta. Kerttu syntyi kevään lapsena toukokuussa 1951 ja lapsuus Utsjoen Outakoskella oli Naavisemon valtakautta. Tenonlaakso maisemineen ja oman perheen rakkaus ja lämpö loivat vankan pohjan elämälle. Isovanhempien talossa asui iso perhe, parhaimmillaan neljätoista ihmistä yhtä aikaa. Luontaiselinkeinot karjanhoito, marjastus, kalastus ja poronhoito toivat elannon perheelle. Isä oli sodassa saanut keuhkovamman ja sairasti eikä voinut osallistua elannon hankkimiseen. Päivittäinen työ vei äidin ajan ja huomion ja siitä kasvoi Kertulle iso äidin ikävä.

Koti ja koko laakso oli täynnä tarinoita, niitä kerrottiin ja luettiin. Kotona oli kirjoja ja sinne tuli sanomalehtiä. Tarinankerronta ja lukeminen kulkivat käsi kädessä. Kieli oli tärkeä, oma äidinkieli, pohjoissaame, joka eli rikkaana ja monimuotoisena tarinoissa. Saamelaisessa muinaisuskossa elämästä ja maailmankaikkeudesta vallitsi kokonaiskäsitys ja tästä juontuivat moninaiset tarinat. Isoäiti oli tarkka saamen kielen ilmaisuista ja opetti tyttärentytärtään. Kerttu oli tiedonhaluinen lapsi eikä jättänyt vanhempiaan ja isovanhempiaan rauhaan ennen kuin sai vastauksen kysymyksiinsä. ”Taisin olla aika rasittava”, Kerttu toteaa pieni hymy äänessään.

Lasten aika kului ulkosalla leikeissä ja apuna arkisissa töissä. Kertulla oli jo lapsena piilopaikka, jossa hän sai olla itsekseen ja keskittyä lukemiseen. Suuren kiviröykkiön alla oli luola, johon valo siivilöityi niin, että siellä näki hyvin. Pieni Kerttu vetäytyi luolaan lukemaan. Outakosken koulussa Hans Aslak Guttorm opetti oppilaansa lukemaan ja kirjoittamaan saamea, suomen opiskelu alkoi ensimmäisellä luokalla. Siellä olivat oppinsa saaneet jo Kertun isovanhemmat.

Varjon haltia ottaa vallan

Ikkuna on irrotettu paikoiltaan ja viety pois, asuntolahuoneeseen vyöryy pakkanen ja viima. Sängystä on viety kaikki peitteet ja vuodevaatteet, kaapista vaatteet. Ovi on lukittu. Pienellä koulutytöllä ei ole ketään, ei mitään minkä puoleen kääntyä.

Takapuoleen on tungettu kuusen- ja männynhavuja koulun pihalla. Ne pistelevät ja iho verestää. Pieni koulutyttö suuntaa kohti vessaa, jossa yrittää selvitä taas yhdestä uudesta nöyryytyksestä.
Kerttu Vuolab siirtyi käymään keskikoulua Ivaloon ainoana entisistä luokkatovereistaan. Se tiesi asuntolaelämää ja koti-ikävää. Oli mukava oppia uutta, mutta väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, vei voimia. Lisäksi läheisen pikkusisaren kuolema toi elämään suuren surun ja kaipauksen.
Kerttu löysi koulussa oman luolansa, johon hän pakeni kiusaajia. Vessan lukitun oven takana hän sai lukea ja kirjoittaa rauhassa ja usein hän myös nukkui siellä. Toinen turvapaikka oli kirjasto, josta hän lainasi luettavaa ja jossa kukaan ei käynyt kimppuun.

Kun suomen kielellä kirjoitetut päiväkirjat vietiin ja luettiin ääneen muille oppilaille, Kerttu jatkoi kirjoittamista saameksi, mutta poltti aina kaiken, jotta kirjoitukset eivät joutuisi vääriin käsiin. Yksi lohduttava kirja noina aikoina oli Pikku prinssi, jonka Kerttu Vuolab on myöhemmin kääntänyt saamen kielelle. Kerttu kutsuu kirjoittamista ”sielun ulospääsytieksi”. Kirjoittaminen helpotti ahdistunutta oloa ja kirjat olivat ainoita ystäviä.

Koulussa ei saanut puhua omaa äidinkieltä, saamea. Se oli kiellettyä, koska oli epäkohteliasta puhua kieltä, jota muut eivät ymmärtäneet. Kertulle kasvoi vahva vakaumus äidinkielen merkityksestä: ”Äidinkieli on osa ihmisyyttä ja meillä kaikilla on oikeus omaan äidinkieleemme.”

 

Kielen ja kulttuurin monityöläinen

Kerttu Vuolabista kasvoi äidinkielensä voimakas puolustaja. Njávešeani ja Háhtešeani olivat antaneet Kertulle omat lahjansa, jotka hän hyödynsi työssään kielen ja kulttuurin hyväksi. Kirjailijan työ ei tuonut elantoa, vaan sen lisäksi piti tehdä monia muita asioita esimerkiksi kääntää kirjoja saameksi, opettaa kirjoittamista, huoltaa kieltä ja tulkata. Hän on myös toiminut Lapissa läänintaiteilijana vuosina 1994 – 1998. Lisäksi Kerttu on luennoinut ympäri maailmaa kieliasioista ja ihmisoikeuksista. Aviomies onkin todennut, että heillä hän hoitaa pienet asiat kuten lainan lyhennykset, sähkölaskut ja ruokaostokset ja vaimon harteilla lepäävät suuret asiat kuten ihmisoikeudet, luonnonsuojelu ja maailman rauha!

Kielellisen ilmaisun ohella Kerttu on myös taiteilija, joka on kuvittanut omia teoksiaan ja pitänyt taidenäyttelyitä. Innostus taiteisiin sai sytykkeen lapsuudenkodista, jossa Kerttu oppi käyttämään saksia taitavasti, kun lapset saivat itse leikata nutukkaisiin sahalaitaiset koristeet kankaasta. Kerttu kehitti tältä pohjalta myöhemmin oman kuvitustyylin.

Naavisemon lahja

Tarinoiden Teno kutsui kirjailijan takaisin kotiin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tärkeimmäksi tehtäväksi muotoutui oman äidin hoitaminen. Omaishoitajuus on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta ja äiti on nyt 93-vuotias. Kerttu kokee yhteisen ajan äidin kanssa Naavisemon suureksi lahjaksi. Yhdessäolo, keskustelut ja tarinointi ovat elvyttäneet hänen tarinavarastoaan ja kielitaitoaan ja hoitaneet äidin ikävää, joka jo lapsena asettui häneen. Kerttu Vuolab perää valtiolta omaishoitajien parempaa kohtelua. Työ on sitovaa ja monesti hyvin kuluttavaa ja rankkaa. Valtion varoja omaishoitajat kuitenkin säästävät pitkän pennin.

Unelma

Nuoren polven aktiivinen ote omaan kieleen ja kulttuuriin ja niiden aseman kehittämiseen on Kerttu Vuolabille suuri ilon lähde. Siinä toteutuu hänen nuoruutensa unelma. Kerttu taisteli oikeudesta omaan äidinkieleen, kirjoitti ja käänsi, puhui ja vaati. Nyt soihdunkantajia on paljon ja paljon on saavutettu vaikeuksista huolimatta. Viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat elvyttäneet oman kielensä, vaikka monta sukupolvea 50-luvulta 70-luvulle jäi ilman oman kielen oikeutta ja opetusta. Kerttu Vuolab unelmoi kuitenkin edelleen: ”Toivon, että kaikilla maailman vähemmistöillä toteutuu oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin ja että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti.”

 

Tiina Heinänen
Kirjastonjohtaja
Sompion kirjasto

Lapin vaeltajan rakkauet

Vaeltajan Lappi, Kapustarinnan kutsu 2.painos.
Osmo Oikari. Gresiona 2017.

”Pemmikaania taskuun ja huippua kohti”, kuulostaa olevan Oikarille mieluisa retkipäivän suunnitelma. Tunturin huipulle, koska ” vain tunturin huipulla sielu on vapaa, aistit avautuvat, mieli leijuu, ottaa siivet alleen, lennän”, kuvailee Oikari. Pemmikaani puolestaan on retkeilijän herkkupussi. Kullakin on oma mieluinen reseptinsä: se voi koostua esimerkiksi suklaasta, siemenistä ja kuivatuista hedelmistä ja muusta energiapitoisesta. Helppo sujauttaa anorakin taskuun.

Oikarin kirja saattaa olla lukijalle pemmikaania kansien välissä. Pakkaspäivän iltana on mukava lähteä reissuun, kun oma opas vie lukijan muun muassa UKK-puiston Muorravaarakkaan, Hammastunturiin ja Tenolle. Kirja näyttää itse piirretyt karttansa ja pitää huolen eväistä. Lukija saa kuunnella Oikarin nostalgista kerrontaa ja mietiskelyä nuotiotulilla ja poluilla. Kartat ja valokuvat retkiltä syventävät kokemusta ja tuovat mieleen omiakin reissuja kyseisillä alueilla.

”Mikään ei vastusta”, on Oikarin miete hetkestä, jolloin kaikki on kohillaan: saa olla metsän suojassa, joen varrella tai tunturin kupeella luonnossa. Silloin retkipäivä on onnistunut ja niitä päiviä on sattunut Oikarille monia, vaikka saa huonosti nukuttuja tupaöitä ja myrskykokemuksiakin tuta se, joka luonnon uumeniin haluaa ja saa vaeltaa. Vettä niskaan ja kolotusta siellä sun täällä kokee kokenut kulkija, mutta ei jää niitä murehtimaan. Hän pakkaa reppunsa ja jatkaa matkaa.

”Huonot kokemukset muuttuvat ajan myötä elämyksiksi”, sanoo Oikari. Niinhän se on, niistä riittää tarinoita. Oikarin päiväkirjamerkinnät ovat tarkkoja havaintoja luonnon monimuotoisuudesta, suoraa kerrontaa retkien vaiheista ja sisältävät myös luonnonsuojelullista ihmettelyä esimerkiksi asentopaikkojen laatimisesta. Haluaako jokainen metsänkävijä tehdä oman asentopaikkansa vai kelpaako löydetty sammalsopukka? ”Miten luonto kestää useita kulkijoita ja säilyykö luonnon rauha”, miettii Oikari ja tekee itse nuotionsa jo valmiille paikalle, asentonsa polulle ja pohtii menneitä savotta-ukkoja ja poromiehiä, sitä miten he elonsa ovat luonnossa viettäneet. Miten retkeilijän varusteet ovat muuttuneet? Esimerkiksi nykyään repussa voi kantaa kevyttä ja hyvin säilyvää evästä.

Puhutaan Lapin hulluudesta, mutta mitä on se Lapin rakkaus – rakkaus Lapin maisemiin, siitä kertoo Osmo Oikari. Hän on kulkenut näitä outamaita ja auvikoita jo noin 60 vuoden ajan hiihdellen, meloen ja patikoiden. Hän kertoo tehneensä puolet elämänurastaan Lapissa ”matkailun ohjelma- ja yrittäjäkoulutuksen palveluntuottajana” ja muun muassa Tunturikeskus Kiilopään johtajana.
Oikarin eräkirjaan mahtuu elämyksiä kaikille aisteille, unelmien tuntureita sekä ainakin yksi kummitustarina.

Johanna Suopanki

Tarinoita vuosien varrelta

Yön tummaa taivasta vasten minä kurkiauran näin,
yön tummaa taivasta vasten sen lentävän etelään päin.
Minä tunsin kaipaavani lailla lintujen,
minä tunsin kaipaavani pois kauas jonnekin.
– Rauni Pulska 1991

Se alkoi Rösölänperän Ruppanoissa vuonna 1984. Silloin sain kokea todellisen pistoksen teatterista. Yli kolmekymmentä vuotta sitä on kestänyt. Monet tuulet ja tuiskut, ilot ja surut. Kuinka monet kerrat lähdinkään harkoista itkien kotiin ja ajattelin, että tämänhän pitäisi olla hauskaa, mutta ei. Silloin päätin, etten palaa sinne enää, lopetan, mutta aina vain lähdin harkkoihin. Harjoittelupaikat olivat minkä missäkin, kunnantoimiston valtuustosalista jos jonkinlaisiin paikkoihin. Joskus tuntui, että meitä ei oikein hyväksytty mihinkään. Lopulta saatiin vanha kunnantoimisto harjoittelupaikaksi ja siellä oli myös tilat puvuille ja lavasteille.
Poronmakkarakeitto, Lumikki ja seitsemän kääpiötä harjoiteltiin ja esitettiin Kisakartanossa, se oli seurain tanssitalo. Lumikissa oli mukana myös minun omia lapsia ja tyttären tyttö. Matkan varrelle mahtuu monenlaista näytelmää. 90-luvulla alkoi televisiossa Kauniit ja rohkeat. Ruppanat oli tietysti ajan hermolla. Kovaa huutoa oli Poropalkisen kaunhit ja rohkiat. Minun rooli oli Lotjan Raili (Brooke), olin ainoa ”valakko”. Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin kyllä ohjaajalla pitää olla silmää, että hän näkee, kuka sopii mihinkin rooliin. Nuorempana minun roolit oli aina vähän ”vampahtavia” tai iloluontoisia, mutta ei se haitannut, ajattelin että tämä on näytelmää.

Unohtumaton vierailu Floridaan

Vuonna 1997 oltiin Suomi-Seuran vieraina Lake Worthissa Floridassa kaksi viikkoa. Siellä esitettiin kahta näytelmää Varsitien varrelta ja Kaunhit ja rohkiat. Kyllä täytyy sanoa, että ei koskaan tule sellaista aikaa, kun se oli silloin. Aamu alkoi haitarimusiikilla uima-altaalla. Mukana oli kaksi tai kolme haitaristia ja aina soi. Päivällä uitiin meressä ja illalla altaassa. Se oli jotain ihmeellistä, taivas tähtiä täynnä, ilma ja vesi lämmin, me maattiin altaassa keskellä yötä.
”Aika entinen ei koskaan enää palaa…” Onhan se kyllä niinkin, että aika kultaa muistot. Nyt kun ikää on tullut lisää (vanha en ole) niin roolitkin ovat muuttuneet. Mielellään näyttelee oman ikäistä – tai ei tarvi näytellä – on vain oma itsensä. Niin sanoi Taivaantulien ohjaajakin: Älkää näytelkö.

Rooleja Ruppanoitten näytelmissä

Ruppanoitten Emo-näytelmässä esitin sokeaa äitiä, joka istui pyörätuolissa näyttämöllä melkein koko ajan. Äiti yritti saada aikamiespojan elämään omillaan. Hän tekeytyi sokeaksi, kun loukkasi jalkansa ja joutui pyörätuoliin. Kaikki vanhainkodissa uskoivat hänen sokeuteensa, paitsi armeija-aikana seonnut Höpsy-Lasse. Monien kommelluksien jälkeen salaisuus tuli ilmi. Niinhän se on tässä elämässäkin, mitäpä sitä ei tekisi lastensa hyväksi.
Näytelmässä Unikuvia näyttelin talon vanhaa emäntää Katria. Tämä näytelmä sijoittuu vuosille 1968 – 69, silloin Lapissa oli kato. Ehkä osaksi se oli syy, miksi niin monet lähtivät Ruotsiin töitä hakemaan. Myös näytelmän Juho muutti Ruotsiin, mutta hän ei koskaan sopeutunut Ruotsin malliin. Hän sortui viinaan, se oli lopullinen tuho, ja siinä samalla meni kotitilakin kurkusta alas. Isä sairastui ja kuoli. Katri joutui lähtemään vaivaistaloon. Ella, Juhon tytär, jäi mummon avuksi. Olihan heillä kyllä naapurin Kalevi perään katsojana ja auttajana. Kalevi oli todellisuudessa Ellan isä. Vanhaemäntä Katri sen vain tiesi, mutta hän ei ollut kertonut kellekään. Kun Kalevi yllättäen kuoli, kaikki salaisuudet paljastuivat.

Bermudan kolmio

Vuonna 2004 Sodankylän Sottu-teatteri etsi henkilöitä Siunattuun hulluuteen. Hetihän se alkoi kiinnostaa ja lähdin tietysti mukaan. Siunatussa hulluudessa olin mukana useammassa pienessä roolissa. Oli Ilmasta rahaa, Kadonnut laulu, Gufittaren valtakunta ja monta muuta. Auringon syntymäpäivissä olin itse Äiti aurinko. Kyllä sen on täytynyt olla hauskaa, kun jaksoi ajaa 200 kilometriä mukin ja tehtiin vielä lavasteita kotona ja Sodankylän paloasemalla.
Sitten matka jatkui Kemijärvelle. Luin Vipusesta, että Kemijärvellä alkaa kansalaisopiston näytelmäpiiri. Missäpä paska muualla kuin rattaassa! Taisin minä sanoakin, että tämä on niin kuin Bermudan kolmio. Kemppateatterissa aloitettiin Viisaalla neitsyellä. Siellä on ollut jos jonkinlaista, on keitetty myrkkyjä, kaislikossa on suhissut ja monta muuta. Ohjaajia on ollut monenlaisia, on ollut oikein mielenkiitoista työskennellä heidän kanssaan. Kaikilla on ollut erilainen tapa ohjata, ja monesti siitä näyttelijäkin saa uutta oppia. Kokemattomat ja nuoret ohjaajat eivät osaa ajatella, että me ollaan jo iäkkäitä, eivätkä repliikit tartu niin helposti kuin nuorilla. Antakaa meidänkin vielä yrittää, jos on haluja.
Vuosina 2016 – 2017 tehtiin Lyyli. Kirjan kirjoittaja totesi heti kätellessämme, että sinä olet Lyyli, olet Lyylin näköinenkin. Kauhistuin ensin, mutta päätin tehdä parhaani. Lyylin rooli on ollut haastavin, siinä tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, koko ajan piti olla ”hereillä”. Näytelmässä oli jotakin omaa ja tuttua, aivan kuin se olisi minusta kirjoitettu. Lyyli oli suorasanainen: jos hän ei pitänyt jostakin asiakkaasta, hän ei myynyt mitään, vaan käski ulos liikkeestä. Vastoinkäymisiä Lyylillä oli, mutta niistä hän selvisi ronskilla huumorilla.
Niinhän se on tässä elämässäkin, vaikeudet on tehty sitä varten, että ne pitää voittaa. Jos sinä kaadut, eihän siihen ole muuta konstia kuin nousta ylös ja jatkaa eteenpäin.

Lavasteita ja laulukilpailuja

1990-luvun lopulla kävin puuartesaanikurssin. Se on lisännyt kiinnostusta lavasteitten tekoon. Lyyli-näytelmäänkin tehtiin kaikki lavasteet kotona. Navetasta olen kunnostanut verstaan. Ei se lämmin ole, mutta kyllä tarkenee tehdä töitä. Onneksi oli kesä. Navettakamarissa on lämmitys, jos tarvii maalata. Kylläpä sen useasti kuulikin: Rauni sinä teet sitten lavasteet. Oli se niin outoa – muutaman kerran, kun luettiin tekstit, heti alkoi nousta kuva lavasteista. Lopullisesti ne sitten tehtiin ohjaajan kanssa.
Laulamisesta olen aina pitänyt. Sekakuorossa olen ollut ainakin kolmekymmentä vuotta. Näytelmien rooleissakin on aina ollut laulua. Olen osallistunut jos jonkinlaisiin laulukilpailuihin, lavatähti, tähtiartisti ja karaoke.
Vuonna 2013 osallistuin valtakunnalliseen Tähtiartisti-kisaan. Tuliaisina oli toinen sija Kreivitär-sarjassa. Kyllähän se niin on, että niin kauan, kun jalat kantaa ja pää pelaa, en minä näitä hommia lopeta. Lyylikin sanoi: Sitte kun sen aika tulee, niin heittäkää tämä raato johonkin monttuun. Juhlitaan nyt, kun minä vielä elän.

Rauni Pulska
Harrastajanäyttelijä
Raunin seuraava rooli on Rösölänperän Ruppanoiden Inttimuisto-näytelmässä, jonka ensi-ilta on lankalauantaina 30.3.2018 klo 19 Savukosken koulukeskuksessa.

Kaaoksesta kaamokseen

Meidät junantuomat jaetaan Lapissa karkeasti kahteen kategoriaan: Niihin, jotka tulevat tänne takki auki, mutta pelästyvät ensimmäistä kaamosta ja säikähtävät paukkupakkasia niin, että karkaavat häntä koipien välissä kotiin. Ja niihin, jotka olosuhteista huolimatta tai jopa niiden vuoksi jäävät.

Itse uskallan nyt, ensimmäisen Lapissa asutun vuoden jälkeen, kehaista kuuluvani jälkimmäisiin. Useimmiten jopa jälkimmäisten jälkimmäisiin: niihin, jotka jäävät olosuhteisiin koukkuun kuin mitkäkin masokistihauet.

Vuoden aikana olen jutellut sekä muiden junantuomien että alkuperäisrovaniemeläisten kanssa kaamoksen kauheudesta ja kauneudesta. Muutama ystäväni kieltäytyi lähtemästä kahville sydäntalven aikaan, koska omien sanojensa mukaan he eivät ainakaan pariin kuukauteen kykenisi liikauttamaan eväänsä, koska kaamos, koska masennus. Ensin luulin sitä vitsiksi, kunnes tajusin todeksi. Polaariyö on todellakin allergisia reaktioita, aivojumitusta, fobiaa ja apatiaa aiheuttava luonnonilmiö, jota on syytä tarkastella tarkemmin.

Valitettavasti oma tarkastelunäkökulmani on ehkä hieman poikkeava ja jopa puolueellinen. Itsehän koin kaamoksen pelkästään huumaavana ja hurmaavana. Hekumoin ja hehkutin pimeää kautta kaikille, jotka vain hehkussani tavoitin. Kaamos rauhoitti kaaokseni. Se antoi luvan hiljentymiseen, pysähtymiseen, nyhjöttämiseen ja kyhjöttämiseen, kynttilöiden vimmaiseen sytyttelyyn, rapinapeittoon kääriytymiseen, teen liialliseen lipitykseen ja runojen sarjatuotantomaiseen rustailuun. Olkoonkin kieroutunutta, mutta minua pimeys ja pakkanen ovat omiaan inspiroimaan ja antamaan lisävirtaa arkeen.

Ymmärrän myös masennusnäkökulman. Omalle mielenterveydelleni toukokuu on kuitenkin kuukausista julmin. Kalsea kevätaurinko työntää lonkerosormensa läpi säleiden, penetroi pimennysverhot ja pakottaa heräämään ennen kukonlaulun aikaa. Tuokiokuva toukokuisesta torstaista: Nousen keittämään kahvia kello neljä. Valvon väkisin ja yritän kirjoittaa, koska uni ei valon takia tule. Rättiväsymys yllättää puolen päivän aikaan. Otan torkut. Jatkan töitä. Seuraava uniaalto iskee minut kanveesiin iltapäivällä. Silloin ei enää – eikä vielä – voi nukkua. Niinpä kittaan kahvia, käyn lenkillä silmät ristissä ja nieleskelen väsymyksen kurkunpäähän nostattamia kiukunpuuskia henkitorveen. Se on väärä kurkku. Liika kirkkaus menee minulla juuri sinne.

Sisällä oleminen ei tunnu kesällä oikeutetulta ollenkaan. Hurmaavuudestaan huolimatta yöttömät yöt aiheuttavat minussa levottomuutta, aikaansaamattomuutta ja ulkonaolemispakkoa. Valoisina kesäpäivinä minua riepoo ristiriita: yhtäältä halu paneutua sisätiloissa suoritettaviin askareisiin ja projekteihin ja toisaalta pakottava tunne siitä, että parasta olisi luikkia ulos kesämekossa avojaloin piknik-kori olalla heiluen. Älkää siis käsittäkö väärin: rakastan Lapin kesää. Säikähdin vain vähän sen armotonta, kaiken paljastavaa kirkkautta. Kaamosaikaan olen elementissäni. Tästä ristiriidasta huolimatta – tai sen vuoksi – jään.

Maria Paldanius

Lumi on ukkoainesta

”Minä piirrän miehen. Ensin pään. Miehellä on hattu päässä.
Hiuksia en näe. Korvia en myöskään näe. Selkää en myöskään näe.
Minä piirrän silmät ja suun. Mies tanssii ja nauraa. Miehellä on pitkä nenä.
Hänellä on keppi kädessään. Hänellä on myös kaulahuivi kaulan ympäri. On talvi ja on kylmä.
Kädet ovat voimakkaat. Jalat ovat myös voimakkaat. Mies on lumesta.
Hänellä ei ole päällään housuja eikä takkia. Mutta hänellä ei ole kylmä. Hän on lumiukko.”
(Johannes Schumann, Book 2 suomi-arabia aloittelijoille. 2011)

Lumi on lasten talvileikkien ikivanha materiaali, joka tuottaa iloa sukupolvesta toiseen. 80-luvun alkupuolella Hannu Similän karhut ja liukumäet olivat lasten ilona Hetassa Enontekiön kunnan rivitaloilla. Tällä vuosituhannella puolestaan Tapio Huttunen on vuosittain hartiavoimin rakentanut lumilinnan,Tapsan Talvipalatsin, kotipihalleen Leppäjärvelle. Vuontisjärven kylälle on tehty talkoillen jäälyhtyvalaistus vuoden pimeimpään aikaan, vain muutaman esimerkin Enontekiön eri kylissä toteutetusta yksityisestä lumirakentamisesta mainitakseni.
Katariina Angeria kiersi kirjastoauton mukana eri kylissä joulukuussa 2014 lumiukoksi pukeutuneena tanssi- ja runoteoksellaan ”VALOna Pohjoiskalotilla”, mistä tarkemmin Jänkä-lehdessä 1/2015.

Aikuiset ovat myös hyötykäyttäneet lunta ja jäätä. Perinteisesti lumi ja jää ovat auttaneet lämpöeristyksessä ja kulkemisessa. Syystalvella lunta odotellaan ja kasataan asuintalon kivijalan viereen ja keväällä sitä lapioidaan pois, ettei sulamisvesi mene talon rakenteisiin. Lumikiepit ovat toimineet tilapäisinä majapaikkoina ja suojina huonon kelin sattuessa. Kesällä kalat ja marjat ovat säilyneet hyvin palsaan kaivetussa ”pakastimessa”.
Kotitarvepuun ja heinän tai kortteen kuljetukset on tehty talvikelillä. Markkinat järjestettiin talviaikaan, nisujauhot kulkivat keveästi hankea pitkin.

Enontekiöllä on järjestetty ainakin 30 vuoden ajan lumenveistokilpailuja ja -kursseja. Yksittäisiä teoksia on tehty eri juhlatilaisuuksiin, mm. Hetan Musiikkipäivien tunnus kirkonmäelle, Lillehammerin olympiarenkaat Skibotniin ja presidentti Martti Ahtisaaren pää Hetan koulukeskuksen pihalle. Tehtiinpä virastotalon pihalle myös hyvin ilmastoitu tupakkahuone. Näiden lisäksi on ollut kolme merkittävää lumirakentamishanketta: Arktinen Jäädraama vuosina 1990 – 1991, Hetan lumilinna vuodesta 1996 alkaen ja jääkirkot vuonna 2001.
Enontekiöläinen lumen- ja jäänveistomestari Jaakko Paajanen on kouluttanut uusia ammattilaisia eri puolilla Lappia. ”Sarvijaakko” kertoo jäänveistosta vaihe vaiheelta kirjassa Arctic à la carte, jonka on toimittanut Manne Stenros vuonna 2008: ”Jää on parhaimmillaan läpinäkyvää ja kirkasta. Jokainen jääpala on kuitenkin erilainen ja ilmakuplien kuvioima. Valaiseminen antaa jäälle uusia ja ennalta arvaamattomia muotoja.” Jäähirsitekniikkaa puolestaan kehiteltiin jääkirkkohankkeen puitteissa.
Revontuli-Opiston kautta olemme innostuneet lumivärjäyksestä: kankaat alle, lunta päälle ja siihen väriä. Jee!

Arktinen Jäädraama

Lapin lääninhallituksen hankerahoituksen turvin talviteatteri-idean äiti Lilja Kinnunen-Riipinen käsikirjoitti ja ohjasi enontekiöläisen ja lappilaisen yhteistyön voimannäytteen, Arktisen Jäädraaman, jonka ensi-ilta oli joulukuussa 1990. Musiikin sävelsi ja soitti kanttori Risto Vähäsarja. Jäärakenteet tekivät Hannu Similä ja Jaakko Paajanen yhdessä Enontekiön VPK:n kanssa. Valaistuksesta huolehti Lapin Alueteatteri ja äänentoistosta Lapin Radio. Hyvin keskeisessä roolissa olivat eri kylien koululaiset, opettajat ja oppilaitten vanhemmat, jotka valmistivat mm. rooliasut. Projektisihteerinä toimi Tiina Viik. Esitykset toteutettiin Hetassa pimeässä, talvisessa metsässä.
”Arktinen Jäädraama kuvaa ihmisen ja luonnon uutta kohtaamista, jossa arktinen tumma sini saa koskettaa kiireisesti eteenpäin kulkevaa ihmistä. Jäädraaman elementit ovat valo ja pimeys, maa ja taivas, tähdet ja revontulet, lumi ja jää sekä jäisessä luonnon katedraalissa soivat urut.”
Vuonna 1991 esityksiä oli hiihtolomaviikolla ja vielä pääsiäisen aikaan.
Hankkeen päättyessä oli suuria suunnitelmia: seuraavaksi laserit tunturin huipulle! Vaan nyt on kulunut neljännesvuosisata: joulukuun alussa 2017 Saana valaistaan.

Hetan lumilinna

Kun Hetan joulucharterlennot olivat alkamassa, Risto Anunti kävi tutustumassa Jukkasjärven lumilinnaan ja aloitti toimintansa linnanherrana aluksi Lavaste- ja ohjelmapalveluyrityksen ja myöhemmin Hetan Lumilinnan Elämysreissut Oy:n puitteissa.
Ensimmäiset viisi linnaansa Risto teki luonnonlumesta vanerista taivutettujen muottien päälle ja sen jälkeen lumettamalla, suuria ilmapalloja muistuttavien kupolimuottien päälle. Ensimmäisissä lumilinnoissa oli somisteena täytettyjä eläimiä, jotka pian vaihtuivat Jaakko Paajaselta tilattuihin upeisiin jääveistoksiin. Ensimmäiset lumilinnat sijaitsivat kala- eli lentosatamassa, sitten Hotelli Hetan läheisyydessä ja viime vuosina Vuollikassa lähempänä lentokenttää.
Stenroosin kirjassa kuvataan: ”Lumen kuljettamisen sijasta lumirakentaminen tapahtuu pääosin keinolunta valmistamalla. Lumitykkien avulla valmistettava keinolumi muistuttaa lähinnä vuoristolunta, jossa sumupisarat tiivistyvät ja kiinnittyvät rakenteisiin ja puihin. Keväällä tekolumikin palaa vetenä luonnon kiertokulkuun, sillä siihen ei lisätä mitään kemikaaleja.”
Hetan lumilinnat ovat olleet toiminnassa vuosittain joulukuun alusta huhtikuun loppuun. Linnanherrana toimimista Risto on kommentoinut, että se on enemmän jään kuin kullan vuolemista.
Aikuisten lumirakentamisessa on ja pitää olla paljon huumoria mukana. Lumilinnan jäävessassa on kyltti: Ei käytössä, putket jäässä!
Linnanherra Risto Anunti on tarjonnut tuhansille matkailijoille ikimuistoisia elämyksiä, vaikka lumirakentamiseen pitkään suhtauduttiinkin hyvin epäilevästi. Ihan ”hullun hommana” pidettiin. Hetan lumilinna on toiminut lukuisien parien hääkirkkona.

Jääkirkot

Suur-Enontekiön kirkkorakennusten historiaa popularisoitiin hauskalla tavalla tämän vuosituhannen alussa. Enontekiön seurakuntakodin peruskorjauksen kanssa samaan aikaan konservoitiin entiset ja nykyinen kirkon alttarimaalaus. Ja silloin ympäristökeskuksen työnsuunnittelija Pentti Mäkitalo yhdessä jäänveistomestari Jaakko Paajasen kanssa ideoi useita kuukausia kestäneen työllisyyshankkeen, jonka tuloksena syntyivät nykyistä kirkkoa vastapäätä olevalle tontille jääkirkot. Säät eivät rakentajia suosineet, mutta kirkot valmistuivat ja olivat varsin lyhyen aikaa, vuoden 2001 maaliskuun ajan, kaikkien vapaasti ihailtavissa ja kuvattavissa. Sitten aurinko ne sulatti.
Arkistolähteitten ja perimätiedon pohjalta rekonstruoidut Rounalan, Markkinan ja Hetan ensimmäisen kirkon pienoismallit edustavat 1500-, 1600- ja 1800-lukujen kirkkorakentamista, tällä kertaa ne tehtiin jäähirsistä.
Jaakko Paajanen on sanonut, että lumen- ja jäänveistäjällä materiaali, vesi, on vain lainassa. Häneltä on usein kysytty, että eikö häntä harmita, kun paljon työtä vaatineet hienot luomukset sulavat. Ei harmita, uusia ideoita on aina varastossa seuraavaa talvea varten. Ja onhan jäätä veistetty kesälläkin.

Anneli Aro
Enontekiön kunnan kulttuuri- ja kirjastotyöntekijänä
6/1982 – 3/2016.

Pekka Hermanni Kyrö maalaa kinoksessa

Pekka Hermanni Kyrö kertoo lapsuusajastaan Ivalossa:
Vanhempiemme lisäksi meitä oli viisi lasta, kaksi lehmää, koira ja toisinaan kissa. Isäukko oli tukkisavotoilla ja kirvesmiehen töissä. Hän osallistui myös aktiivisesti kunnallispolitiikkaan. Äitimuori hoiti kotia ja lehmiä. Myöhemmin hänkin oli palkkatöissä.

Elimme Ivalossa sotien jälkeistä aikaa. Leikit olivat ulkoleikkejä jäljelle jääneissä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Jo varhain saimme puukot. Tämä tarpeellinen työkalu roikkui joka pojan vyössä. Kun leluja ei ollut, niin vuolimme ne itse. Teimme jousia nuolineen, ritsoja, pieniä purjeveneitä ja katamaraaneja ja muuta sellaista. Olimme hyvin liikunnallisia.

Miten innostuit alkamaan taiteilijaksi? Oliko se pienestä pitäen selvää?

Talvi-iltoina piirtelimme jokseenkin paljon. Piirtäminen oli loiva synti. Ennen oppivelvollisuuden alkamista huomasin osaavani kuvata pystykorvan pään kolmasosa kulmasta siten, että molemmat silmät näkyivät. Sain kehuja piirustustaidostani.
Parikymppisenä vein magnetofonin sisarelleni. Siitä saamillani rahoilla ostin öljyvärit.
Myöhemmin erinäisten siirtotyömaiden ja raksatöitten jälkeen seurasi taas työttömyys vuonna 1973. Menin Limingan taidekouluun ja sieltä sitten Suomen Taideakatemian kouluun eli nykyiseen Kuvataideakatemiaan.

Murtomaarealismi – kerrotko Jänkä-lehden lukijoille, mitä se on ja miten sitä tehdään?

Lanseerasin kyseisen termin viime vuosituhannella Hammastunturin erämaassa maalatessani lumikuopassa näkymää lumisesta tunturimaisemasta tuulen vinhasti lennättäessä vitiä pääni ylitse. Lunta maalatessani minun on oltava lumen keskellä. Keskellä rakastamaani maisemaa.

Onko termi sinun keksintöäsi? Onko muita murtomaarealisteja?

Varmaan on muitakin samalla tavalla työskenteleviä taiteilijoita. En vain tunne heitä.

Miten varustaudut murtomaarealistiselle maalausretkellesi? Kuinka pitkiä reissuja teet ja missä yövyt?

Teen reissuja kevättalvella. Tarvitsen Lynxiin polttoainetta, varaosat ja työkaluja. Sitten laavun, ruokapuolta ja maalauskaluston. Kaiken varalta sukset ja sauvat. Vain kolme kertaa olen jättänyt kelkan erämaahan ja hiihtänyt kotia.
Aiemmin retket kestivät parikin viikkoa. Loppukesästä syksyyn matkat taittuvat apostolin- kyydillä. Yövyn autiomajoissa tai laavussa ja joskus nukun reessä. Nykyään reissut ovat lyhkäsempiä.

Porokuvissasi ei ole mitään esittävää, siis sitä, että kato, tässä poro. Niissä ei ole häivääkään sellaisesta turistien houkutuseläimestä, jollaiseksi poro on täällä kesytetty. Poro on maalauksissasi omana itsenään, niissä näkyy eläimen koko olemus: kroppa ja henki – kuin ne olisivat henkiolentoja. Ne ovat persoonallisuuksia, porojen muotokuvia. Mitä poro on sinulle? Onko sinulla omia poroja?

Ei ole minulla omia poroja. Se on vain. Lainaan kotisivuiltani: ”Maalaukseni poroista eivät ole vain kuvia eläimistä, vaan ne heijastavat kotoani, kaikkinensa sitä elämää ja olemisen kauneutta ja iloa – pitkänä aikana. Myös maisemamaalauksissani kuvaan tuntureitteni vapautta, valoa ja olemisen ikuista kauneutta.”

Onko sinulla erikseen ateljee ja koti vai ovatko ne yksi ja sama asia?

Yksi ja sama asia ne ovat, paitsi maisemia maalatessani.

Mitä haluat sanoa taiteellasi – vai haluatko tuottaa katsojalle elämyksen tai oivalluksen?

Tämä on aivan liian vaikia kysymys vastata itse.

Oletko yhteyksissä muihin Lapin taiteilijoihin? Ketä taiteilijaa arvostat, kuollutta tai elävää, paitsi tietysti itseäsi?

Arvostamiani taiteilijoita on suuri ja levoton joukko.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi sinulle valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 2013. Muoniolainen kuvataiteilija Hilkka Ukkola sanoi, että hänellä on vasta nyt taiteilijan vapaus: kun on saanut taiteilijaeläkkeen, niin voi tehdä, mitä haluaa. Oliko myönteinen eläkepäätös yllätys?

Toisella hakemisella tärppäsi. Tulin sinä vuonna eläkeikäiseksi. Kovasti se helpottaa elämistä. Nyt voin harrastaa – tehhä hartaasti – työn eli taiteen tekemistä.

Olet maalannut kunnanjohtajien, neuvosten ja vaikka minkä pamppujen kuvia, siinäkin mielessä olet menestynyt taiteilija. Mutta en muista nähneeni maalausten julkistamistilaisuuksista kuvia lehdissä. Olet saanut apurahoja ja tunnustuksia. Mitä niistä arvostat eniten?

Nuoren Voiman Liiton palkinto vuonna 1974 antoi minulle rohkeutta jatkaa taiteen ankaralla polulla. Toki kaikki saamani tunnustukset ja apurahat ovat tuiki arvokkaita. Ekonomisesti taiteilijaeläke poikkeaa muista edukseen. Suuret kiitokset tukijoilleni.

Haluaisitko sanoa jotakin näyttelyistä?

Yksityisnäyttelyitä on tähän asti ollut 50, joista kutsunäyttelyitä yhdeksän. Olen ollut mukana 122 yhteisnäyttelyssä. Euroopan ulkopuolelle en ole vaivautunut, vaikka on pyydetty New Yorkiin ja Japaniin. Olen katsonut, ettei se olisi ollut vaivan arvoista.

Sinulla on mielenkiintoisia harrastuksia: leijat ja moottoripyöräily. Olet pitänyt leijanrakennuskurssejakin.

Leijat ja lennokit kuuluivat lennokkaisiin varhaisnuoruuteni päiviin. Leijat tulivat takaisin Vesterisen Pekan myötävaikutuksella. Tutustuin myös mestari Mårten Bondestamiin, jolloin leijat veivät sieluni korkeuksiin. Lennättelimme niitä muun muassa Oikaraisen niityillä poikieni kanssa, myös Levitunturin huipulla, nykyisen Arktikumin paikalla ja Kemin meripuistossa. Ja vielä Suomenlinnassa suuren Pohjoismaisen leijanäyttelyn yhteydessä vuonna 2002.
Moottoripyörä on oivallinen hyvien ihmisten kulkuneuvo. Tutustuin nykyiseen puolisooni moottoripyörän satulassa. Toimiva vastapaino hengen töille. Varsinkin vanhojen kauniisti patinoitujen pyörien ruuvaaminen. Mopottimista voisi kirjoittaa vaikka kuink…

Tänä vuonna lumi talvehtii hyvin, taiteilija päättää haastattelun ja lähtee valmistautumaan hirvimetsälle.

Paula Alajärvi

Taidetta ja elämyksiä talvesta

Mitä lumi, jää ja pimeys merkitsevät meille? Onko nykypäivän ihmisen kokemusmaailmassa enää kiljuvan punaista pakkastaivasta ja hankien yli puhaltavaa tuiskutuulta? Lapin kaukaisten kylien arjessa ne vielä koetaan samoin kuin menneiden sukupolvien aikana. Siellä pakkanen paukauttaa puuta ja kuu paiskaa mustat varjot kalpealle hangelle.

Ihminen on pyrkinyt ja pyrkii edelleen asettamaan esteitä ja pehmusteita itsensä ja raa’aksi ja epämiellyttäväksi kokemiensa luonnonilmiöiden välille. Ihminen on perimältään varsin suojaton olento. Karvapeitettä ei juurikaan ole, syötävää ja juotavaa pitää saada monta kertaa vuorokaudessa. Lämpötilojen vaihteluväli, jossa ihminen selviytyy, on melkoisen pieni: liiallinen kylmyys tappaa nopeasti, eikä edes saunaan totuttautunut suomalainen kestä kovaa kuumuutta pitkää aikaa. Juotavaa pitää ainakin olla. Ihminen myös hukkuu ja tukehtuu helposti. Elämä on ihmiselle vaarallista.

Koska lumi, jää ja pimeys ovat lappilaisia luonnonvaroja, pyrimme niitä hyödyntämään eli tuotteistamaan, kuten nykypäivän kaupallinen termi asian ilmaisee. Houkuttelemme valosaasteen pilaamien miljoonakaupunkien ihmisiä katsomaan avaruuden syvyyttä, sen tähtivöitä ja taivaanvalkeiden loimotusta, koskettelemaan käsin pimeän paksuutta. Puhdas luonto on ruvennut kiinnostamaan sitä enemmän, mitä ahtaammaksi ja saastuneemmaksi maailma on käynyt.

Lumesta ja jäästä muotoillaan yhä upeampia taideteoksia ja kilpaillaan jään- ja lumenveistotaidossa. Materiaalia on Lapissa luonnostaan ja ainakin toistaiseksi runsain mitoin. Nautitaan hiihdosta ja laskettelusta, rakennetaan uusia talvitapahtumia. Niissä yhdistyvät ulkoilu, leikki, taide ja liikunta. Keksitään uusia lumileikkejä ja -pelejä. Lapsuudessani tallattiin puhtaaseen lumeen jäniksenrannio. Se oli lumeen tallattu ympyrä, josta polut menivät säteittäisesti ympyrän keskikohtaan. Kärrynpyörää muistuttavassa kuviossa juostiin hippaa.

Viime talvena Hetassa työskenteli tallaustaiteen työpaja, jossa Lapin yliopiston opiskelijat tutustuivat lumeen taiteen materiaalina. Tallaustaideteoksen aiheena oli tarina ketusta, joka kansanperinteen mukaan sytyttää revontulet hipaisemalla hankea hännällään. Tämä myyttinen kettu oli juossut hettalaisen pellon poikki, jolloin sen käpälän jäljet olivat painuneet lumeen abstrakteina kuvioina.

Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen professori Timo Jokela on talvitaiteen uranuurtaja yliopiston taidekasvatuksessa. Hänen taiteensa tavoitteena on ollut luoda yhteyksiä pohjoisten alueiden asukkaisiin ja heidän historiaansa. Jokelan lumi- ja jääveistokset saavat aiheensa muun muassa menneiden sukupolvien puumerkeistä, joilla omaisuus merkittiin.

Jää, lumi, kylmyys ja pimeys, talvinen luonto kaikkineen on pohjoinen aarteisto, jota ei kannata pehmustamalla pilata.

Paula Alajärvi

Tekijämies

Ei ole sellaista nyppylää, jota Kärkkäinen ei olisi saanut siirrettyä, ei sellaista kuoppaa, jota hän ei olisi voinut täyttää. Insinööri suunnittelee ja piirtelee mutta Koira-Kärkkäinen on tekijämies, ei tyhjän piirtäjä. Hän saattaa siirtää maata, miten kukakin haluaa tai pomo määrää. Enimmäkseen Kärkkäinen istuu kuormurin ratissa mutta pääsee joskus kaivinkonetta ohjaamaan. Sellaisen päivän jälkeen Kärkkäinen on kovasti voimansa tunnossa: tuntuu että kaivinkoneen hytissä hän on kasvanut ja laajentunut. Hauis on suurempi ja kovempi. Kaivinkoneen hytti on miesten paikka. Siellä haisee tupakka, hiki, velka ja vitutus, ei sinne ole nainen koskaan astunut. Muualle ne ehtivät.

– Kärkkäinen, net saunan lauthet pitäs saaha vaihettua tänhän. Mie aattelin lämhäyttää saunan ko tukka häätyy kuitenki värjätä.

Hellevi kaataa kahvia kuppiin ja kynsii yöpaidan läpi rintojensa alustoja.

– Mie ehi! Net välttää nuinki. Pane hantuuki lautheile. Ei ole rahhaa eikä lautojakhan.

– Solet jo kuukauen puhunu. Tekis eikä puhus.

-Missä se meetvursti on? Met lähemä Tessun kans metälle. Tessu tarttee liikuntaa ko son taas narun nokassa ollu koko viikon.

– Taas mettäle? Kuka tässä narun nokassa on! Vittu sinun kans! Kahvimuki pamahtaa pöytään. Vedet kiiltelevät Hellevin silmissä kellukkeina eikä Kärkkäinen enää kestä katsella. Nyt on aika suoria töihin ja näpeästi. Sitten metsään.

Metsästä Kärkkäinen nuorena miehenä Hellevin löysi. Syksy haisi jo ilmassa mutta sinä päivänä aurinko jaksoi porottaa hillastajan niskaan. Tyttö istui pajunvitsana kannolla Bay City Rollers -housut jalassa. Lahkeet oli takaa työnnetty Hai-saappaisiin, joiden toinen kanta kaivoi monttua metsäautotiehen. Kärkkäinen pärisytti paikalle mopollaan, virveli antennina repussa. Juuri ohitettu auto ja tyttö kannolla, kuva selkeni. Kärkkäinen tiesi kyllä tytön, oli luokkaa alempana, oli hän sen merkille pannut, kiharapään. Hellevi nosti päänsä ja katsoi itsensä suoraan Kärkkäisen elämään. Silloin jäivät tammukat jokeen ja marjat mättäille. Hellevi nousi kyytiin ja puristi vyötäisiltä niin, että Kärkkäinen näki tulevaisuuteen. Metsä oli heidän monta vuotta. Kihloihin mentiin soputeltassa tammukkapuron rannalla. Yhdessä noukittiin hillat myyntiin ja rahoilla ostettiin ensimmäinen väritelevisio. Ei Hellevi enää metsään. Nyt se vaati tasaista tannerta jalkojensa alle, sähköä kahvinkeittoon ja keskuslämmityksen. Metsä jäi Kärkkäiselle, mustasukkaisuus Helleville.

Hellevi ei ole vielä tullut töistä, kun Kärkkäinen hipsii iltapäivällä sisään. Jumputtaa, poika on kotona. Leivät ovat pitkin pöytää, margariini pehmennyt vetkuksi ja meetvurstit kopertuneet lautaselle. Kärkkäinen ähkäisee mutta ei jaksa ajatella. Olokhon. Nopeasti Kärkkäinen tekee leivät, jättää ruuat niille sijoilleen, vaikka tietää, että Hellevi nostaa elämän. Se mäläkättää aina.

Autotallin nurkalla hypähtelee jäntevä, siro ja kiiltäväkarvainen pystykorva. Jostakin se taas tietää, että mennään. Sen silmät ovat nauliutuneet Kärkkäiseen. Kukaan ei katso miestä noin, ei kukaan. Katseessa on kaikki maailman palvonta ja uskollisuus. Siihen ei mahdu tuomioita eikä moitetta, Tessun katse on puhdasta kultaa. Joskus Kärkkäinen on juovuspäissään erehtynyt sitä kuvaamaan kavereille ja saanut oitis lisänimensä. Solet ihan kiimassa siihen piskhin. Halavaisikko olla koira että pääsisit panemhan? Saatana! Koira-Kärkkäinen. Ja Pölijä-Pulukkisen antama lempinimi oli niitattu Kärkkäiseen röhönaurulla. Ei Kärkkäinen Tessua olisi halunnut astua. Vaimo oli sitä asiaa varten, vaikka sangen harvoin se enää Kärkkäistä niihin hommiin päästi. Tessu vain oli Kärkkäisen elämän kaikki. Sitä ei voinut kukaan muu ymmärtää.

Kärkkäisen iso koura peittää Tessun pään kokonaan. Mies tuntee, kuinka koira tärisee hiljaa miehen väkivahvan kouran alla. Kärkkäisen ja Tessun väliin eivät mahdu saunanlauteet tai vaimon kellukkeet. Hentona hipaisuna mielessä käy, että kyllä se oli Hellevi joskus hänen kätensä alla värissyt. Nyt siinä naisessa ei värise enää muu kuin ääni. Kärkkäinen nousee autoon ja Tessu livahtaa hänen viereensä, suuntaa nappisilmänsä tiehen. Tarkkaavainen mutta vaitelias kakkoskuski.

Ensimmäiset pakkaset ovat jo ehtineet puraista luonnon rapsahtelevaksi. Kylmä on kirkastanut kaiken ja levittänyt värejä varvikkoon runsaalla kädellä. Kärkkäinen laskee Tessun irti ja oitis se singahtaa metsään. Ei tarvitse komentaa tai suostutella. Turhaa puhetta ja jäkätystä on maailmassa muutenkin.

Kärkkäinen heittää repun selkään ja alkaa rauhallisesti kävellä metsään. Metsässä Kärkkäinen on kotonaan, nauttii rauhasta. Hän soveltuu suurten puiden viereen kuin olisi sammalmättäästä polkaistu. Hän on tymäkkä kuin kaatuneen kuusen juuripaakku, kädet kuin oksat sivuilla. Metsässä ei tarvinnut puhua tai sanojaan oikein asetella, sai olla vain, poskipäitään myöten rentona, joustavana, pehmeänä.

Kärkkäinen odottelee Tessun haukkua ja ajattelee saunan lauteita. Kyllä ne vanhat ovat. Kärkkäinen on niiden vaihtamisesta Helleville puhunut. Aikataulusta ei mies ollut maininnut halaistua sanaa. Sieppaa. Aina pitää kaikki tehdä heti tai kymmenen minuuttia sitten. Ja Hellevin suu tulee siihen mäkättämään ja ääntään pitämään. Kärkkäinen koettaa häätää mielikuvaa mielestään mutta ei onnistunut. Silloin kuuluu Tessun haukku.

Kärkkäinen säntää ääntä kohti. Haukku on kimeä, erilainen. Kärkkäinen kuulostelee kävellessään. Tessun haukusta tietää mitä se haukkuu mutta nyt ei. Perkeleen Hellevi lauteineen, Tessun haukkukaan kuulosta entiseltä. Haukku kuuluu nyt lähempää, tiheän kuusikon takaa. Kärkkäinen hamuaa haulikkoa selästä. Alentaa juoksun nopeaan kävelyyn, kaivaa takintaskusta panokset.

Tuolla!

Perkele, ukkometso! Ja iso!

Kouraisee, Tessu hänelle metson haukkui.

Samassa maa häviää Kärkkäisen oikean jalan alta, haulikko nytkähtää. Oikea käsi pusertaa ja piiput tyhjenevät. Tessun viimeinen ääni, sitten hiljaisuus. Kärkkäinen upottaa suuret kouransa Tessun vielä lämpöiseen turkkiin. Vesi putoaa vuoroin Tessun turkille, vuoroin Kärkkäisen kourille.

– Anna antheksi!

Kärkkäistä värisyttää.

– Ja saatana se saa Helleviki lähtiä.

Jaana Sarell

Lapista etelään muuttanut kirjoittaja

Novelli on aiemmin julkaistu Rakentaja-lehdessä

 

5 of 14
123456789