Artikkelit

Minun Lokkani

Muistan vieläkin, miltä tuntui saapua ensimmäisen kerran Lokkaan. Sodankylästä lähdettäessä tie muuttui Kelujärven jälkeen kapeaksi, mutkaiseksi ja mäkiseksi. Tuntui, ettei koskaan tiennyt, mitä mutkan takaa eteen ilmestyisi. Tanhuan kylän jälkeen käännyttiin vasemmalle ja tie leveni. Matka tuntui pitkältä: ihmettelin, oliko tien päässä todellakin asutusta, enkä osannut kuvitella mitä Lokasta löytäisin. Lopulta tien varrella alkoi näkyä tuntureita aapojen takana, muutamia mökkejä, muutamia tienristeyksiä ja muutamia taloja. Niiden jälkeen tuli tienviitta, ”Lokka 2 km”. Käännyttiin kohti Lokan kylää ja ajettaessa patotietä pitkin oikealla puolellani Lokan järvi kimalteli suurena ja rauhallisena Nattaset pohjoisina vartijoinaan. Sydämeni sykähti ja tuntui, että olin tullut kotiin. Lokasta löysin rakkauden, sielunmaisemani ja sydämeni rauhattomuus hellitti. Niin alkoi minun tarinani Lokassa.

Aluksi muuttoni aiheutti ihmetystä. ”Lokka, miten se kuulostaa niin tutulta?” kyselivät ystävät ja sukulaiset. ”Eikös siellä ole se tekoallas, Lokan tekoallas?” jatkoivat ystävät ja sukulaiset. Minä myöntelin ja nyökyttelin kiivaasti, en oikein muuta itsekään osannut Lokasta vielä sanoa. ”Kenenkäs tyväriä sie olet?” kyselivät kyläläiset. ”Onpa mukava, että saahaan nuoria tänneki kylhän asumhan”, jatkoivat kyläläiset. Taas minä nyökyttelin myöntävästi, kun en oikein muuta osannut asiaan kommentoida. Pikkuhiljaa kylä kuitenkin otti minut omakseen, suruineen ja iloineen, rytmitti arjen vuodenaikojen mukaan. Niin se vain elämä asettui uomiinsa ja juurrutti minut Lokkaan.

”Vieläkö sinä siellä Lokassa asut?” kysyi tuttava hämmentyneenä vuoden päästä. ”Miten sinä siellä Lokassa pystyt asumaan, etkö sinä jo tulisi sieltä pois?” kysyi tätini ihmetellen. ”Onko siellä edes mitään harrastusmahdollisuuksiakaan?” kysyivät ystävät. Minä se vain nyökyttelin ja myöntelin: ”Kyllä, asun vieläkin kotonani Lokassa”, ”Kyllä, kyllä, kiitos kysymästä, hyvin pystyn kotona asumaan” ja ”Kyllä, harrastettavaa olisi enemmänkin, jos vain aikaa joka harrastukselle riittäisi”. Vastaan sain aina hämmentyneen hiljaisuuden. ”Onpa eksoottista, vau! Minä en varmaan pystyisi asumaan siellä, vaikka olisihan se toisaalta hienoa”, totesi Helsingissä asuva ystäväni. ”Oletko sinä onnellinen?” kysyi paras ystäväni. ”Kyllä minä olen”, vastasin. ”Se on sitten tärkeintä, älä niistä muista ihmettelijöistä ja uteliaista välitä”, ohjeisti paras ystäväni. Päätin jättää utelut siitä lähtien omaan arvoonsa ja nauttia elämästäni. Tunnuin olevan kummajainen, kun olin ruuhka-Suomen sijaan opiskelujen jälkeen ottanut suunnaksi pohjoisen.

”Eihän täällä ole ketään missään!” ihmetteli tätini käydessään vierailulla keskikesällä. Heinät heiluivat auringonpaahteessa, järvi liplatteli tyynesti ja vieno etelätuuli puhalsi. Minua alkoi naurattaa. Ketään ei tosiaan näkynyt kylänraitilla missään: ei padolla, ei luiskassa, joka johdattaa kaupalle, ei rannalla. Ei se sitä kuitenkaan tarkoittanut, etteikö kyläläisiä olisi. Tajusin itsekin vasta silloin, että kylä tosiaan saattoi vaikuttaa autiolta. Ei se sellainen kuitenkaan ollut. ”Mitä täällä oikein voi tehdä?” jatkoi tätini ihmettelevästi. Pohdin asiaa hetken ja mietin, mitä me kesäisin teemme. Kalastajat ovat päivät järvellä, poromiehet ja metsurit metsässä. Naiset tekevät mm. käsitöitä ja kotihommia, kuka mitäkin. ”Kummallista, kun ei näy ketään missään”, totesi tätini. Ajattelin mielessäni, että menepä hilla-aikaan minne tahansa, niin aina näkyy jonkun naama jossakin. Et sellaista paikkaa löydä, jossa sinua ei joku näkisi tai jossa et keneenkään törmäisi. Tajusin, että kylän rajat olivat tädilleni paljon suppeammat kuin itselleni muodostuneet kylän rajat. Hän näki mielessään metsätiet, vasanmerkitys- ja erotuspaikat, sieni- ja marjastuspaikat ja metsästysmaat jo korpena. Minä pidin niitä kylään kuuluvana luonnollisena osana ja kyläläiset olivat mielestäni silti ”kotona”, vaikka olivatkin kilometrien päässä kylästään.

”Inhottavaa aikaa tämä syksy, ei mitään tekemistä ja on niin pimeääkin”, sanoi ystäväni puhelimessa. Minua alkoi naurattaa. Olin aamulla herännyt ennen auringonnousua ja painunut metsälle. Olin lukenut metsästyskortin, ampunut karhukokeen menestyksekkäästi ja vihdoinkin oppinut maita sen verran, että pystyin itsekseni kulkemaan hirvimetsällä. Aamu oli tyypillinen aamu, vähän pakkasta ja jängällä ritisi ja ratisi korsien painuessa kasaan askelteni alla. Korpit huutelivat, aurinko alkoi nousta ja ilmassa oli pakkasen viime rippeitä. Jossakin rasahti ja käännyin hitaasti katsomaan. Rasahti lisää ja kuului möökimistä. Jännitti. Hirvi tuntui tulevan korven keskeltä suoraan kohti minua. Istuin hievahtamatta ja odotin. Lehdet kahisivat. Kohahdus. Odotin lisää. Aurinko nousi ja minä vain odotin. Lopulta luovutin, kävelin mökille ja kuuntelin kävellessäni, kuinka teeret ukuttivat läheisellä jängällä. Kotiin ajellessa päätin, että vielä minä sen hirven näistä metsistä kaadan.

”Miten siellä kaamoksessa mitään näkee?” ihmetteli äitini asuessani ensimmäisiä vuosia Lokassa. Näkeehän sitä, eihän kaamos täysin pimeää aikaa ole. Vähäinen valo heijastuu lumesta ja saa joka paikan hohtelemaan sinisenä. Jos pakkasta on oikein reilusti, enemmän kuin 30 astetta, padolta näkyy taivas mahtavasti vaaleansinisenä ja – punaisena, joskus myös kuu roikkuu hyvin alhaalla täysikokoisena. Entäs revontulet? Ne vasta mahtavasti välillä loimuavatkin! On leiskuvaa vihreää ja purppuraa, liekkien tanssia pitkin taivaankantta.

Niin se aika meidän pienessä kylässä kuluu, touhuten ja värkäten, päivä kerrallaan. Välillä järvi myrskyää, välillä on tyyntä, mutta yksi asia ei muutu – eteenpäin mennään eikä menneisyyttä jäädä ruikuttamaan. Sitä meillä Lokassa ei osata, täällä Sompion sydämessä on selvitty niin pienistä kuin suurista vastoinkäymisistä ja selvitään vastedeskin. Painopää- ja Vuoltistunturi vartioivat ja suojelevat tyynesti Lokan kylää idässä, Nattaset ja Saariselän tunturijonot pohjoisessa, lännessä Koitelainen. Etelään virtaa Luiro. Padolle tullessa pitkän automatkan jälkeen yhä edelleen sydämeni sykähtää joka kerta järven avautuessa laajana metsän keskeltä eteeni. Minä olen kotona.

Tanja Pyhäjärvi

Lokkalainen kirjoittaja

Kutsuvat niitä alfa-aalloiksi

Naisen ammattinimike on noita. Hän hämmästelee toimittajan kysymystä siitä, voivatko kissat lukea ihmisten ajatuksia. Totta kai voivat, sehän on vanhaa perimätietoa. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan hakee tukea tieteestä – tarkemmin aivotutkijalta. Näin minä kuulen alfa-aalloista ensimmäistä kertaa, salaliittoteorioihin erikoistuneelta miesten tv-kanavalta. Tiedonlähteenäni toimiva dokumentti kertoo, että alfa-aallot ovat sellainen tila, jossa ihminen on kyllä valveilla mutta ei ajattele mitään. Kissat viettävät suurimman osan vähäisestä valveillaoloajastaan tässä tilassa. Kontakti ihmisen mieleen muodostuu, kun ihminen on sananmukaisesti kissojen kanssa samalla aallonpituudella eli alfa-aalloilla.

Aivoissamme kipunoi sähkö neljällä eri aallonpituudella. Delta-aalloilla aivomme ovat unen syvimmissä vaiheissa. Kevyen unen ja uneliaan tilan aallot ovat Theta-aaltoja. Beta-aalloilla olemme stressatessamme, kun keskittymiskyky rakoilee ja tuntuu, ettei oikein suoriudu. Alfa taas on nimeltään se aallonpituus, jonka vallitessa olemme rauhallisia, rentoutuneita mutta täysin valveilla ja tietoisia. Tilaa voi kuvailla myös sanoilla vaivattoman valpas. Alfa-aalloilla liplatellessaan ihmisen aivot oppivat nopeasti ja elpyvät rasituksista. Alfa-aalloilla oleskelu lisää luovuutta – ehkä se on jopa luovuuden elinehto.

Alfa-aallot ovat tieteellinen selitys sille, miksi luovaa työtä tekevän ihmisen täytyy toisinaan tai jopa vähän väliä sortua pötköttelemään sohvalle seisovin katsein. Mitä enemmän hommaa on kertynyt ja mitä lähempänä deadline on, sitä tärkeämpää on taikoa itsensä piipahtamaan alfa-aalloille. Beta-, Theta- ja Delta-aalloilla oleskelu vain pitkittää tehtävästä suoriutumista, koska aika hulahtaa joko nukkumiseen tai tuskaiseen käsien vääntelyyn. Alfa-aalloilla ei tuskailla, vaan kaikki on ihan selvää. Eikä pistele, vaikka ei olisikaan.

Alfa-aaltoja taidamme tavoitella muun muassa mennessämme metsään taikka soutelemaan. Sammalmaton, puunlatvojen ja veden katselu ovat kaikki ikiaikaisia pikareittejä alfa-aalloille. Tuleen tuijotellessa muutos aivojen sähkökäyrissä tapahtuu vääjäämättä, vaikka sitä yrittäisi vastustaa.

Höpöttelin näitä alfa-aaltojuttujani eräälle opiskelutoverilleni, joka toi esiin hyvin mielenkiintoisen kysymyksen: missä ja miten kaupunkiympäristössä voi virittäytyä alfatilaan? Asiaa tutkittuani havaitsin kysymyksen ympärille rakentuneen kovan luokan bisneksen. Kaupunkiympäristössä voi valita meditaatiokurssin, mindfulness-hetkosia tai vaikkapa mindspan. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, nämä kaikki menetelmät perustuvat ainakin osittain alfa-aalloille pääsyn ihanuuteen. Onneksi minulla on puunlatvat.

Ihminen tarvitsee pelkkää olemista. Suuri osa maailman kulttuureista on sellaisia, että ihmiset eivät tarvitse tälle seikalle minkäänlaisia perusteita. Ihmisellä on oikeus aikaansa ja omiin tulisteluihinsa. Siteeraan erästä sukumme Erkeistä, joka jo hyvin pienenä poikana vastasi äitinsä tarha-aamuhoputteluihin seuraavaa:

”Ihminen on vaan olemassa koko ajan, mutta ei me valmiita olla.”

Alfa-aalloille siis.

Hertta Alajärvi

Saamelaiset, suomalaiset, lappilaiset

Katson ulos ikkunasta, näen pihalla kauniin, paksurunkoisen ja lyhyen männyn. Se seisoo uljaana ja vankasti pitkien juuriensa avulla paikallaan kestäen tuulet ja kovimmatkin myrskyt. Tämä mänty voi olla jopa 500 vuotta vanha. Mänty on nähnyt monta aikaa ja pitkän siivun minunkin sukuni historiaa. Sen elämä on alkanut 1500-luvulla pienenä männyntaimena, jolloin minun esivanhempani elivät siidoissa ja pärjäsivät luonnossa ja sen ehdoilla. Puuvanhus on myös nähnyt muutoksen, jolloin suomalaiset uudisasukkaat valtasivat esivanhempieni maat ja he joutuivat kovan suomalaistamisen paineen alle. Mänty on seisonut jykevänä kautta aikain ja nähnyt myös sen, kuinka sukuni saamelaisuus pirstaloitui ja saamen kieli vaihtui suomen kieleksi. Tämä mänty on hyvin viisas, sillä se tietää, kuka minä olen ja keitä olivat sukuni ihmiset ennen minua. Ja se tietää myös, mitä suvulleni ja esivanhemmilleni tapahtui – puun elämässä vain hetki sitten.
(Prologi Erika Sarivaaran väitöskirjassa Statuksettomat saamelaiset).

Prologi on iskevä, hämmentävä, surumielisiä tuntoja herättävä. Se nostaa mieleeni kysymyksiä: kuka minä olen ja pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä? Samanikäinen mänty olisi voinut seurata minunkin sukuni historiaa täällä Keski-Lapin metsissä. Sukuni on tarponut samoissa tuiskuissa, jahdannut peuroja, kuivannut kapakalaa ja hillastanut samoilla jängillä. Väliin on käyty käräjiä siitä, kenen oikeuksiin mikäkin majavapuro tai kalajärvi kuuluu, sitten on taas jatkettu elämää.

Sukuni historiasta huolimatta en tunne olevani saamelainen. En sittenkään, vaikka tulen ainakin neljän Sarivaaran mainitseman saamelaissuvun kautta tähän päivään. Sen asian olen tutkinut vasta viime vuosina, ja tulos oli yllätys minulle itsellenikin. Suonissani virtaa varmuudella saamelaisverta, mutta kuinka monta prosenttia? Suvussani on epäilemättä ollut saamelaisten tapaan eläviä, mutta kuinka kauan ja missä laajuudessa, sitä en tiedä. Valitsivatko esivanhempani tilallisen turvatumman elämän siinä vaiheessa, kun se mahdollisuus tarjoutui ja riista oli jo ratkaisevasti vähentynyt?

Olenko siis suomalainen, kun en osaa saamen kieltä enkä tunne olevani saamelainen? Suomalaisuudessakin jokin vivahde kaihertaa, määritelmä ei osu ihan nappiin. En tunne olevani se aapiskirjan Olli, joka söi omenaa kotipuusta, ja Suomen lippu liehui tangossa. Ympäristö oli minulle vieras, tuskin olin omenaa siihen mennessä muualla nähnytkään kuin koulussa jaettavassa joulupukin pussissa.

Opiskellessani Helsingissä – ja myöhemminkin – koin olevani jonkinlaisessa eksotiikkahäkissä. Sivistyneidenkin puhekumppanien kysymykset ihmetyttivät joskus. Muutamille Lappi, se arkinen Lappi, jossa elämme, oli tyystin tuntematon. Eivätkä nykypäivän ökyisimmät matkailukeskukset asiaa selvennä. Sitä on paha moittia, matkailu tuo Lappiin leipää. Moni matkailija kaipaa omasta arjestaan satumaahan.

Selkeimmin koen olevani lappilainen, Lapin asukas. Lappi on niin etäällä Helsingistä ja Brysselistä, päättäjien pöydistä, että meidän tulisi yhdistää ne vähäiset voimat, mitä täällä on. Demokratian sääntöjen mukaan lainsäätäjä tekee työnsä enemmistön ehdoilla. Eikä enemmistö ole koskaan asunut pohjoisen perukoilla.

Paula Alajärvi

Kuka on saamelainen?

Metsäsaamelaisen kulttuurin kartoitusta
Lapin yliopistossa tarkastettiin 13.6.2012 inarilaisen Erika Sarivaaran väitöskirja, joka tutkii statuksettomia saamelaisia. Kysyn Erikalta, mitä tarkoittaa statukseton saamelainen.

Statukseton saamelainen -käsite on muodostettu kansainvälisen termistön mukaan. Pohjois-Amerikassa intiaania, joka ei täytä laissa asetettuja kriteerejä intiaanistatukseen, on nimitetty sanalla Non-Status Indian. Tämän ajattelutavan pohjalta olen ottanut tutkimuksessani käyttöön uuden termin statukseton saamelainen. Tutkimuksessani määrittelin sen henkilöksi, joka polveutuu saamelaisesta suvusta, mutta joka ei kuulu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Uuden käsitteen luominen oli välttämätöntä, koska aiempi käsitteistö, joka kuvasi tätä saamenkansan osaa, oli kirjava. Heitä on kutsuttu sekaverisiksi, uuslappalaisiksi, hybrideiksi, väliväestöksi, väli-ihmisiksi ja marginaalissa tai harmaalla vyöhykkeellä eläviksi. Julkisessa keskustelussa väliväestö on usein saanut suomalaisen tai lantalaisen leiman. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluminen antaa henkilölle saamelaisstatuksen.
Olet itse saamelainen, mutta ilmeisesti et kuulu saamelaiskäräjien hyväksymään joukkoon. Kertoisitko hieman omasta taustastasi. Miten saamelaisuutesi ilmenee käytännön elämässä?

Olen metsäsaamelainen. Äitini tulee Kolarin metsäsaamelaisista suvuista Satta ja Palock (Vasara), isäni äiti on Suikki ja isä Nousu (Musta). Myös sukunimeni Sarivaara on muunnettu saamen kielestä Sarrevarri, joka tarkoittaa mustikkavaaraa. Tällainen vaara on olemassa Sallan Saijan kylässä, joka on sen alueen ihmisten mustikkapaikka. Olen kasvanut metsäsaamelaiseen kulttuuriin lapsesta lähtien. Isälläni Kauko Sarivaaralla on valtava määrä perimätietoa luonnosta ja siellä pärjäämisestä. Lapsuuteeni on kuulunut muun muassa kotitarvekalastusta isäni apuna sekä ympärivuotinen luonnossa liikkuminen ja luonnon antimien, kuten hillojen ja muiden marjojen, talteen kerääminen. Suhteeni luontoon on mutkaton ja läheinen. Äitini on välittänyt minulle läheisen suhteen laulu- ja joikuperinteeseen sekä tarinankerrontaan. Saamelaisuus on ollut minulle selvää pienestä pitäen, mutta ymmärsin kuitenkin hyvin nopeasti sen, että se ei ole selvää kaikille muille saamelaisille. Kolarin ja Sallan saamelaissukuani on pidetty usein outona, ja on jopa väitetty, ettei siellä päin asu saamelaisia. Nykyään en määrittele identiteettiäni muiden ihmisten mielipiteiden pohjalta, vaan tiedän, kuka olen, mistä sukuni tulevat ja mitä saamen kielelle on suvuissani tapahtunut. Juureni ovat vahvasti täällä. Kasvatan myös lapseni positiivisessa ja rakkaudellisessa hengessä saamelaisuuteen ja ihmisyyteen.
Mikä sai sinut valitsemaan tämän tutkimusaiheen?

Minua kiinnosti valtavasti harmaalle alueelle tai rajamaastoon sijoittuva pohjoisen saamelaisväestö. Erityisesti minua kiinnostivat saamen kielen opiskelleet ihmiset ja heidän kokemuksensa sekä kielen opiskelusta että identiteetistä. Tutkimusaiheeni oli joka suhteessa tulenarka ja sensitiivinen. Siitä huolimatta tuntui, että aiheesta oli vain vähän tutkittua tietoa.

Millä tavoin valitsit tutkimukseen osallistuvat henkilöt? Ovatko he Suomen Lapista? Kysyn tätä siksi, koska olet opiskellut myös Saamelaisten korkeakoulussa (Sámi allaskuvla) ja Tromssan yliopistossa Norjassa.

Olen asunut Suomen saamelaisalueella nuoruuteni ja asun täällä myös nykyään, joten verkostoni on laaja. Tämä auttoi tutkimuskumppaneiden eli haastateltavien etsimistä ja löytymistä. Määrittelin kriteerit, jotka vaadin tutkimukseen osallistuvilta henkilöiltä: 1) polveutuminen saamelaisesta suvusta, 2) saamen kielen taito ja 3) kuulumattomuus saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tutkimuskumppaneiden löytäminen oli aikaa vievää, koska sekaverinen saamelaisväestö usein mieluummin kätkee saamelaisuutensa kuin tuo sen esille. Syitä saamelaisuuden kätkemiseen ovat aiheuttaneet julkisuudessa kymmeniä vuosia vellonut kiista saamelaisuudesta, ja sekaväestön usein saama lantalaisten leima. Eräs tutkimuskumppaneista kuvasikin haastattelussa piilotettua saamelaisuuttaan näin: ”Minä en ole tullut kaapista ulos vielä. Mutta minä tiiän, että siellä tuulee niin kovasti, että minä sen takia mielelläni pidänkin sen oven kiinni.”
Mitä olivat keskeiset tulokset tutkimuksessasi? Tukivatko tulokset aikaisempia käsityksiäsi saamelaisuudesta vai tuliko isoja yllätyksiä?

Yksi keskeisimmistä tutkimustuloksista oli se, että statuksettomat saamelaiset ovat kielensiirtäjiä. Tällä tarkoitan sitä, että he puhuvat saamen kieltä lapsilleen tai lastenlapsilleen. Osa haastateltavien identiteettikokemuksista oli melko rankkoja, koska saamelaiskeskustelun ilmapiiri koetaan usein ahdistavaksi ja vahvasti politisoituneeksi. Kielen opiskelusta ja saamelaisen yhteisön tuesta tutkittavilla oli hienoja ja positiivisia kokemuksia. Tutkimustulokset tuottivat tärkeää tietoa saamelaisuuden marginaalista.
Minulla on käsitys, että metsäsaamelaiset on myyttinen kansa, jonka kieli on kadonnut paria runonpätkää lukuun ottamatta. Vai onko niin, että kieliä on ollut useita, juuri näitä kuolleita saamen kieliä?

Metsäsaamelaisista on liikkeellä lähinnä ulkopuolisten tutkijoiden tekemiä päätelmiä, joiden varaan käsitys metsäsaamelaisuudesta on usein rakentunut. Esimerkiksi Tegengren vuonna 1952 ilmestyneessä teoksessaan “En utdöd lappkultur i Kemi lappmark. Studier i Nordfinlands

kolonisationshistoria” toteaa jo nimikkeessä, että metsäsaamelaisuus on kuollut ja kuopattu. Usein

on esitetty, että keminsaamen katoamisen mukana myös metsäsaamelaisuus on kadonnut ja

tuhoutunut. Tämä on aiheuttanut sen, että vallalla oleva käsitys tuhoutuneesta metsäsaamelaisuudesta

on tehnyt metsäsaamelaisuuden näkymättömäksi. Metsäsaamelaisia on kuvattu maan hiljaisiksi ja

nöyräksi kansaksi. Uudet tutkimustulokset ovat kuitenkin tuottaneet tietoa elävästä, sukupolvelta

toiselle jatkuneesta metsäsaamelaisesta kulttuurista ja vahvasta metsäsaamelaisesta identiteetistä.

Esimerkiksi Heli Saarinen (2011) kuvaa metsäsaamelaisuutta ansioituneessa väitöskirjassaan

“Valkoisen peuran myyttinen Lappi”. Metsäsaamelaisten perinteinen alue on ulottunut Kuusamoon

saakka, mutta tätä historiallista saamelaisaluetta ei valitettavasti ole huomioitu nykyistä saamelaisten

kotiseutualuetta muodostettaessa.
Käytät komeaa Kuolajärven saamepukua. Se poikkeaa muista näkemistäni saamenpuvuista. Miten se löytyi? Onko mahdollista, että vieläkin löytyy muita menetettyjen saamelaiskulttuurien todisteita?

Sallan metsäsaamelaisessa Mukkalan suvussa oli säilynyt yksi naisten puku, jonka Kirsi Mukkala löysi. Hän ompeli puvun mallin mukaisen puvun. On hyvin todennäköistä, että metsäsaamelaisten esineellistä kulttuuria on säilynyt sodan tuhoista huolimatta laajasti. Nyt tulisi pikaisesti toimia aineellisen kulttuurin suojaamiseksi ja elvyttämiseksi. Paulamallit, lapintakit, karvakengät ja muut on kaikki äärettömän tärkeää saada elvytetyksi ja ottaa uudelleen käyttöön.
Minulla on se käsitys, että kaikissa satoja vuosia Lapissa asuneissa suvuissa on saamelaisverta. Eräs tutkimukseesi osallistuneista henkilöistä sanookin, että saamelaisuus on jotenkin veteen piirretty viiva. Mihin saamelaisuuden raja vedetään ja millä perusteilla? Onko olennaista, että tuntee olevansa saamelainen?

Mielestäni juuri tämä itseidentifikaatio eli itsensä tunnistaminen saamelaiseksi on keskeistä määriteltäessä sitä, kuka on saamelainen. Myös saamelaiseen sukuun kuuluminen on tärkeä osa määritelmää. Mielestäni ILO169-sopimuksessa määritelty alkuperäiskansan kriteeri toimii täällä Suomessa. Sen mukaan alkuperäiskansalaisuus määräytyy kolmen kriteerin perusteella: 1) polveutuminen alueen alkuperäisestä väestöstä, 2) itseidentifikaatio ja 3) kulttuurinen yhteys. Tämä määritelmä loisi oikeudenmukaisen ja ihmisoikeuksia kunnioittavan lähtökohdan kysymykseen siitä kuka on saamelainen.
Tutkimuksen vastaanotosta Erika Sarivaara kertoo:

Olen saanut lukuisia yhteydenottoja helpottuneilta metsäsaamelaisilta, jotka kokevat väitökseni voimaannuttavana ja iloisena asiana. Metsäsaamelaisuus on nostanut päätään. Tästä upeana esimerkkinä ovat Sallan kansalaisopistossa järjestetyt Sallan saamenpuvun ompelukurssit. Palaute on ollut rohkaisevaa ja palkitsevaa. Työni ei ole mennyt hukkaan.

Paula Alajärvi

Erika Katjaana Sarivaara: Statuksettomat saamelaiset. Paikantumisia saamelaisuuden rajoilla. Dieđut-sarja 2 / 2012. Sámi allaskuvla.

Ampiaisystäväni

Olohuoneeni pöydällä käveli ilmiselvä kuningatar, kookas ja kapeavyötäröinen. Hieman hän tuntui oudoksuvan ympäristöään, näytti kaipaavan alamaisiaan. Nostin varovasti arvon rouvan sanomalehdelle ja vein ulos jatkamaan etsintäänsä. Unohdin hänet välittömästi.

Kuningatar ei unohtanut minua. Hän ilmeisesti oli halukas jatkamaan tuttavuuttamme, sillä muutaman viikon kuluttua koin melkoisen yllätyksen. Tarvitsin harvoin käyttämiäni hopealusikoita, joita säilytän keittiön ulkoseinään rajoittuvassa komerossa. Komeroa käytin useita kertoja päivittäin, mutta ylähyllylle en katsettani nostanut. Olin kuulevinani jatkuvasti pehmeää hyrinää, mutta ajattelin äänen kantautuvan avoimesta ikkunasta pihaltani. Kurkottaessani ottamaan lusikkarasiaa vilkaisin ylös ja hämmästyksekseni huomasin oven yläkamanasta riippuvan noin lapsen nyrkin kokoisen ampiaispesän, suuaukko huoneeseen. Vetäisin käteni äkkiä alas ja suljin oven.

Pesän rakentajat eivät olleet yhtään kertaa näyttäytyneet eivätkä tulleet keittiöön, vaikka komeron ovi oli usein joko auki tai raollaan. En kuitenkaan välittänyt tämän laatuisista alivuokralaisista, mutta en uskaltanut ruveta yksin häätämään niitä. Sain avuksi naapurin tutun pariskunnan, Riitan ja Matin, jolla oli hävitykseen tarvittavat varusteet. Koska keittiön ja olohuoneen välisessä aukossa ei ollut ovea, pitelimme Riitan kanssa sänkypeittoa estääksemme mahdollisesti häädöstä äkäisten vuokralaisten hyökkäykset.

Häätö sujui hyvin, mutta ilmeisesti hengissä selvisi yksi pesän asukas, joka oli tottunut minuun, eikä syyttänyt minua häädöstä. Koko loppukesän tämä henkiin jäänyt seurusteli kanssani. Aina kun menin ulos perkaamaan marjoja, juomaan kahvia tai syömään aamupuuroa, pyrähti luokseni ampiainen. Se räpytteli siipiään, pyörähti muutaman kerran pääni ympäri, kurkisteli marja-astioihin, työnsi imukärsänsä marjaan, erikoisesti vaaraimet olivat sen herkkua. Joskus se istahti kädelleni, mutta ei koskaan pistänyt. Juttelin sille, pyysin pysymään vähän kauempana, en huitonut tai hätyyttänyt. Kerran söin kahvin kanssa kinkkuvoileipää, kädessäni toinen, toinen vadilla. Kaverini pyrähti kinkun viereen, maisteli reunasta ja nappasi lopulta pöydälle pudonneen pienen kinkkupalan ja vei mennessään. En ollut tiennytkään, että ampiaiset ovat lihansyöjiä.

Nyt ilmojen viilennyttyä ystäväni on lopettanut vierailunsa. Sille oli mukava jutella, se vastasi surisemalla ja räpyttelemällä iloisesti siipiään. Toivon sen palaavan ensi kesänä, mutta en rakentavan pesäänsä komerooni.

Toini Marjamaa

Kirjoittajaryhmä Ringin jäsen

Minä ja ne

Ne eivät ole minun. Jos meidän välillämme voidaan mistään omistussuhteista ylipäätään puhua, minä olen niiden. Minä olen niiden oma ihminen.
Me jaamme arkemme kuten perhe jakaa, hyvinä ja huonoina päivinä. Minä en tee juurikaan elämääni liittyviä ratkaisuja ajattelematta, kuinka se niihin vaikuttaa. Kuukausibudjetti on laadittava niiden ehdoilla ja iltamenot ja matkat harkittava tarkkaan. En ole yhdeksään vuoteen ollut se yltiöitsenäinen, menevä sinkku, joksi minua edelleen jotkut luulevat. Minä olen niiden.

Baariin tai muuhun viinanjuontiin eivät tässä talossa ihminen tai sen kaverit ratkea ilman lupaa. Työnteko kotioloissa on pitänyt lopettaa. Lukea saan tai katsella sopivalla äänimaailmalla varustettuja ohjelmia internetistä, jos pysyttelen niille sopivissa asennoissa. Mikäli esimerkiksi baari-ilta on venynyt pitkäksi, saan kuulla siitä. Kerran päälleni virtsattiin. Mikäli riettaannun olemaan yön pois kotoa siitä hyvissä ajoin sopimatta, jopa sänkyyni voidaan virtsata: peiton alle sillä tavoin ovelasti, että en huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä. En sietäisi tällaista käytöstä yhdeltäkään ihmiseltä. En edes, vaikka virtsaamisrangaistukset jätettäisiin pois.
Minä teen kaikkeni, jotta niillä olisi hyvä olla. Etsin kroonisesti mummonmökkiä taajaman ulkopuolelta opiskelupaikkakunnaltani, jotta ne saisivat toteuttaa itseään täysin vapaasti metsissä ja niityillä. Opiskelubudjettiin sopivaa mökkiä ei ole vielä löytynyt hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Kun valmistun, minun ei tarvitse enää matkustaa mihinkään. Sitten olemme vain minä ja ne. Kuinkahan suuren osan vuodesta voisimme asua teltassa?
Opintojen loppumiseen saakka on toteutettava joukko hätäratkaisuja: aitaus on rakennettu, tilkitty, paikattu ja vahvistettu. Aitaukseen valmistuu lähiaikoina niille elämyspuisto, jossa niille simuloidaan niiden oikeaa elämää: jahtaamista ja vaanimista. Loikoiludivaani on ollut jo pitkään käytössä takapihalla, mutta silti ne ovat onnettomia. Toinen kaljuuntuu laikuittain ja toinen purkaa turhautumistaan toveriinsa. Minulle tulee reklamointeja niiltä molemmilta ympäri vuorokauden. Eläinliikkeessä minulle myytiin naamaferomonihaihdutin, joka pannaan pistorasiaan. Sen pitäisi olla pahanmielen karkotin. Mietin, huumaanko minä nyt ne – tai itseni?

Iltaisin katselemme toisiamme silmiin ja lepäämme toistemme katseissa, kunnes nukahdamme yhteiseen hengitykseemme. Herään niiden vierestä aikaisin – usein viiden aikaan aamulla. Niillä on silloin minulle asiaa. Useimmiten kyseessä on toive varhaisaamiaisesta tai ehdotus metsään lähtemisestä yhdessä. Yllättävän usein olen lähtenyt ja saanut nähdä maailman aivan toisenlaisena, kuin se ihmisten silmiin yleensä näyttäytyy. Ryteiköt ovat mahtavia tarkkailupaikkoja ja aamuyön sininen hämäryys kätkee lähes kaiken. Paitsi kun terästän katsettani, minäkin alan nähdä pimeässä. Minä olen niiden.

Hertta Alajärvi

Olen verkon silmässä kala

Mies oli suojautunut perusteellisesti: kelkkahaalari, saappaat, silmikkokypärä ja paksut hansikkaat. Hänen käsissään sojotti monen metrin pituinen riuku, jonka toisessa päässä paloi tuohikäppyröihin sytytetty tuli. Ampiaiset olivat rakentaneet tukikohtansa aivan lasten leikkipaikan läheisyyteen. Pienin oli jo kerran joutunut hyökkäyksen kohteeksi.

Pesän vaiheilla alkoi kiivas kuhina ja pörräys, kun mies sohi pesää rikki. Osa eläimistä sinkosi karkuun, mutta ihmeen sitkeästi ne puolustivat kotiaan. Maahan tippui kärventyneitä ja palavia eläimiä tulisina soihtuina. Tuho näytti totaaliselta. World Trade Center.

Seuraavana päivänä kävin tarkistamassa taistelutantereen. Ison pesän pohjat olivat vielä osin kasassa. Irrotin ne alustastaan petkeleellä. Sisällä oli jäljellä ampiaisten toukkia kennoissaan. Ruohikon sekaan oli pudonnut kymmenittäin erikokoisia ampiaisia. Ne olivat pökertyneitä tai tekivät kuolemaa. Niillä ei ole ambulanssia eikä pelastushelikopteria. Vai onko, mistä minä tiedän?

Keräsin pesänpohjat ja ampiaiset pussiin, jonka tyhjensin kauas metsään. Siellä saa luonto päättää, mihin ryhtyy. En tiedä, olisiko ollut armeliaampaa tappaa koko sakki.

Kaksi ihmistainta kulki rantapolkua kohti laituria onget olalla. Minä kannoin matopurkkia. Lierot olivat löytyneet mehevän mullan kätköistä perunamaasta. Tehtäväni oli katsoa, etteivät lapset putoa sukelluksiin ja irrottaa sattumanvaraisesti ilmassa viuhuvat koukut takinhihoista ja laiturinreunoista sekä auttaa kalojen lopettamisessa. Ja ennen kaikkea pujottaa koukkuun hankalat lierot. Siitä en pitänyt.

Mietin, miksei mato-ongintaa ole kielletty kaksinkertaisen eläinrääkkäyksen takia. Kalat tosin saadaan pian pois koukusta ja hengiltä. Lapset oppivat perinteistä kalastustapaa. Koetaan, miten kalaruoka hankitaan, kun se ei ilmesty pannuun valmiina fileinä kaupan tiskiltä. Peratessa tutkimme ahvenien ja särkien anatomiaa. Ihmettelimme särjen uimarakkoa ja päättömän kalan hyppimistä perkuulaudalla.

Hyöty- tai lemmikkieläimiä pitävät ihmiset oppivat kokemuksen kautta näkemään, jos eläin kärsii. Käyttäytymisestä voi päätellä paljon. Käsiini osui Tiede-lehden artikkeli, joka käsitteli eläinten kivuntuntemuksia. Tutkimuksessa oli ruiskutettu kirjolohien huuliin etikkahappoa. Kalat rupesivat kiertelemään levottomasti akvaariossa ja hieroivat suutaan pohjaan. Jotkut kieltäytyivät syömästä ja leyhyttivät kiivaasti kiduksiaan. Morfiinia saatuaan kalat rauhoittuivat.

Tutkimuksessa todettiin, että ainakin eläimet, joilla on aivot ja kipureseptoreja, todennäköisesti kärsivät kivusta. Aivollisiin kuuluvat kaikki selkärankaiset eli nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet ja kalat. Euroopan parlamentti määritteli vuonna 2010 kalat tunteviksi olennoiksi, joiden hyvinvointi jäsenvaltioiden on otettava huomioon.

Ongenkoukussa kiemurteleva mato ei kuulu selkärankaisiin, kuten eivät hyönteisetkään. Eläinten kivuntutkimus on kuitenkin vielä alkutekijöissään. Kaikilla eläimillä on luomakunnassa oma paikkansa, jota tutkimus ja käytännön elämä vähitellen avaa. Niiden tahallinen kaltoinkohtelu ei kuulu ihmismäiseen käytökseen. Eläimet ovat kanssaeläjiämme maapallolla ja mittaamattomien ajanjaksojen evoluution tuloksia – kuten ihminenkin.

Paula Alajärvi

Johanna Sinisalo tasapainoilee tieteen ja myyttien välisellä nuoralla

Pikkutyttönä Johanna Sinisalo sai siskojensa kanssa kissanpennun. Hän suree vieläkin sitä, että he olivat liian nuoria ymmärtämään lemmikkieläimiin liittyvää vastuuta. Tiedustelen, kuuluuko kirjailijan arkeen eläimiä nykyään.

Kesäisin muurahaisia ja lehtokotiloita, joiden kanssa minulla on tulisia reviiririitoja. Läpi vuoden linnut pyrähtelevät pihan puissa ja pitävät konserttejaan. Lemmikkejä minulla ei ole.

Useissa Johanna Sinisalon teoksissa eläimillä on tärkeä osa. Oletko kokenut erityisiä yhteisymmärryksen tai yhteenkuuluvuuden hetkiä luontokappaleiden kanssa?

On aina yhtä uljas hetki havaita luonnossa elävä suuri nisäkäs. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaellusretkellä tapahtunut kohtaaminen vuorikaurisperheen kanssa Italian Alpeilla – rauhoitetut eläimet olivat oppineet, että ihminen ei ole niille uhka, ja ne päästivät hyvin lähelle. Alppikauris oli hyvin lähellä sukupuuttoa metsästyksen vuoksi, ja ”metsästäjäkuninkaaksi” nimitetty Italian kuningas Viktor Emanuel II pelasti lajin perustamalla niille suojelualueen Gran Paradisoon. Hänellä oli itsekäs tarkoitus suojella alppikauriita, jotta niitä riittäisi hänelle itselleen jahdattaviksi. Mutta juuri tämän toimenpiteen ansiosta kanta elpyi.

Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta eläinten kanssa siksi, että olin tullut niiden reviirille pelkästään lihasvoimin ja vuorten vaaroja uhmaten. Tunsin samalla nöyryyttä, koska olimme kummatkin lajeina luonnon armoilla, mutta ne olivat ylivoimaisesti soveltuvampia niihin olosuhteisiin.

Onko olemassa turhaa eläintä?

Ihmisen tuomat vieraslajit ovat usein uusissa elinympäristöissään täysin turhia ja vahingollisia. Australia ja Uusi-Seelanti ovat kammottavia esimerkkejä siitä, miten ekologinen tasapaino on turmeltu vääränlaisten eliöiden tuonnilla. Ihminen itse lienee yksi maailman turhimpia eläimiä, ellei turhin, ainakin nykyisessä määrässään, levinneisyydessään ja elintavoissaan.

Kirjailija toteaa, että Ihmisen on helppo tuntea sympatiaa ja suojelunhalua silmää sellaisia eläimiä kohtaan, jotka ovat ulkoisesti viehättäviä, uljaita tai älykkään oloisesti käyttäytyviä, kuten vaikkapa pandakarhut tai delfiinit. Jonkin kuoriaislajin suojeleminen tuntuu turhalta. Historiasta tunnetaan kuitenkin tapauksia, joissa ”turhan” tai ”vahingollisen” eliölajin hävittäminen horjauttaa luonnon tasapainoa arvaamattomasti. Maon Kiinassa alettiin hävittää järjestelmällisesti varpusia, koska ne söivät viljaa. Kun varpusia surmattiin riittävästi, tuhohyönteisten määrä lisääntyi räjähdyksenomaisesti ja sadot olivat todellisessa vaarassa.

Liha on ylellisyysruokaa

Sinisalon teoksissa tulee esiin ihmisen välinpitämättömyys ja ymmärryksen puute muuta luontoa kohtaan. Kirjailija pitää erittäin suurena huolenaiheena valtamerien saastumista ja kalakantojen tyrehtymistä. Hän lisää, että vähintään yhtä tärkeää on huolehtia sellaisten eliöiden hyvinvoinnista, joita ei suoraan käytetä ravinnoksi. Valtamerien selkärangattomien pieneliöiden rooli ekologisessa tasapainossa on merkittävä. Ympäristön saastuminen tulee tuottamaan ravintoketjuun häiriöitä, joista kärsii viime kädessä ihminen. Mehiläinen on tyypillinen esimerkki eliöstä, joka on meille näkymättömällä tavalla tärkeä.

Tehomaatalous ja lihan hinnan pitäminen alhaalla tehdasmaisen kasvatuksen keinoin pitäisi saada kitkettyä. Sinisalo ei vastusta lihan syöntiä sinänsä, mutta varsinkin kun punaisen lihan syönnin haitalliset terveysvaikutukset sekä suuri hiilijalanjälki ovat nykyään erittäin hyvin tiedossa, liha pitäisi palauttaa suhteellisen harvoin nautituksi ylellisyysruoaksi ja ravinnon proteiinit hankkia pääosin muista lähteistä. Lihantuotantoeläinten pitäisi saada elää kohtuullisen lajinmukaista elämää.

Enkelten verta

Väitetään Albert Einsteinin sanoneen, että ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa, jos mehiläiset häviäisivät maailmasta. Miten sait idean kirjoittaa juuri mehiläisistä?

2000-luvun alkupuolella kuulin ensimmäistä kertaa mehiläisyhdyskuntien joukkokuolemista. Minulle valkeni hyvin nopeasti, että suuntaus on hyvin vakava ja vaarallinen myös ihmisen näkökulmasta. Halusin käsitellä asiaa fiktiokertomuksen keinoin.

Ennen päivänlaskua ei voi, Linnunaivot ja Enkelten verta vaikuttavat vaatineen paljon eläinkuntaan ja luonnonoloihin liittyvää taustatyötä. Kirjailija kertoo:

Hankin yleensä paljon lähdekirjallisuutta. Tilaan nettikirjakaupoista aihettani sivuavaa materiaalia. En luota kaikkeen netistä löytyvään, mutta esimerkiksi Wikipedia-artikkelien viittauksista saa hyvää tietoa suhteellisen luotettavista lähdeteoksista. Kun tutustun lähteisiin, saan yleensä hyviä ideoita siitä, miten voin käyttää tietoja fiktion aineksina. Esimerkiksi romaanissa ”Enkelten verta” hyödynnetään paljon sitä, miten mehiläisiä on eri kulttuureissa pidetty kuolemattomuuden edustajina ja maailmojen välissä matkaavina olentoina. Oli lyhyt hyppäys luoda fantasiaa, jossa näin ”oikeastikin” tapahtuu. Myös Uuden-Seelannin kea-lintujen älykkyys, sopeutuvuus ja tapa alkaa käyttäytyä liian helpon ravinnonsaannin yhteydessä kuin pahankuriset, ilkivaltaiset kakarat, oli huima löytö, jota käytin ”Linnunaivot” -teoksessa.

Entäpä jos kaikki olisikin totta?

Kirjoissasi nivoutuvat luonto ja myyttisyys, on olemassa olevan maailman tapahtumia, kuten mehiläisten joukkokatoamiset, ja toisaalta peikkojen tapaisia myyttisiä olentoja. Miten maailmojen tasapaino löytyy? Katoaako eläinkerronnalta kärki, jos siitä tulee liian myyttinen tai liian luonnontieteellinen?

Mielestäni on tavattoman kiinnostavaa tasapainotella juuri sillä ohuella nuoralla, joka on uskomusten ja myyttien sekä tieteen välillä. Monesti ne risteävät tai ovat suorastaan samansuuntaisia tai -sisältöisiä. Haaste on nimenomaan säilyttää se ”entäpä jos tämä olisikin totta” -kärki.

Linnunaivoissa kea-linnun kepposissa on suunnitelmallisuutta. Mikä on haastavinta, kun kirjoitat eläimen näkökulmasta, kertojana eläin?

Linnunaivoissa en oikeastaan mennyt eläimen näkökulmaan, vaan rinnastin tietyntyyppisen ihmisen ja tietyntyyppisen eläimen kokemuksen maailmasta ja käyttäytymistapojen yhtenevyydet. Tärkeintä on se, että ei siirrä liikaa inhimillisiä ominaisuuksia eläimeen – emme voi koskaan tietää tai ymmärtää, miten eläin maailman kokee. Eläimen käyttäytymisehdot, aistimukset ja refleksit ovat varmasti täysin omanlaisiaan, eikä niitä ihminen pysty analysoimaan kuin aivan pinnallisesti.

Tieto ruuan alkuperästä on kadonnut

Onko ihmisten suhtautuminen eläimiin muuttunut? Voiko kaunokirjallisuus vaikuttaa asenteisiin?

Olin tavattoman ilahtunut ja hämmästynytkin, kun kuulin ”Enkelten verta” -romaanin ilmestyttyä useiden lukijoiden muuttaneen ruokailutottumuksiaan. Tällä tavalla varmasti voidaan kaunokirjallisuudenkin keinoin ainakin vähän vaikuttaa. Usein kyse on tiedon puutteesta – esimerkiksi mehiläiskadosta voidaan helposti ajatella, että kyllä kai sitä ilman hunajaakin pärjätään, mutta on eri juttu, miten pärjätään ilman sadon pölyttäjiä. Kun otetaan tiedon lisäksi käyttöön draaman keinot – vaikkapa visio siitä, mitä tapahtuisi ilman mehiläisiä – vaikutukset on helpompi ymmärtää ja sisäistää kuin pelkästään kylmää tilastotietoa tutkimalla.

Kirjailija harmittelee sitä, että liharuoan yhteys eläimiin näyttää joltain osin olevan täysin kadonnut. Kuuluisa kokki Jamie Oliver koetti Yhdysvalloissa saada koululapset ymmärtämään, mitä heille syötetään. Hän näytti, miten kanan teurasjätettä ja lisäaineita sekoitettiin vaaleanpunaiseksi kammottavaksi tahnaksi. Lapset kavahtivat seosta, mutta kun Oliver friteerasi taikinaa nuggeteiksi, jenkkilapset söivät sitä hyvällä halulla. Heiltä puuttui kyky yhdistää ruoan alkuperä ja ruoka toisiinsa, vaikka se tehtiin heidän silmiensä edessä.

Voin kuvitella, että jauhelihan yhteys possuun tai lehmään on suomalaiseltakin lapselta yhtä lailla hukassa – ehkä aikuiseltakin. Sen verran eläinoikeustietoisuus on toki kehittynyt, että vaikkapa turkistarhauksen vastustaminen on kiihtynyt, luomulihan kysyntä noussut ja kasvisruokailun kannatus lisääntynyt, Sinisalo toteaa.

Porotalous ja petoeläimet

Lapissa poronomistajat ovat huolissaan karjansa hupenemisesta petojen ravinnoksi ja vaativat suurempia metsästyskiintiöitä. Mitä mieltä olet ihmisten määrittelemästä villieläinten määrän säätelystä? Onko porotalouden ongelmille olemassa kestävää ratkaisua?

Olen seurannut petokeskustelua. On helppoa väittää, että etelän kaupunkiasuja ei voi tietää mitään porotalouden todellisista ongelmista. Silti en pysty hyväksymään sitä, että eläinlajeja tuhotaan vain siksi, että ihminen menettää joitakin hyötyjä. Täällä etelämmässäkin esimerkiksi tahdotaan metsästää enemmän ilveksiä, koska ne saalistavat liikaa niitä eläimiä, joita metsästäjät itse haluaisivat ampua. Ymmärrän kantojen säännöstelyn ajatuksen, mutta jos perimmäinen syy harventaa petoja on vain saaliseläinten säilyttäminen omaksi huviksi, en pysty näkemään sitä järkevänä.
Olen seurannut Nellimin tapausta, jossa koetettiin harjoittaa poronhoitoa niin, että perinteiseen saamelaiseen poronhoitoon kuuluva, petojen aiheuttama suuri vasahävikki koetettiin sietää. Siitä aiheutui erinäisten lain porsaanreikien kautta porojen pakkoteurastuksia. Mielestäni porotalous on elinkeino, johon liittyy riskejä, kuten mihin tahansa muuhunkin elinkeinoon, ja yhteiskunta on jo nyt valmis kompensoimaan taloudellisia menetyksiä – aivan samalla tavalla kuin etelän viljelijät saavat katokorvauksia. Siksi en ymmärrä petoeläinten demonisointia enkä sitä, että hyvin hieno perinteinen elinkeino koetetaan luonnon monimuotoisuuden kustannuksella muuttaa voiton maksimoinniksi.

Johanna Sinisalon kotikaupunki on Tampere, mutta syntymäjuuret ovat Sodankylässä. Käyttääkseni kliseistä ilmaisua Johanna Sinisalo on outo lintu suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän käsittelee meitä kaikkia koskettavia globaaleja teemoja läpivalaisemalla myytit, fantasian ja arkitodellisuuden. Ihminen kuvitellussa ylivertaisuudessaan saa näpeilleen kerran toisensa jälkeen ja joutuu alistumaan siihen, että on vain osa luomakunnan kokonaisuutta.

Sinisalolta on julkaistu tusinan verran teoksia, joista ensimmäinen Ennen päivänlaskua ei voi voitti vuoden 2000 Finlandia-palkinnon. Lukuisten huomattavien kansainvälisten palkintojen lisäksi hänet on valittu kaksi kertaa opiskelijanuorten Nuori Aleksis -palkinnon saajaksi, mikä osoittaa, että hänen lukijakuntansa on monen ikäistä. Syksyn 2013 aikana ilmestyy Auringon ydin, jota luonnehditaan vaihtoehtohistoriaksi.

Paula Alajärvi

Sinisalolle lähettivät kysymyksiä myös Hertta Alajärvi, Jenni Mutenia ja Johanna Suopanki

Levottomat kädet – pajatuksia Inarista

Viitisen vuotta sitten lausuin ääneen, että asuisin vielä syrjäisellä paikkakunnalla napapiirin yläpuolella, tekisin itseni näköistä luovaa käsityötä ja kotini saisi olla vaikka maakuopassa, jos oikea kaveri sellaisen pesän tarjoaa.
Toiveet tuppaavat toteutumaan, sanotaan…

Pohjoinen ulottuvuus ja Down Under

Luovuin 12 vuoden työrupeaman jälkeen graafisen suunnittelijan työstäni mainosalalla ja heittäydyin jälleen opiskelijaksi. Taantuman tuoma epävarmuus antoi hyvän lähtöpotkun. Olin jokseenkin kyllästynyt puristamaan luovia ideoita printtimainoksiin, jotka päätyivät ajan mittaan roskakoriin tai trendien taivaaseen. Hopeasepän työ tuntui sellaiselta, että ikivanhalla tekniikalla pärjää ilman jatkuvia ohjelmapäivityksiä ja jäljelle jäisi vielä jotain aikaa kestävää.
Vaihtoehtoja opiskelupaikoiksi oli muutamia, mutta Inarista löytyi ammatillinen peruskoulutus, joka vastasi näin oululaisenkin mielestä toivetta arktisesta ilmastosta.

Olin innokas oppimaan, joten vietin arki-illat omaehtoisesti koulun työtiloissa, työssäoppimisjaksoja lukuun ottamatta. Oma tyyli ja idea oli vielä hakusessa.
Palkitsin itseni elämänmuutoksesta lentolipuilla Australiaan opintojen ensimmäisenä jouluna. Ajattelin, ettei vastaaviin matkoihin tulevaisuudessa olisi aikaa saati varaa. Tutustuin siellä aktiivisesti korualan ammattilaisiin ja heidän tyyliinsä tehdä töitä. Myöhemmät matkat, joita sitten yllättäen riittikin opintojen parissa, ovat suuntautuneet selkeästi napapiirin yläpuolelle. Vietin kolme kuukautta Kanadan Nunavutissa tutustuen inuiittikulttuuriin ja kansojen kihisevään sulatusuuniin Igaluitissa. Viimeisenä kouluvuotena opetin jalometallitöiden alkeita Siperian Taimyrin Dudinkassa kolmen viikon ajan ja kokeilin itse luunkaiverrusta ja helmikirjontaa. Nuo matkat olivat mitä suurimmissa määrin omien rajojen ylittämistä ja antoivat paljon virikkeitä tulevaan. Kielitaidoton pärjää kyllä, etenkin jos kädentaidot toimivat kommunikaatiovälineenä. Kaivoskaupungit ovat olleet jostain syystä yhteinen nimike kaikissa opintomatkoissa: Apatiitti, Norilsk, Nikkeli, jopa Igaluit.
Inari itsessään tuntui tutulta pienen kylän kasvatille. Monijakoiset piirit tulivat nopeasti tiedostetuiksi. Luonnon ja omannäköisen työn merkitys kasvoi, kun ympäröivä kulttuuri oli aiemmasta poikkeava. Työni aiheet alkoivat muotoutua sellaisiksi, että niihin on helppo samaistua, kuten ympäröivään luontoon. Inari on antanut maaston puolesta paljon, mutta suuret selkoset avautuivat vasta Lemmenjoen rikastuttaessa elämääni.

Reppuvahdin kulta-aikaa

Opintojen alkupuolella tapasin – en poromiestä – vaan kullankaivajan. Minut vietiin helmikuun pakkasilla ensitreffeille huoltoajojen merkeissä Lemmenjoelle. Kolme seuraavaa kesää meni tutustuessa alueen kaivukulttuuriin ja alkeellisiin elinolosuhteisiin. Puheeni asettumisesta tarvittaessa kullan kera vaikka maakuoppaan toteutuivat aivan konkreettisesti ja ammattiin yhdistyivät nyt alku- ja lopputuotanto sekä tunturialueelta ammennetut luontoaiheiset ideat, joita kameralla tallensin. Kesät olivat henkisesti rikkaita, mutta olisivat vaikeasti enää samassa mittakaavassa toteutettavissa. Lapiokaivulla ei kultaa ja korukiviä maasta nosteta siinä määrin, että rohkenisin jättää omaa leipätyötäni.

Hyvien tekojen Arvo

Lottovoitosta en uskaltanut haaveilla, mutta tilalle sainkin Arvon, vanhan kultasepän. Hän otti yhteyttä nähtyään kuvan opinnäytetyöstäni kullankaivajain jäsenlehdessä. Seitsemän puheluyritystä erämaakämppään vakuutti, että tuntemattomaan numeroon kannatti soittaa takaisin. Arvo esitteli itsensä ja kysyi, oliko minulla tarvetta työkaluille. Hän sanoi olevansa vakuuttunut, kenelle toivoisi omien, itselleen tärkeiden työvälineiden päätyvän. Se oli merkki siitä, että tähän ammattiin on heittäydyttävä ja laitettava hyvä kiertämään. Kaiken epävarmuuden keskellä voi tapahtua jotain uskomattoman epätodennäköistä ja hienoa!

Paarman paja

Puuverstaalla sijaitsevassa pajassa toteutan ideoitani, useimmiten tilaustöitä, Arvon vanhan työpöydän äärellä istuen. Vesipistettä ei ole ja käytössä on ulkohuussi, mutta sellaiseen totuin hyvin kultamailla. Paarma-nimi säilyy yrityksen mukana jokaisessa korussa muistona – se on edesmenneen äitini tyttönimi. Yrittäminen on osoittautunut rankaksi kaiken epävarmuuden ja itselleni asettamieni liian suurten odotusten vuoksi. Pitäisi osata epäonnistua ahdistumatta ja irrottaa aikaa muuhunkin kuin työhön.
Luulin luopuvani mainosalasta, mutta olen siinä entistä intensiivisemmin kiinni oman markkinointini vuoksi. Olen oppinut, että tekniikka kehittyy ja valtaa nopeasti myös jalometallialaa, mutta perinteisin konsteinkin onneksi vielä pärjää. Työn sivukulut, verot ja materiaalikulut pitävät huolen, että raha liikkuu, mutta henkisesti ammatti antaa iloa enemmän kuin taloudellisesti. Tyydyn siihen, että voin pitää itseni leivässä, perheellisenä olisi huomattavasti vaikeampaa. Vasta viime vuosina olen oppinut konkreettisesti arvostamaan kädentaitoja kaikissa muodoissaan. Toivon, ettei teillä muilla mene yhtä kauan.

Tytti Bräysy

Inarilainen korutaiteilija

Kiveen hakatut kirjaimet

Kirjoitustaito keksittiin yli 5000 vuotta sitten. Muinaisen Sumerin kaupungeissa Mesopotamiassa kulttuuri oli kehittynyt niin korkealle, että ruvettiin keräämään veroja yhteisten asioiden hoitamiseksi. Tarvittiin tilikirjoja sen varmistamiseksi, että verot tulivat maksetuiksi. Aluksi käytettiin pienoiskuvia tai -merkkejä, jotka laitettiin verotettavan astiaan sitä mukaa, kun veroja maksettiin. Kun astia tuli täyteen, kaikki verot oli maksettu ja verovelvollisen astia suljettiin.

Sitten huomattiin, että esineistä voitiin piirtää kuvat savitauluun, ja kuitti oli siinä. Vähitellen kuvia siirryttiin käyttämään myös vertauskuvallisissa tehtävissä. Jalka saattoi merkitä kulkemista ja bumerangi heittämistä.

Tietomme ja käsityksemme kirjoitustaidon kehittymisestä ovat peräisin arkeologisista löydöistä. Varhaisimmat tekstit hakattiin kiveen tai paineltiin tai raapustettiin saveen, myöhemmin käytettiin papyrusta ja pergamenttia. Toista tuhatta vuotta sitten islantilaiset merkitsivät sankaritarunsa lampaannahkoihin. Ne ovat nykyään melkoisen arvokkaita kääröjä.

Keskiajalla munkit istuivat luostareissa ja kopioivat kynttilän valossa käsipelillä pyhiä kirjoituksia. He ymmärsivät iäisyyden asian, eikä heillä ollut mihinkään kiirettä. Yhden alkukirjaimen koukerot saattoivat muodostaa taideteoksen.

Mutta sitten tuli vallankumous. Johannes Gutenberg keksi painokoneen, ja vuonna 1450 painettiin ensimmäiset kirjat kirjapainossa. Nyt vain muutama vuosisata myöhemmin olemme tulleet siihen pisteeseen, että tuntuu kuin kirjoja suorastaan vihattaisiin. Pari vuotta vanhat kirjat laitetaan silppuriin, jos kauppa ei ole käynyt.

Olemme hyvää vauhtia pääsemässä eroon painetun tekstin paljoudesta. Itse pidän suoranaisena painostuksena sitä, että aina olisi söhellettävä jotain sähköistä peliä auki, että löytää vaikkapa puhelinnumeron. Televisio, itsessäänkin sähköinen vehje, antaa ymmärtää, että aukaise vielä tietokone television lisäksi, niin saat tarkemmat tiedot siitä tai tästä asiasta. Olen tilannut kalliin sanomalehden siksi, että saan kaikessa rauhassa lukea aamukahvin seurassa edellispäivän tapahtumat. Eiköhän siinäkin lue, että ”Top 5 verkossa” on vielä jotakin ihan välttämätöntä tietoa. Vaikka ihmiset ähkyvät tiedon paljoudesta, arkielämässä näyttää siltä, että tiedon lisääntyessä järki jopa vähenee. Saattaa olla, että tulevaisuudessa tätä aikaa katsotaan säälistä huokaillen.

Mutta kehitys on kehittynyt. Emme voi palata kivikauteen, koska emme enää selviytyisi siellä. Sähköinen viestintä on nyt päivän sana, vaikka sanottavaa ei olisikaan.

Tunnen myötätuntoa tulevaisuuden arkeologeja kohtaan – sikäli kuin tulevaisuudessa on menneisyydentutkijoita. Emme kirjoita enää kiveen, saveen tai pergamenttiin – emmekö kohta enää paperillekaan?

Paula Alajärvi

11 of 13
78910111213