Artikkelit

‑ Varohan portaita, ne ovat lahot, sanoo Matti Lehtola, kun hän sovittelee avainta Laura‑tädin mökkiin. Menemme ovesta sisään. Eteisessä katse osuu vanhoihin puusuksiin, puisiin kirjalaatikoihin ja niiden päällä olevaan katekeetta Laura Lehtolan päiväkirjaan. Keittiössä ja pienessä kamarissa kaikki näyttää siltä, kuin asukas olisi vain pedannut sänkynsä ja lähtenyt käymään jossakin. Huonekalut ovat paikoillaan, räsymatot siististi lattialla. Puiset huonekalut on nikkaroitu Inarin kansanopistolla, jonka perustajiin Laura kuului. Matti arvelee, että räsymatot olisivat Laura‑tädin kutomat, sillä hän oli innokas käsitöiden tekijä ja kangaspuiden käyttäjä. Lapinpukunsakin hän oli ommellut itse, ja joskus Laura teki vaatteita oppilailleenkin. Keittiössä kellarin luukku on hieman raollaan, jotta…

Tämä muistelus on maaliskuulta 2002. Oltiin riekonpyynnissä Utsjoen puolella, hiihdettiin Pulmankijärveltä Tsoagesjavresta vähän länteen: “Meillä oli mukana uusia varusteita: kotakangas, kamiinana vanhan pesukoneen rumpu sekä ahkio. Kerrankin oltiin omillamme velipojan kanssa: lainavehkeitä ei juuri nimeksikään. Paljakka-ahkio ajoi asiansa, mutta pakkoko se oli kaikki tavara siihen tunkea? Pulmankijoen rinne on niin jyrkkä, ettei siitä erkkikään nouse vene perässä. Harri ja Markku nousivat, mutta palautuminen vei päiviä ja monta askia tupakkia. Ensimmäinen yö oltiin Tsuomasjärvellä – sisävessa ja kaikki, – toinen jo upouudessa kodassa Ravdojavren alapuolisen javren rannalla. Mie nukuin hyvin, koska oli lauha yö ja Harri oli kipinämikkona. Pesurumpu oli kätevän…

Kaikkihan alkoi siis siitä, kun äiti soitti keväällä ja kertoi armaan sisareni saaneen päähänsä, että Kevon kanjoni on nähtävä. Koko kanjoni oli meille vielä tuolloin vieras, mutta äitini varsin innokkaasti toivoi, että kesällä vaellettaisiin tuon kiehtovan maaston läpi. Lupasin siltä seisomalta lähteä, vaikkakin valtaosa äitini selostuksesta kaikui kuuroille korville. Niin kuin äitien puheluilla on tapana. Taisinpa kesken puhelun vielä kysäistä poikaystävääni mukaan ja lupasihan se lähteä. Seuraavien viikkojen aikana useat tahot muistuttivat, että kanjoni on erittäin hankalakulkuinen ja että olisi hyvä tavalla tai toisella kohentaa kuntoa vaellusta varten. Totesin, että aina jaksaa kävellä. Kävi ilmi, että olin oikeassa. Tapiola Goahti…

Latasin reppuun varmuuden vuoksi kumisaappaat ja villatakin. Sää oli lämmin, mutta ilma enteili sadetta. Hakkuuaukea oli jo vuosia ollut mieluinen mustikkapaikkani. Ajoin puomille, jatkoin jalkaisin mäkistä soratietä ylös ja mutkittelevaa polkua metsän halki aukiolle. Ripustin repun kuivaan oksantynkään ja aloin poimia. Olin saanut jo pikkuämpärin täyteen, kun alkoi tihuttaa. Sade yltyi kunnon kuuroksi ja raskaat pisarat kastelivat ohuen vaatetukseni läpimäräksi. Sadetakki oli unohtunut. Kun sade taukosi, ripustin märät vaatteeni kuivumaan puiden oksille. Puin pelkän villatakin yläkroppaan ja kumisaappaat jalkaan. Jatkoin poimimista, olo tuntui mukavalta seuraavaan sadekuuroon asti, joka ei ollut sen vähävetisempi kuin edellinenkään. Harmaanutuisen maiseman läpi näin syrjäsilmällä jotakin,…

Kaisa (Taisia) Gauriloff huokaili täytettyään 90 vuotta syksyllä 1973 Inarin Mustolassa vanhan Petsamontien varrella, että koko entinen elämä alkaa kadota. Siinä hän puhui totta ja oikein, mutta jätti vaatimattomuuttaan sanomatta, että hän itse pelasti katoamasta arvokkaan kaistan kansansa entistä elämää, sen kulttuurin kauneutta ja viisautta, ja piti sitä vielä vanhoillaankin auliisti esillä.  Kaisa oli sadunkertoja, tallentaja, viestintuoja kauan sitten menneistä päivistä, joista aika oli siivilöinyt pois pahan.Hänen satumaailmansa oli Kuolan rannikoiden, Petsamon järvien ja havumetsien luonnonkansan elämänpiiri. Ihmiset elivät siellä tavalla, joka oli muuttunut ja muuttui vain verkalleen sukupolvien vieriessä. Luonto oli opettanut ihmiset hyväksymään ja sietämään kaikenlaista, mitä elämä antoi tai otti. Ulkopuoliset kulkijat huomasivat ihmeekseen, ettei juuri…

Katuosoite oli tallella, mutta mitä se auttoi. Paksuun tykkylumeen kietoutuneet kynttiläkuuset kätkivät talot ja tuisku oli peittänyt tienviittojen nimet. Nousin autosta ja yritin pommittaa lumipaakuilla kylttien tekstejä esiin. Vasta kun nousin palteelle ja raaputin lastalla, löysin tien runoilijan kotiin. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija, sanoi Erno Paasilinna. Omaishoitaja Lea Poikela elää sellaista elämää ja tekstiä syntyy. Eikä mitä tahansa tekstiä, vaan runoutta, jolla Lea voitti vuoden 2005 Runo-Kaarina kilpailun teoksellaan Ovia ja avaimia. Milloin sinä viet meidät täältä kotiin? äiti kysyi. Toukokuun viidestoista minä sanoin ja lupasin pitää huolta. Lea Poikela haki 88-vuotiaan rullatuolissa olevan äitinsä ja 89-vuotiaan…

Terra Ultima on tuore yleisesitys Lapin historiasta. Saatesanojen mukaan kirja on suunnattu matkailijoille matkailuesitettä laajemmaksi matkaksi Lapin historiaan. Samalla sen mainitaan sopivan oppikirjaksi. Tällaiselle tiiviille yleisesitykselle Lapin läänin historiasta on ollut tilausta. Kirja on kaunis ja helposti lähestyttävän oloinen, sopivan pieni, että se vaikka voisikin tarttua turistin käteen matkamuistojen joukosta. Tutkimusten mukaan osa matkailijoista tulee edelleen Lappiin aitouden ja alkuperäisyyden perässä ja kokee matkailuteollisuuden pinnallisen kuvan vieraaksi. Mielikuvamarkkinoinnin ja elämysten lomassa moni matkailija varmasti kaipaa tukevaa tietoa. Matkailijan näkökulmasta on varmasti mieleistä myös, että kirjoittaja on itse lappilainen. Itsekin kaipaamme maailmalla matkaillessamme sisäpiiriläisen kertomusta omasta historiastaan, tunnetta, että joku päästää…

Kuusikymmentäluvulla tuhannet suomalaiset, etenkin lappilaiset perheet olivat elintasoahdingossa. Sen vuoksi useiden tuhansien perheiden tie ohjautui Ruotsiin, Göteborgiin, jopa etelämmäksikin, aina Tanskaan ja Saksaan asti. Suomesta ei saanut töitä ja työhän merkitsi leipää ja elämän jatkuvuutta. Olin silloin työikäinen, sotaväen käynyt nuori aviomies. Katsoin elämää toiveikkain, haaveilevin silmin, kunnes elämän karu todellisuus vyöryi päälleni. Työttömyyden tumma varjo levisi yli koko maan ja vasarat paukkuivat, kun pankit panivat lainoja pakkoperintään ja takaajat joutuivat ahtaalle. Minullakin oli pankkilainaa ja olin huolissani tulevaisuudesta. Taistelin työttömyyden kourissa. Mistä elatus perheelle ja kuinka maksan pankkivelat? Ainoa keino oli lähteä työnhakuun ulkomailta. Veljeni suunnisti Saksaan, mutta minun…

Ote aloittelevan kalastajan päiväkirjasta. Kyllä, luvassa on myös saalis. Ilma on kylmä, pakkasta yli 20 ja tuore lumi narskuu suksen alla. Olen menossa verkolle. Poskissa tuntuu viima. Katson suksen kärkiä, jotka uppoavat välillä ja pilkahtavat esille kimmeltävästä lumesta. Parasta mitä tiedän talvella, on tämä hiihtely umpisella, omia reittejä, omia ajatuksia kulkien. Vedän lakkia syvemmälle päähän. Mietin, tuleekohan tänään syötävää, paistettavaa pannulle. Ensimmäisestä talvesta eli marraskuusta on aikaa. Vedimme silloin naapureiden kanssa verkot jään alle. Naapurit ne järjestävät kaikenlaista kivaa puuhaa ja tekemistä. Alkusyksystä juostiin jokisaaressa lampaita kiinni. Sitten myöhemmin sain nähdä läheltä kuinka ketterä luontokappale ja toinenkin, vapautettiin villoistaan, niin,…

Tansseja kaduille, sahalle, saunaan, vanhainkoteihin… Teen tanssiteoksia, jotka ovat ainakin melkein läpikoreografioituja, sekä improvisaatioteoksia. Puhun nyt jälkimmäisistä, koska niiden selittely on niin vaikeaa. Improvisaatio on minulle tapa työskennellä ja esiintyä spontaanisti suhteessa siihen, mitä tapahtuu. Se on työskentelyä huomioiden ja selvittäen sattumat, “ongelmat” hetki hetkeltä eikä niin, että yrittäisi päästä etukäteen päätettyyn tavoitteeseen. Lopputulos ei ole tiedossa ennen kuin se saapuu. Etukäteen päätetty tavoite kaventaa näkökantaa, improvisaatio taas laajentaa aistimusten, tuntemusten ja impulssien havaitsemista, se on tutkimusmatkaa nyt-hetkessä. Jopa täysin koreografioidussa teoksessa yritän löytää tilaa improvisaatiolle, koska se pitää minut tässä hetkessä ja antaa vahvan läsnäolon. Improvisaatiota käytetään paljon teoksien…